Tavallinen juttu I / Kaksi-osainen romaani

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

V.

Adujew saavutti onnensa huipun. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista. Virka, sanomalehden kirjoitukset — kaikki oli unhotettu, jätetty. Hänestä pääsivät muut edelle virka uralla: hän tuskin huomasi sitä, muulloin kuin ainoastaan silloin kun setä huomautti. Piotr Ivanitsh neuvoi heittämään hiiteen kaikki hulluudet, mutta Aleksander kuullen sanan "hulluudet", pudisti olkapäitään, hymyili sääliväisesti ja oli vaiti.

Huomattuaan muistutuksien hyödyttömyyden kohotti setä myöskin olkapäitään ja hymyili surkuttelevaisesti ja oli ääneti, sanottuaan ainoastaan "tee kuin tahdot, se on sinun asiasi, multa älä pyydä, minulta: ilettävää ainetta."

— Älkää pelätkö, setä, vastasi Aleksander siihen. Tosin on paha, että on vähä rahaa, mutta kylliksi minulla on, enkä minä paljoa tarvitsekaan.

— No, toivotan siis onnea sinulle, lisäsi Piotr Ivanitsh.

Aleksander nähtävästi karttoi häntä. Hän oli kadottanut kaiken luottamuksen sedän ikäviin ennustuksiin ja pelkäsi hänen kylmää katsantokantaansa rakkauteen ja ylipäänsä loukkaavia pistoksia, etenkin hänen ja Nadinkan suhteista.

Häntä iletti kuulla kuinka setä puhui hänen rakkaudestaan perin yksinkertaisesti, ja kuvaili, hänen käsityksensä mukaan, tämän korkean, pyhän asian yhdenlaiseksi kaikkien toisien jokapäiväisten kanssa. Hän salasi kaikki ilot, koko tämän ruusunpunaisen onnen näyn sedältä, aavistaen, että jos hänen tutkistelemisensa vatsankin koskettaa setää, niin saa olla varoillaan, että ruusut hajoavat tomuksi tahi muuttuvat lannaksi. Setä puolestaan karttoi taas häntä, sillä hän ajatteli, että Aleksander rupeaa laiskaksi, tuhlaa kaikki, tulee sitten häneltä pyytämään rahaa ja istuu hänen niskoillensa.

Aleksanderin käynnissä, katsannossa, kaikessa hänen käytöksessään oli jotain juhlallista, salaperäistä. Hän käytti itseään muiden seurassa, niinkuin rikas rahamies pörssissä pikku kauppiaiden keskellä alhaisuudella ja arvokkaasti, ajatellen itsekseen "surkuteltavat! Kuka teistä omistaa semmoisen aarteen kuin minä? Kuka voi niin tuntea? Kenen mahtava sielu…" j.n.e.

Hän oli vakuutettu, että hän yksin maailmassa rakastaa, niin, ja on rakastettu.

Hän ei karttanut ainoastaan setää, vaan ylipäänsä ihmistulvaa, kuten hän sanoi. Hän joko palveli epäjumalaansa, tahi istui kotonaan toimitushuoneessa yksin, nauttien onnestaan, tutkien ja ajatellen sitä mitä pienemmissä osissa. Hän kutsui sitä uuden maailman luomiseksi, ja istuen, yksinäisyydessään, loi hän itselleen tyhjästä aivankuin jonkin maailman ja oleskeli enemmiten siinä; virastossa kävi hän harvoin ja haluttomasti, kutsui sitä surulliseksi välttämättömyydeksi, välttämättömäksi pahaksi tahi surulliseksi proosaksi. Hänellä oli paljon vaihtelevaisuutta tälle aineelle. Sanomalehden toimittajan ja tuttaviensa luona hän ei käynyt ensinkään.

Oman itsensä kanssa oleminen oli hänen korkein virvoituksensa. "Ainoastaan yksin itsensä kanssa" — kirjoitti hän erääseen novelliin — "näkee ihminen itsensä kuin kuvastimessa; silloin ainoastaan oppii hän tuntemaan ihmisen suuruuden ja arvon. Kuinka ihminen on kaunis keskustellessaan sielun voimiensa kanssa! Hän on kuin opas, hän luo siihen tarkan silmäyksen, rakentaa sitä tarkoin harkitun suunnitelman mukaan, ponnistelee sen etupäässä, tekee ja johtaa. Kuinka, se on surkuteltava, joka pelkää olla itsensä kanssa, joka pakenee omaa itseään ja hakee joka paikasta seuraa, vierasta mieltä ja henkeä."… Voisi luulla että hän säätää uusia lakia maailman luomisesta tahi ihmissuvun olemisesta, mutta hän onkin vaan rakastunut.

Niinpä hän istuu suuressa nojatuolissa. Hänen edessään on paperiarkki, jossa on muutamia runoja. Välistä hän kumartuu arkin puoleen, korjaa siitä jotain tahi lisää pari kolme värssyä, välistä heittäytyy nojatuolin selkämää vastaan ja alkaa miettiä. Huulilla oleskelee hymy; näkyy että hän juuri on ne poistunut täyden onnen maljan laidalta. Silmänsä ummistuvat väsyneinä, kuin nukkuvalla kissalla tahi leimahtavat yht'äkkiä sisällisen liikutuksen tulesta.

Ympärillä on hiljaista. Ainoastaan kaukaa isolta kadulta kuuluu ajopelien tärinä, tahi välistä Evsei, väsynyt saappaan kiillottamisesta, puhuu ääneen: "kunpa en vaan unhottaisi: taanoin otin puodista kahdella kopekalla etikkaa ja kymmenellä kopekalla kaalia, täytyy maksaa huomenna, muuten kauppias ehk'ei toisten uskokaan velaksi — hän on semmoinen koira! Leipää hän mittaa naulottain juurikuin nälkävuotena — se on häpeällistä. Herranen aika, kuinka olen väsynyt. Kun olen kiilloittanut tämän saappaan — niin käyn maata. Gratshahissa makaavat jo aikoja sitten: ei siellä ole niinkuin täällä! Milloinkahan Jumala antaa nähdä…"

Tässä hän huokasi raskaasti, hengitti harjaan ja alkoi taaskin hangata sillä. Hän piti tätä tärkeimpänä milt'ei ainoana velvollisuutenaan, ja ylipäänsä kuka taisi kiilloittaa saappaita, siitä hän päätti palvelijan arvon, melkein ihmisarvonkin; itse hän kiilloitti jonkinlaisella himolla.

— Lopeta, Evsei! Sinä häiritset minua työssäni turhuuksillasi! huusi
Adujew.

Turhuuksia, mutisi Evsei itsekseen, eipä ole turhuuksia: sinulla on siellä turhuuksia, mutta minä teen työtä. Nähkääs nyt, miten likasi saappaat, että töin tuskin saa niitä puhtaaksi. Hän asetti saappaan pöydälle ja ihaili nahan kuvastimen tapaista kiiltoa.

Otapas ja kiilloita noin, lisäsi hän, vai turhuuksia!

Aleksander vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle ajatuksiin Nadinkasta, sitten kirjailija-unelmiin.

Pöytä oli tyhjä. Kaikki mikä muistutti hänen entisistä toimistaan, virasta, sanomalehtityöstä, kaikki makasi pöydän alla, kaapin päällä tahi sängyn alla. "Yksi näkeminen vaan", sanoi hän, "tuosta lo'asta karkoittaa luomisajatukset ja ne kiitävät pois kuin satakieli lehdosta äkillisestä voitelemattomien pyörien tärinästä, kun ne kuuluvat maantieltä."

Usein aamurusko saavutti hänet surulaulun ääressä. Ne pari tuntia, joita hän ei viettänyt Ljubetskilla, omistettiin runoilemiselle. Hän sepittää runon ja lukee sen Nadinkalle; tämä kirjoittaa sen kauniille paperille ja opettelee sen ulkoapäin, mutta Aleksander "on tuntenut korkeimman runoilijan onnen — kuultuaan sepityksensä armailta huulilta."

"Sinä olet minun runottareni, puhui hän Nadinkalle. Ole tämän pyhän tulen Westalina, joka minun rinnassani palaa; jos sinä sen hylkäät — niin se sammuu ainiaaksi."

Sitten lähetti hän sanomalehteen vieraalla nimellä runoja. Ne painettiin, sillä ne eivät olleet hullumpia, paikoittain eivät kaivanneet luonteen voimaa ja niissä kulki läpitse tulinen tunne; kirjoitetut olivat ne sujuvasti.

Nadinka ylpeili hänen rakkaudestaan ja kutsui häntä "minun runoilijani".

Niin, ikuisesti sinun, lisäsi Aleksander. Tulevaisuudessa hymyili hänelle kunnia, ja seppeleen, ajatteli hän, sitoo hänelle Nadinka, sekoittaa laakerin myrteillä, mutta sitten… "Elämä, elämä, miten sinä olet ihana!" huudahti hän. "Mutta setä? Miksi hän himmentää sieluni maailman? Miksi hän myrkyttää sapella kaiken onneni? Eiköhän liene kateudesta, siksi kun hänen sydämensä on vieras näille puhtaille iloille, tahi, kenties mustasta halusta pahentaakseen…oi, kauas, kauas hänestä!… Hän murhaa, saastuttaa kateudellaan minun rakastavan sydämmeni, turmelee sen"…

Hän pakeni setää, eikä tavannut häntä viikottain, kuukausittain. Jos kohdatessa läksi tunteesta puhe, oli hän ivallisesti ääneti tahi kuunteli kuin se ihminen, jonka vakuutuksia ei voi millään syytöksillä saada horjumaan. Hän piti omia päätöksiään erehtymättöminä, mielipiteitään ja tunteitaan muuttumattomina ja päätti vast'edes aina seurata niitä, hän ei sano nyt olevansa enää poika nulikka, ja mitä varten vieraat mielipiteet olisivat ainoastaan pyhät j.n.e.?

Setä puolestaan oli niinkuin ennenkin: hän ei kysellyt mitään veljensä pojalta, ei huomannut tahi ei tahtonut huomata hänen tekosiaan. Huomattuaan ettei Aleksanderin tila muutu ja että hän elää entisen tavan mukaan, eikä pyydä häneltä rahaa, oli hän ystävällinen Aleksanderille, niinkuin ennenkin ja torui vähän Aleksanderia, kuin tämä kävi niin harvoin hänen luonaan.

— Vaimoni on sinulle vihanen, sanoi hän. Hän on tottunut pitämään sinua sukulaisenaan; me syömme aina päivällistä kotona; käy meillä.

Mutta Aleksander kävi harvoin eikä hänellä ollut aikaakaan: aamupäivä meni virastossa, jäi estä puolen päivän yöhön saakka Ljubetskilla; yö oli jälellä, mutta yöksi meni hän yksinäiseen, hänen luomaansa maailmaan ja jatkoi luomisiaan. Ja kaiken ohessa ei haitannut hiukkasen nukkuakin.

Kaunokirjallisuuden alalla proosassa, oli hän vähemmin onnellinen. Hän kirjoitti erään ilveilyksen, kaksi novellia, jonkun kuvauksen ja matkakertomuksen. Työskentelynsä oli ihmeellinen, paperi oikein paloi kynän alla. Ilveilyksen ja toisen novellin näytti hän sedälle ja pyysi sanomaan, kelpaavatko ne. Setä luki vakavasti muutaman sivun ja lähetti sen sitten takaisin, kirjoitettuaan ylhäällä: "kelpaa…väliseinää liistaroida!"

Aleksander julmistui ja lähetti ne sanomalehden toimitukseen, mutta hänelle lähetettiin molemmat takaisin. Kahteen kohtaan oli ilveilyksessä merkitty: "ei hullumpaa" — ja siinä kaikki. Novellissa oli monin paikoin seuraavat muistutukset: "heikosti, väärin, kypsymätöntä, kankeaa, kehittymätöntä j.n.e." Lopussa oli sanottu: "ylipäänsä huomataan ettei tunneta sydäntä, liiallinen kiivaus, luonnottomuus, kaikki on kuin puujaloilla, ei missään huomaa ihmistä… sankari on rujosyntyinen… semmoisia ihmisiä ei löydy… painettavaksi ei se sovi! Kirjoittaja ei taida olla ilman lahjoja, pitää työskennellä ankarasti!…"

"Semmoisia ihmisiä ei löydy", ajatteli hämmästynyt ja loukattu Aleksander. "Kuinka ei löydy? Itsehän minä olen sankari. Pitäisikö minun tosiaan kuvata noita joka askeleella kohdattavia ilettäviä sankareja, jotka ajattelevat ja tuntevat, kuin ihmistulva, tekevät sitä mitä kaikki tekevät, — näitä surkuteltavia jokapäiväisiä pienen tragedian ja ilveilyksen henkilöitä, jotka eivät ole merkittyjä eri leimalla… alentuisiko taide siihen määrään?"

Ollen vakuutettu sen kauneuden opin puhtaudesta jota hän tunnusti, kutsui hän avukseen Byronin varjoa, Goethea, Schilleriä. Draaman ja novellien sankareina ei hän voinut kuvitella muuta kuin merirosvoa, suurta runoniekkaa tahi taiteilijaa ja pani niiden toimimaan ja tuntemaan oman itsensä mukaan.

Erääsen novelliin oli hän valinnut Amerikan tapahtumapaikaksi; ympäristö oli loistava; amerikkalainen luonto, vuoria, kaiken tämän keskellä maanpakolainen, joka oli ryöstänyt armaansa. Koko maailma oli heidät unhoittanut; he ihailivat toisiaan ja luontoa; kun tuli sanoma että voisivat palata kotipuoleen takaisin, kieltäysivät he. Sitten parinkymmenen vuoden kuluttua joku eurooppalainen oli tullut sinne ja mennyt muutamien intialaisten seurassa jahdille ja löytänyt eräältä vuorelta mökin, jossa oli luuranko. — Tämä eurooppalainen oli ollut sankarimme kilpakosija. Hänestä itsestään tuntui niin onnistuneelta tämä novelli! Millä ihastuksella hän luki sitä talvi-iltoina Nadinkalle! Kuinka ahneesti tämä kuunteli häntä! Ja tämmöistä novellia ei otettu vastaan…

Tästä vastoinkäymisestä ei hän puhunut puolta sanaakaan Nadinkalle; nielasi harmin ääneti — ja loput heitti järveen. — Ovatko painaneet novellin? kysyi Nadinka. — Ei! vastasi hän. Ei sovi; siinä on paljon semmoista, joka tuntuisi meikäläisten mielestä kummalliselta ja oudolta…

Jos hän olisi tiennyt millaisen totuuden hän sanoi, ajatellessaan sanoa aivan toisella tarkoituksella!

Hänestä oli ahkeroitseminen kummallista. "Mitä varten lahjat ovat?" sanoi hän. "Lahjaton erakko ahkeroitsee; kyky puhuu helposti ja vapaasti…" Mutta muistettuaan, että kirjoituksensa maantaloudesta, samoin myöskin runonsa eivät olleet alussa sitä eikä tätä, vaan vähitellen tulivat täydellisiksi ja vetivät erittäin yleisön huomiota puoleensa, rupesi hän mietiskelemään, ymmärsi sanoneensa hulluuden ja jätti kauniin proosan toistaiseksi: siksi kun sydän lyö tasaisemmin, ajatukset tulevat järjestykseen.

Hän teki itselleen sen päätöksen, että hän aikoo ruveta työskentelemään kunnollisesti.

Päivät kulkivat toistensa jälkeen, häiritsemättömät onnen päivät Aleksanderille. Hän oli onnellinen suudellessaan Nadinkan sormen päätä, istuessaan hänen edessään kuvan asemasta pari tuntia, irroittamatta hänestä silmiään, hämmästyksissään ja huokaellen, tahi lausuen tilaisuuteen sopivia runoja.

Jos tahtoo totta sanoa, niin Nadinka vastasi huokauksiin ja runoihin välistä haukotellen. Eikä ihmekään: sydän oli kiinnitetty, mutta järki joutilaana. Sille ei Aleksander pitänyt huolta ravinnon antamisesta. Vuosi jonka Nadinka oli määrännyt koetukseksi, oli loppumaisillaan. Hän asui taaskin äitinsä kanssa maalla samassa huvilassa. Aleksander muistutti häntä lupauksestaan ja pyysi lupaa, sanoakseen äidiltä suostumusta. Nadinka lykkäsi sen siksi, kunnes kaupunkiin muuttaisivat, mutta Aleksander pysyi sanassaan.

Vihdoinkin erään kerran iltasella jäähyväisiä heittäessään lupasi Nadinka Aleksanderille, että hän saa puhua toisena päivänä äidin kanssa.

Aleksander ei voinut nukkua koko yönä, eikä mennyt virastoon. Hänen päässään pyöri huomispäivä, hän mietiskeli ehtimiseen, miten hänen piti puhua Maria Mihailownalle, hän kirjoitti puheen, valmisteli, mutta tuskin muisti, että asia koskee Nadinkan kättä, hämmentyi hän jo haaveiluihin ja unhotti uudelleen kaikki. Nadinka oli tavallisuuden mukaan häntä vastassa puutarhassa, mutta silmissä näkyi keveä miettiväisyyden väritys, hymyilemättä, hajamielisen näköisenä seisoi hän.

— Tänään ei sovi puhua mamman kanssa, sanoi hän, meillä istuu tuo ilkeä kreivi!

— Kreivi! Mikä kreivi?

— Kas kun ette tiedä mikä kreivi! Tietysti kreivi Novinsky! naapurimme, tuossa on hänen huvilansa; kuinka monta kertaa itse olette kiittänyt hänen puutarhaansa!

— Kreivi Novinsky! Hän on teillä… sanoi hämmästynyt Aleksander.
Millä asialla?

— En minä tiedä vielä oikein itsekään, vastasi Nadinka. Minä istuin tässä ja lu'in teidän kirjaanne, mutta mamma ei ollut kotona; hän oli mennyt Maria Ivanownan luo. Sade alkoi vähän ripeksiä, minä läksin huoneesen, ei aikaakaan niin portaiden eteen ajaa vaunut, jotka olivat vaaleansinisellä ja valkosella päällystetyt, ne samat, jotka aina meidän ohitsemme ajoivat — Te vielä kiititte niitä. Näen, että mamma astuu niistä jonkin miehen kanssa. He tulevat sisään; mamma sanoo: — "Tässä on kreivi ja tämä on minun tyttäreni; pyydän meitä suosimaan ja tervehtimään." Hän kumarsi ja minä samoin. Minua alkoi hävettää, minä punastuin ja juoksin omaan kamariini. Mutta mamma — mokomakin ilkiö — kuulin hänen sanovan: "Suokaa anteeksi, kreivi, hän on semmoinen villikko…" Siitä minä arvasin, että se on varmaan naapurimme, kreivi Novinsky. Hän luultavasti toi mamman Maria Ivanownan luota sateen tähden vaunuissa.

— Onko hän… vanha? kysyi Aleksander.

— Mikä vanha, hyi! Mitä Te joutavia: hän on nuori ja sievä.

— Jopa ennätitte tarkastaa, että hän on sievä! sanoi Aleksander harmistuneena.

— Sepä kaunista! paljonko tarkastamiseen tarvitsee aikaa? Minä olen hänen kanssaan jo puhunutkin. Hän on niin miellyttävä: hän kyseli mitä minä teen; puhui musiikista; pyysi minua laulamaan jotain, mutta en minä ruvennut, enhän minä oikein taidakaan. Ensi talvena pyydän välttämättömästi mamman ottamaan hyvän lauluopettajan. Kreivi sanoi, että nykyjään on hyvin muodissa — laulaminen.

Kaikki tämä oli kerrottu tavattomalla elävyydellä.

— Minä ajattelin, Nadeshda Aleksandrowna, huomautti Adujew, että ensi talvena tulee Teillä, paitsi laulamista, olemaan toisia toimia…

— Mitä toimia?

— Mitäkö! sanoi Aleksander nuhdellen.

— Ah! niin… mitä. Te tulitte tänne veneellä? Aleksander katsoi häneen ääneti. Nadinka kääntyi ja meni taloon päin.

Adujew ei astunut oikein rauhallisena saliin. Mikä kreivi se oli? Miten hänen kanssaan pitää käyttäytyä? Millainen hän on kohtelussaan? Onko hän ylpeä? Välinpitämätön? Hän astui sisään. Kreivi nousi ensimmäiseksi ja kumarsi kohteliaasti. Aleksander vastasi pakoitetulla ja kömpelöllä kumarruksella. Emäntä esitti heidät toisilleen. Kreivi ei häntä miellyttänyt; vaikka olikin kaunis mies: pitkä, ryhdikäs, vaaleaverinen; hänellä oli suuret, mielen-ilmeiset silmät ja miellyttävä hymy. Käytöksessään oli yksinkertaisuutta, kauneutta ja pehmeyttä. Luulisi, että hän olisi vetänyt jokaisen puoleensa, mutta Adujewia ei hän vetänytkään.

Huolimatta Maria Mihailownan pyynnöstä — istua lähemmäksi, istui Aleksander nurkkaan ja alkoi katsella kirjaan, joka ei ollut ensinkään seuraelämän tapaista, vaan kömpelöä ja sopimatonta. Nadinka seisoi äitinsä nojatuolin takana ja katseli uteliaisuudella kreiviä ja kuunteli mitä ja kuinka hän puhui: kreivi oli hänen mielestään jotain uutta.

Adujew ei osannut peittää, ett'ei kreivi häntä miellyttänyt. Kreivi ei ollut huomaavinaan hänen törkeyttänsä: hän oli kohtelias ja kääntyi Adujewin puoleen saadakseen keskustelun yleiseksi. Mutta kaikki oli turhaa: tämä oli ääneti tahi vastasi: kyllä ja ei.

Kun Ljubetskaja satunnaisesti toisti hänen sukunimeänsä, kysyi kreivi, onko Piotr Ivanitsh hänelle sukua.

— Setä! vastasi Aleksander katkonaisesti.

— Minä kohtaan häntä usein seuraelämässä, sanoi kreivi.

— Voi olla. Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Aleksander ja kohotti olkapäitään.

Kreivi peitti hymyn, purren hieman alahuultaan. Nadinkan katse kohtasi äidin katsetta, hän punastui ja loi silmänsä maahan.

— Teidän setänne on viisas ja miellyttävä ihminen! huomautti kreivi, vähäinen iva äänessään.

Adujew oli ääneti.

Nadinka ei voinut itseään pidättää, hän meni Aleksanderin luo sillä välin kuin kreivi puhui hänen äitinsä kanssa ja kuiskasi hänelle: Eikö teitä hävetä! Kreivi on niin ystävällinen Teille, mutta Te?…

— Ystävällinen! vastasi Aleksander harmilla, melkein ääneen! Minä en ole hänen ystävyytensä vaivainen, älkää toistako tuota sanaa…

Nadinka hypähti pois hänen luotaan ja katseli häntä ainoastaan kaukaa pitkän ajan liikkumattomana, silmät harillaan, sitten hän meni jälleen äidin tuolin taakse eikä ollut huomaavinaan enää Aleksanderia.

Mutta Adujew odotti yhä, kreivin lähtöä, jotta hän voisi vihdoinkin puhua äidin kanssa. Mutta kello löi kymmenen, yksitoista, vaan kreivi ei mennyt ja puhui yhä vaan.

Kaikki esineet, joiden ympärillä tuttavuuden alussa keskustelu pyörii, olivat kuluneet. Kreivi alkoi laskea leikkiä. Hän laski viisaasti leikkiä: hänen leikkipuheissaan — ei ollut vähääkään teeskentelyä, eikä vaatimusta olla teräväjärkinen, oli vaan hauskaa, hänellä oli erinomainen taipumus kertoa hauskasti, ei ainoastaan tarinoita, vaan paljaan uutisen, tapauksen, tahi jollain odottamattomalla sanalla muuttaa totisen asian naurettavaksi.

Äiti ja tytär antautuivat kokonaan hänen sukkeluuksiensa vaikutuksen valtaan, itse Aleksander peitti vastoin tahtoaan useammin kuin vaan yhden kerran suutaan kirjalla, pyrkivän hymyn tähden. Mutta hän oli sydämmessään raivoissaan. Kreivi puhui kaikesta yhtä sujuvasti ja säädykkäästi, niin musikista kuin ihmisistä ynnä vieraista maista. Läksi miehistä ja naisista puhe: hän torui miehiä, niiden joukossa itseäänkin, kiitti sujuvasti naisia ylipäänsä, ja sanoi erittäin emännille muutamia kohteliaisuuksia.

Aleksander mietti kirjailijatointaan ja runojaan. "Kylläpä minä hänet siinä saatan hämille", ajatteli Aleksander. Alkoivat puhua kirjallisuudesta; äiti ja tytär esittivät Aleksanderia kirjailijaksi.

"Nyt hän joutuu hämille", ajatteli Adujew.

Mutta ei laisinkaan. Kreivi puhui sillä tavalla kirjallisuudesta, kuin eihän olisi ikänään muuta toiminutkaan; teki muutamia juoksevia ja sattuvia muistutuksia nykyajan venäläisistä ja ranskalaisista kuuluisista kirjailijoista. Kaiken lisäksi kuului, että hän on ensimmäisien klassillisten kirjailijoiden kanssa ystävyyden suhteissa, vieläpä Pariisissa oli tutustunut muutamien ranskalaisien kanssa. Muutamista hän puhui kunnioituksella, toisia kuvasi hieman ivaten.

Aleksanderin runoja ei hän sanonut tuntevansa eikä kuulleensa niistä…

Nadinka katsoi kummallisesti Adujewiin, juurikuin kysyen: "no veikkoseni? Etpä kauaksi päässyt…"

Aleksander hämmästyi. Rohkeus ja törkeys katosi ja niiden sijaan astui surumielisyys. Hän oli kukon näköinen, jolla on märkä häntä ja joka piiloutuu huonon ilman tähden katoksen alle.

Puhvetissa kilisivät lasit, lusikat, siellä kattoivat pöytää, mutta kreivi ei vaan mennyt. Kaikki toivo katosi. Hän suostui Ljubetskajan kutsumuksesta jäämään illalliselle, syömään viilipyttyä.

— Kreivi, mutta syö viilipyttyä, mutisi Aleksander kateellisesti katsoen kreiviä.

Kreivi söi halukkaasti, jatkoi leikin laskemista, aivankuin olisi ollut kotonaan.

— Ensimmäistä kertaa on hän talossa, häpeämätön, mutta syö kolmen edestä! kuiskasi Aleksander Nadinkalle.

— Mitä sitten! Hänen on nälkä! vastasi tämä hyväsydämmisesti.

Vihdoinkin kreivi läksi, mutta puhua asiaansa oli liian myöhäisiä. Adujew otti hattunsa ja juoksi matkoihinsa. Nadinka saavutti hänet ja ehti saada hänet rauhoittumaan.

— Siis huomenna? kysyi Aleksander.

— Huomenna emme ole kotona.

— No, ylihuomenna. He erosivat.

Ylihuomenna Aleksander tuli aikasemmin. Puutarhaan saakka kuuli hän kamarista tuntemattomia säveleitä…kuului violonselliltä eikä sittenkään violonselliltä…Hän läheni…kuuluu miesääni laulavan ja mimmoinen ääni! Heleä, raitis, joka tuntui menevän aivan naisen sydämmeen. Se tunkeutui Adujewinkin sydämmeen, mutta toisella tavalla: hänen sydämmensä meni tainnoksiin, sitä vihloi surusta, kateudesta, vihasta, himmeästä ja raskaasta aavistuksesta. Aleksander astui ulkoa eteiseen.

— Kuka teillä on? kysyi hän palvelijalta.

— Kreivi Novinsky.

— Onko hän kauan ollut?

— Kuudesta saakka.

— Sano hiljaa neidelle, että minä olen tullut ja että tulen jälleen takaisin.

— Hyvä.

Aleksander meni kulkemaan pitkin huviloita, tuskin huomaten mihin hän astui. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin.

— Mitä, onko hän vielä täällä? kysyi Aleksander.

— On; hän taitaa jäädä syömään. Rouva käski paistaa pyitä illalliseksi.

— Sanoitko neidelle minusta?

— Sanoin.

— Mitä hän virkkoi?

— Ei käskenyt mitään sanomaan.

Aleksander läksi kotia eikä ilmautunut kahteen päivään. Jumala ties' mitä hän mietiskeli ja tunsi; vihdoin hän läksi Ljubetskille.

Hän näki huvilan, nousi seisoalleen veneessä ja peittäen kädellään silmiään auringon paisteelta, katsoi hän eteensä. Tuolla puiden välissä värähtelee sininen leninki, joka sopii niin mukavasti Nadinkan ylle; sininen väri vaatetti häntä hyvin. Hän puki aina tämän leningin ylleen, kuin tahtoi erittäin miellyttää Aleksanderia. Tämä tunsi sydämmensä keveämmäksi.

"Vai niin! Hän tahtoo korvata minulle hetkisen, tahtomattoman välinpitämättömyytensä", ajatteli hän. "Ei hän ole syyllinen, vaan minä: kuinka voinkaan niin anteeksiantamattomasti käyttää itseäni? Sillä tavoin saa itselleen vaan vihollisia; hän oli vieras ihminen, uusi tuttavuus…hyvin luonnollista, että Nadinka emäntänä… Ahaa! Tuolta hän tulee pensaan kapealta polulta, lähestyy aitaa ja pysähtyy odottamaan…"

Nadinka astui tosiaan isolle käytävälle… mutta kuka kääntyy hänen kanssaan polulta?…

"Kreivi!" huudahti Aleksander surullisesti ääneen, eikä tahtonut uskoa silmiään.

"Mitä?" vastasi toinen soutajista.

"Yksin hänen kanssaan puutarhassa"… kuiskasi Aleksander — "niinkuin minun kanssani…"

Kreivi tuli Nadinkan kanssa aidan luo ja katsomatta järvelle päin, kääntyivät he ja astuivat hitaasti pitkin käytävätä takaisin. Kreivi kumartui hänen puoleensa ja puhui jotain hiljaa. Nadinka kulki pää alaspäin painuneena.

Aleksander seisoi yhä vaan veneessä, suu auki, liikkumatta, kädet rantaanpäin ojennettuina, sitten laski hän ne alas ja istui. Soutajat jatkoivat soutamista.

— Mihin te soudatte? huusi Aleksander heille raivostuneena, toinnuttuaan. — Takaisin!

— Mennäänkö takaisin? toisti toinen, katsoen häneen suu seljällään.

— Takaisin! Oletko kuuro, vai mitä?

— Mutta eikö tuonne tarvitsekaan?

Toinen soutaja alkoi ääneti ja rivakkaasti soutaa airolla vasemmalle, sitten soutivat kahdella airolla ja vene kiiti nopeasti takaisin. Aleksander painoi hatun melkein olkapäihin asti ja vaipui tuskallisiin ajatuksiin.

Sen perästä ei hän käynyt kahteen viikkoon Ljubetskilla.

Kaksi viikkoa: mikä aika rakastuneelle! Mutta hän odotti ehtimiseen: varmaan lähettävät palvelijan kysymään mikä hänen on? Onko hän sairas? Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, milloin hän sairastui, vai kiukutteleeko hän ilman vaan? Ennen, alussa kysyi Nadinka aina etiketin mukaan äidin nimessä, mutta kirjoitti omasta puolestaan vaikka mitä. Mitä herttaisia nuhteita, mikä lempeä rauhattomuus! Mikä kärsimättömyys!

"Ei, nyt minä en antaudu pian", ajatteli Aleksander. "Minä kiusaan häntä ensin. Minä opetan häntä, miten pitää vieraan miehen kanssa käyttäytyä; sopimus ei tule helppo olemaan."

Hän ajatteli ankaraa koston suunnitelmaa kuvaili katumusta ja sitä, kuinka hän antaa jalomielisesti anteeksi ja määrää säännöt. Mutta hänen luokseen ei lähetetty palvelijaa eikä tuotu vian tunnustusta; tuntui kuin häntä ei olisi ollut heidän mielestään ollenkaan olemassa.

Hän laihtui ja tuli kalpeaksi. Mustasukkaisuus on tuskallisempi, kuin mikään tauti, etenkin epäilyksestä syntynyt mustasukkaisuus, joka on ilman mitään todistuksia. Kun ilmestyy todistuksia, niin silloin mustasukkaisuus loppuu, suurimmaksi osaksi itse rakkauskin, silloin tiedetään ainakin mitä on tekeminen, mutta siihen saakka on — kärsimys. Aleksander sai kokea sitä täydellisesti.

Vihdoinkin hän päätti mennä Ljubetskiin aamupäivällä, tavatakseen
Nadinkaa yksin, jotta saisi selvittää asiat tämän kanssa.

Hän tuli. Puutarhassa ei ollut ketään, salissa ja vierashuoneessa samoin. Hän meni eteiseen, aukasi oven pihalle…

Mikä näky esiintyi hänen eteensä? Kaksi tallirenkiä kreivin livreessä, piteli; kreivin hevosia. Toisen hevosen selkään asettivat kreivi ja toinen palvelija Nadinkaa; toinen oli varustettu itse kreiviä varten. Portailla seisoi Maria Mihailowna. Hän katseli kulmakarvat rypistettyinä ja rauhattomuudella tätä kohtausta. — Istu lujemmin Nadinka, puhui hän.

— Pitäkää Herran tähden hänestä huoli, kreivi! Ah! minä pelkään, Jumalani pelkään. Nadinka, pidä hevosta korvista kiinni: katso hän on ihan kuin piru — niin riehuu.

— Ei mitään, mamma, tämä on niin hauskaa, sanoi Nadinka. Osaanhan minä jo ratsastaa: katsokaa.

Hän läimäytti hevosta, se ryntäsi eteenpäin ja alkoi hyppiä ja keikkua paikallaan.

— Ai, ai! pitäkää kiinni! huudahti Maria Mihailowna. viittoen kädellään. Lopeta jo, se tappaa sinut!

Nadinka veti suitsia ja hevonen seisattui.

— Näettekö, kuinka se minua tottelee, sanoi Nadinka ja silitti hevosen kaulaa.

Adujewia ei kukaan huomannut. Hän katseli kalpeana, äänettömänä Nadinkaa, mutta tämä ei ollut, aivankuin kiusaksi, milloinkaan niin kaunis kuin nyt. Kuinka häntä puki ratsastus puku, ja hattu viheriäisen harson kanssa! Kuinka hänen vyötäisensä näyttäytyi kauniilta! Kasvonsa elähtyivät ujosta ylpeydestä ja uuden tunteen ihanuudesta. Puna milloin katosi, milloin nousi poskille tyytyväisyydestä. Hevonen hypähteli keveästi ja pakotti solakan ratsastajan viehättävästi kumartumaan eteen ja heittäytymään taapäin. Hänen vartalonsa heilui satulassa, kuin kukan korsi, jota tuuli heiluttaa. Sitten tallirenki kuletti kreivin eteen toisen hevosen.

— Kreivi! Ratsastammeko taas lehdon läpi? kysyi Nadinka.

"Taas!" ajatteli Aleksander.

— Hyvä, vastasi kreivi.

Hevoset alkoivat lähteä paikoiltaan.

— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla äänellä.

Kaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja katsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.

— Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi tainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti harson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten hiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta raipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi portin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.

— Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti jälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin tapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!

Kaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi pilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä äänettömänä aivan kuin kysyen: "mitä tämä merkitsee?" Ljubetskaja ei antanut kauan vastausta odottaa.

— Nyt he ovat menneet, sanoi hän! — ja jälet haihtuivat! No, riehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander Feodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko meihin suuttunut?

— Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.

— Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea! Istukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia pehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.

— Kiitoksia; minä en tahdo.

— Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin hyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.

— Ei, ei!

— Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut, ajattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo ranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän suuntaan: Peau de chagrin, — mutta ei kuulu! varmaan Aleksander Feodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.

Minä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun suuttunut?

— Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä rakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee; mutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa antaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä ei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan odotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä päivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu rantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on nälkä ja kreivin, luulen, samoin…

— Entäs kreivi… käykö hän usein?

— Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän on niin hyvä, pitää meistä niin… "No", sanoo Nadinka, "minä tahdon syödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään." — "Mutta jos Aleksander Feodoritsh tulee, sanoin minä?"… "Ei tule", sanoi hän, "lyödäänpä vetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa"… Ljubetskaja leikkasi näillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.

— Hänkö… niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.

— Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin hyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: "välistä odotat häntä viiteen saakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo odottaa — tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän vanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh on osoittanut meille paljon ystävyyttä… ei ole hyvä olla noin välinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää"…

— No, mitä hän ajatteli? kysyi Aleksander.

Ei mitään. Tiedättehän, että hän on semmoinen elävä — hypähtää yht'äkkiä ylös, laulaa hyräyttää ja juoksee tiehensä, tahi sanoo: "jos tahtoo niin tulee!" Hän on niin vallaton! Minä rupesinkin ajattelemaan — kyllä Te tulette! kului vielä päivä, eikä sittenkään kuulunut. Minä aloin uudestaan: "Nadinka, onkohan Aleksander Feodoritsh terve!" — "En tiedä, mamma, mistä minä tietäisin? — Lähetetäänpä kysymään mikä hänen on?" "Lähetetään ja lähetetään", mutta niinpä ei lähetetty, minä luotan häneen, mutta hän on sellainen tuuliaispää. — Nyt hän sai päähänsä tuon ratsastamisen! Hän näki kerran akkunasta kreivin ratsastavan ja alkoi kiusata minua: "minä tahdon ratsastaa, eikä siinä mikään auta!" Minä koettelin sitä ja tätä, ei mikään auta — "tahdon!" Hullu! Ei minun nuoruuteni aikana kuultu ratsastamisesta. Meitä ei ole ensinkään sillä tavoin kasvatettu. Mutta nykyaikana, hirvittää oikein sanoa, naiset ovat ruvenneet tupakoimaankin, kas, tuolla meidän vastapäätä asuu nuori leski: hän istuu balkongilla ja polttaa koko päivän paperosseja; ohitse kuljetaan, ajetaan — hän ei huoli mistään. Meidän aikana jos haisi vieraskamarissa tupakalle miehistäkin…

— Joko siitä on kauan kuin se alkoi? kysyi Aleksander.

— En minä tiedä, sanotaan että noin viisi vuotta on ollut muodissa: sehän sai ranskalaisilta alkunsa…

— Ei, minä kysyin: onko tästä kauan aikaa, kun Nadeshda
Aleksandrowna rupesi ratsastamaan?

— Puolitoista viikkoa. Kreivi on niin hyvä, niin kohtelias: mitä, mitä hän ei vaan tee meille; kuinka hän Nadinkaa hemmoittelee! Katsokaa miten paljon kukkia! Kaikki ovat hänen puutarhastaan. Välistä oikein hävettää. "Miksi te häntä, kreivi", sanon minä, "niin hemmoittelette!"… Nadinkaakin torun. Me olimme Maria Mihailownan ja Nadinkan kanssa hänen luonaan maneesissa: tiedättehän, että minä aina katson itse tyttäreni perään. Kuka äideistä katsoo paremmin tyttärensä perään? Minä olen itse pitänyt huolta kasvattamisesta, ja kehumatta voin sanoa: Jumala antakoon jokaiselle semmoisen tyttären. Siellä Nadinka meidän nähden opettelikin. Sitten söimme aamiaista hänen luonaan puutarhassa, ja nyt he ratsastavat joka päivä. Voi miten rikas hänen talonsa on! Me katselimme sitä: kaikki on niin aistilla tehtyä ja komeata!

— Joka päivä! sanoi Aleksander melkein itsekseen.

— Miksikä en antaisi! Olinhan kerran itsekin nuori…välistä kun: —

— Ratsastavatko kauankin?

— Tuntia kolme. No, mutta mikä tauti Teitä on vaivannut?

— En tiedä…minun rintaani kivistää… sanoi Aleksander, puristaen kättään rintaansa vasten.

— Ettekö ole ottanut mitään lääkkeitä?

— En.

— Semmoisia ne nuoret ovat! Aina vaan sanotaan: ei mitään, kaikki jää ajasta aikaan, sitten vasta muistavat kuin on myöhäistä! Kivistääkö Teitä, vai porottaako tahi viileksii?

— Sekä kivistää että porottaa ja viileksii.

— Se on vilustumisesta; Jumala varjelkoon! ei saa päästää pitemmälle, Te laiminlyötte itseänne… siitä saattaa tulla kuume; ei mitään lääkkeitäkään! Tiedättekö mitä? ottakaapas opodeldokkia ja hierokaa sillä kovasti rintanne yöksi, hierokaa punaiseksi asti, juokaa teen siaan ruohoa, minä annan Teille reseptin.

Nadinka tuli kotiin kalpeana väsymyksestä. Hän heittäytyi sohvalle voiden töin tuskin hengittää. — Näetkös, sanoi hänelle Maria Mihailowna, pannen kätensä Nadinkan pään päälle, miten olet karannut, töin tuskin hengität. Juo vettä, meno pukua muuttamaan ja aukaise kureliivit. Ei tuo ratsastaminen hyvällä lopu!

Aleksander ja kreivi viipyivät siellä koko päivän. Kreivi oli lakkaamatta kohtelias ja huomaavainen Aleksanderia kohtaan, pyysi häntä luokseen katsomaan puutarhaa, ratsastamalla tekemään seuraa ja tarjosi hänelle hevosta.

— Minä en osaa ratsastaa, sanoi Adujew kylmästi.

— Ettekö osaa? kysyi Nadinka.

— Ai kuinka se on hauskaa! Mennäänkö taas huomenna ratsastamaan, kreivi.

Kreivi kumarsi.

— Kyllä sinulle jo riittää, huomautti äiti. Sinä vaivaat kreiviä.

— Ei mikään osoittanut, että kreivin ja Nadinkan välillä olisi jotain erinomaista ollut. Kreivi oli yhtä ystävällinen niin äidille kuin tyttärellekin, ei hakenut tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken, eikä juossut hänen jäljessään puutarhaan sekä katseli häntä samalla tavalla kuin äitiäkin. Nadinkan vapaan käytöksen hänen kanssaan, ratsastusretket voi selittää hänen luonteensa eriskummallisuudesta, epätasaisuudesta ja viattomuudesta, ehkä kasvatuksen valinnaisuudestakin, seuraelämän sääntöjen tietämättömyydestä; äidin puolelta — heikkoudesta ja likinäköisyydestä. Kreivin huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden sekä hänen jokapäiväisen käymisensä voi päättää tulevan huvilain naapuriuuden ja iloisen vastaanoton johdosta, jota hän aina kohtasi Ljubetskilla.

Asia näytti aivan luonnolliselta, jos katsoi sitä tavallisella silmällä; mutta Aleksander katsoi suurennuslasiin ja näki paljon… paljon… mitä paljaalla silmällä ei nähdä.

Miksi, kysyi hän itseltään, miksi Nadinka on hänelle muuttunut? Hän ei odota häntä enää puutarhassa, eikä ota vastaan hymyllä, vaan pelolla, pukee muutama aika sitten itseään paljon huolellisemmin. Hänen kohtelussaan ei ole välinpitämättömyyttä. Hän on huolellisempi menettelyssään, aivankuin olisi tullut järkevämmäksi. Välistä hänen silmissään ja sanoissaan piilee jotain salaisuuden tapaista… Missä herttaiset oikut, ujous, vallattomuus, iloisuus ovat? Kaikki nämä ovat kadonneet. Hän on tullut totiseksi, ajattelee ja on ääneti. Häntä juurikuin mikä piinaa. Nyt hän on kaikkien muiden tyttöjen näköinen: samanlainen teeskentelijä, valehtelee samalla tavalla, kyselee yhtä huolellisesti miten terveyden laita on… on yhtä huomaavainen, ystävällinen etiketin mukaan… hänelle… Aleksanderille! jonka kanssa… Oi, Jumala. Sydämmensä oli pakahtua.

Eivät asiat ole ilman mitään vaan sillä tavoin, ei olekaan, sanoi hän yhä itselleen, tämän alla piilee jotain! Kyllä minä otan selon, vaikka maksaisi mitä tahansa, ja sitte Herra varjelkoon…

Sinäkin päivänä, kun kreivi oli mennyt, koetteli Aleksander saada tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken. Mitä kaikkea hän koettelikaan? Otti kirjan, jolla Nadinka tavallisesti houkutteli häntä puutarhaan äidin luota, näytti hänelle sen ja läksi rannalle, siinä luulossa, että Nadinka paikalla juoksee sinne. Hän odotti, odotti — mutta ei kuulu tulevaksi. Aleksander tuli takaisin huoneesen. Nadinka luki kirjaa eikä katsahtanut häneen. Hän istui hänen viereensä. Nadinka ei kohottanut silmiään, sitten kysyi nopeasti, sivumennen että työskenteleekö hän kirjallisella alalla, ja onko ilmestynyt jotain uutta? Menneestä ei sanaakaan.

Adujew alkoi puhua äidin kanssa. Nadinka läksi puutarhaan. Äiti meni ulos kamarista ja Adujew syöksi myöskin puutarhaan. Kun Nadinka huomasi hänet, nousi hän penkiltä, eikä tullut häntä vastaan, vaan meni pyöreää käytävää myöten verkalleen kotia kohden, aivan kuin pakoon. Adujew kiirehti askeleitaan ja Nadinka samoin.

— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Aleksander kaukaa. Minä tahtoisin sanoa Teille pari sanaa.

— Mennään kamariin: täällä on niin kosteata, vastasi hän.

Tultuaan huoneesen, istui hän jälleen äidin viereen. Aleksander oli vähällä pyörtyä.

— Vai Te pelkäätte nykyjään kosteutta? sanoi hän pistellen.

— Niin, nyt ovat illat niin pimeät ja kylmät, vastasi Nadinka haukotellen.

— Me muutamme kohta, huomautti äiti. — Olkaa niin hyvä, Aleksander Feodoritsh, ja pistäytykää asuntoomme ja muistuttakaa isäntää, että hän laittaisi uudestaan pari lukkoa ovissa ja Nadinkan makuuhuoneen akkunanluukun. Hän lupasi — mutta mahdollista kyllä, että unhoittaa. He ovat kaikki samanlaisia: nylkevät vaan rahoja.

Adujew alkoi ottaa jäähyväisiä.

— Muistakaa: ei kauaksi aikaa! sanoi Maria Mihailowna.

Nadinka oli ääneti.

Adujew lähestyi jo ovea, mutia kääntyi takaisin häneen päin. Nadinka otti kolme askelta häntä vastaan. Aleksanderin sydän säpsähti.

"Vihdoinkin", ajatteli hän.

— Tuletteko meille huomenna? kysyi Nadinka kylmästi, mutta hänen silmänsä kiintyivät Aleksanderiin janoavalla uteliaisuudella.

— En tiedä; miten niin?

— Ilman vaan kysyn; tuletteko? — Tahtoisitteko?

— Tuletteko huomenna meille? toisti Nadinka samalla kylmällä äänellä, mutta suurella kärsimättömyydellä?

— En! vastasi hän harmistuneena.

— Mutta ylihuomenna?

— En; en tule viikkoon, kenties kahteen… en pitkään aikaan!…Hän loi Nadinkaan tutkivaisen katseen, koetteli lukea hänen silmistään millaisen vaikutuksen hänen vastauksensa oli tehnyt.

Nadinka ei puhunut mitään, vaan hänen silmänsä laskeutuivat tuokiossa alas Aleksanderin vastauksen johdosta. Mitä niissä oli? Himmentikö niitä suru, tahi välähtikö niistä ilon salama? Ei mitään voinut lukea näistä marmorin tapasista kasvoista.

Aleksander puristi hattua kädessään ja meni matkoihinsa.

— Älkää unhottako voidella rintaanne opodeldokilla! huusi Maria Mihailowna hänen jälkeensä. Aleksanderilla oli taas pula — ottaa selkoa, miksi Nadinka oli tehnyt sen kysymyksen? Mitä siinä oli: haluko vai pelko häntä nähdä?

"Oh mitä piinaa! mitä piinaa!" puhui hän epätoivoisena.

Aleksander parka ei kestänyt kauempaa: hän tuli sinne kolmantena päivänä. Nadinka oli puutarhan aidan vieressä, kun Aleksander läheni. Hän tuli iloiseksi, mutta paikalla kun Aleksander alkoi rantaa lähestyä, kääntyi Nadinka aivan kuin häntä näkemättä, tehtyään muutamia viistoja askelia pitkin tietä ja kävellen melkein kuin suunnatta, meni hän kotia.

Aleksander tapasi hänet äitinsä luota. Siellä oli pari ihmistä kaupungista, naapuri Maria Ivanowna ja tuo välttämätön kreivi. Aleksanderin kärsimykset olivat mahdottomat kestää. Taaskin kului koko päivä tyhjissä joutavissa puheissa. Miten nuo vieraat häntä kyllästyttivät! He puhuivat rauhallisesti kaikesta tyhjästä, tuumiskelivat, laskivat leikkiä ja nauroivat.

"He nauravat!" sanoi Aleksander. "He voivat nauraa, kun… Nadinka… on minulle muuttunut. Heistä se ei ole mitään! Surkuteltavat tyhjät ihmiset: kaikelle he iloitsevat."

Nadinka meni puutarhaan; kreivi ei mennyt hänen perässään. Muutama aika sitten välttivät hän ja Nadinka toisiaan Aleksanderin aikana. Välistä hän kohtasi heidät kahden puutarhassa tahi kamarissa, mutta sitten he erosivat eivätkä hänen aikanaan enää yhtyneet. Uusi hirmuinen havainto Aleksanderille: merkki, että he ovat keskinäisissä suhteissa.

Vieraat hajosivat. Kreivi meni myöskin pois. Nadinka ei sitä tiennyt eikä kiirehtinyt kotia. Adujew meni kursastelematta Maria Mihailownan luota puutarhaan. Nadinka seisoi selin häneen päin, pitäen kädellä kiinni aidasta pää nojaten käteen, niinkuin sinä unhottamattomana iltana… Hän ei nähnyt, eikä kuullut Aleksanderin tuloa.

Voi miten hänen sydämensä löi, kun hän hiipi varkain varpaisillaan sinne. Hengityksensäkin lakkasi.

— Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän niin mielenliikutuksessa että se tuskin kuului.

Nadinka säpsähti, aivan kuin hänen vieressään olisi ammuttu, kääntyi ja peräytyi hänestä askeleen verran.

— Sanokaa, olkaa niin hyvä, mitä savua tuolla on? alkoi hän puhua hämmästyneenä, osoittaen nopeasti järven vastapäätä olevaa puolta. Onko siellä tulipalo, vai sellainen uuni… tehtaalla?…

Aleksander katseli häntä ääneti.

— Oikein totta, minä luulin tulipalon olevan… Mitä te niin katsotte minuun, ettekö usko?…

Hän vaikeni.

— Siis Te, alkoi Aleksander päätään pudistaen. — Tekin olette niinkuin kaikki toisetkin… Kuka olisi voinut sitä odottaa… pari kuukautta takaperin?… — Mitä sanotte? Minä en ymmärrä Teitä, sanoi hän ja tahtoi mennä.

— Malttakaa. Nadeshda Aleksandrowna, minä en voi kestää enää tätä koetusta.

— Mitä koetusta? Minä tosiaankaan en tiedä?…

— Älkää teeskennelkö, sanokaa, Tekö se olette? oletteko sama kuin ennen?

— Minä olen aina sama! sanoi Nadinka päättävästi.

— Kuinka! Ettekö olekaan minulle muuttunut!

— En; olenhan minä mielestäni yhtä ystävällinen, yhtä iloisena tulen
Teitä vastaan…

— Yhtä iloisena! mutta miksi juoksette pois aidan luota?…

— Minäkö juoksen! Katsokaa mitä olette keksinyt: minä seisoin aidan vieressä, mutta Te sanotte että — juoksen.

Hän nauroi pakoitetusti.

— Nadeshda Aleksandrowna, heittäkää vilppi! jatkoi Adujew.

— Mikä vilppi? Mitä Te minua kiusaatte?

— Tekö se olette? Jumalani! Puolitoista kuukautta takaperin, tällä paikalla…

— Minä tahtoisin tietää, mikä savu tuolla puolla on?

— Hirveätä! Hirveätä! sanoi Aleksander.

— Mutta mitä minä sitten olen Teille tehnyt? Te olette lopettanut meillä käymisen — tehkää kuin tahdotte… vastoin tahtoa pidättämään… alkoi Nadinka.

— Te teeskentelette ikäänkuin ette tietäisi, miksi olen lakannut käymästä?

Nadinka katsoi syrjään ja heilutti päätään.

— Mutta kreivi? sanoi Aleksander melkein uhkaavaisena.

— Mikä kreivi?

Hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin ensi kertaa olisi kuullut kreivistä.

— Mikä! Sanokaa vielä, virkkoi Aleksander katsoen häntä suoraan silmiin, sanokaa ettette hänestä välitä?

— Te olette tullut hulluksi! vastasi hän peräytyen Adujewista.

— Niin, Te ette erehtynyt! jatkoi hän. Järkeni sammuu päivä päivältä… Voiko noin kavalasti, noin kiittämättömästi kohdella ihmistä, joka rakastaa Teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, joka on kaikki Teidän tähtenne unhottanut, kaikki… joka luuli pian tulevansa ainaisesti onnelliseksi? Mutta Te…

— Mitä minä? kysyi Nadinka yhä peräytyen.

— Mitäkö, vastasi hän raivostuneena tuosta kylmäkiskoisuudesta.

— Te olette unhottanut! Minä muistutan Teitä, että tällä samalla paikalla, olette sata kertaa vannonut olevanne minun omani: "Nämät valat kuulee Jumala!" sanoitte. Niin. Hän kuulee ne! Teidän täytyy punastua taivaan ja näiden puiden edessä, joka ruohon edessä… kaikki ovat onnemme todistajat: joka ainoa hiekan muru puhuu tässä rakkaudestamme: katsokaa ympärillenne!… Te olette valan rikkoja!!!

Nadinka katseli kauhulla häneen! Adujewin silmät säteilivät ja huulet kalpenivat.

Hyi! kuinka Te olette ilkeä! sanoi Nadinka arasti. Mistä Te olette vihainen? En minä ole antanut teille rukkasia, ettehän ole vielä mamman kanssa puhunut… mistä Te tiedätte…

— Puhu tämmöisien tekosien perästä.

— Millaisten tekosien? En minä tiedä?…

— Millaisten? Minä sanon paikalla: mitä merkitsevät kohtaukset kreivin kanssa, ratsastaminen?

— En suinkaan minä voi juosta häntä pakoon, kun mamma lähtee ulos huoneesta! Ratsastaminen merkitsee… että minä pidän ratsastamisesta… se on niin herttaista: hypähtelee selässä… ah miten herttainen hevonen tuo Lucie on! Oletteko nähnyt sen?… Se tuntee jo minut…

— Mutta muutos kohtelussa minua kohtaan? jatkoi hän. Miksi kreivi käy teillä joka päivä aamusta iltaan?

— Ah! Jumalani! mistä minä tiedän? Kuinka Te olette naurettava!
Mamma niin tahtoo.

— Se ei ole totta! Mamma tahtoo sitä mitä Te tahdotte. Kenelle kaikki nuo lahjat ovat, nuotit, albumit, kukkaset? Mammaltako kaikki?

— Niin, mamma pitää sangen paljon kukkasista. Hän osti vielä eilenkin puutarhurilta…

— Miksi Te puhutte hänen kanssaan puoliääneen? jatkoi Aleksander, huolimatta hänen sanoistaan. Katsokaa, Te kalpenette, tunnette syyllisyytenne. Kukistaa toisen ihmisen onnen, unhottaa, menettää kaikki niin pian, niin helposti: silmän palvelusta, kiittämättömyyttä, valhetta, petosta… niin petosta!… Miten olette voinut alentaa siihen itseänne? Rikas kreivi, salonkileijona, kunnioitti Teitä heittämällä Teihin suosiollisen katseen — niin te tulitte paikalla, lankesitte tuon tekokultaisen auringon eteen; missä on häpeä!!! Kreivi ei saa olla täällä enää! sanoi hän tukehtuneella äänellä: — kuuletteko sen? Jättäkää, lopettakaa kanssakäyminen hänen kanssaan, että hän unhottaisi tien teidän taloonne!… minä en salli… Hän tempasi hurjasti Nadinkaa käsivarresta.

— Mamma, mamma! Tulkaa tänne! huusi Nadinka läpitunkevalla äänellä, irrottaen itsensä Aleksanderista, ja irtipäästyään syöksi suin päin kotoa kohden.

Aleksander istui penkillä ja piteli kädellään päätään.

Nadinka tuli juosten kamariin peljästyneenä ja kaatui tuolille.

— Mitä sinä? Mikä sinun on? Mitä sinä huudat? kysyi äiti rauhattomana ja meni häntä vastaan.

— Aleksander Feodoritsh… ei ole terve! sai hän töin tuskin sanotuksi.

— Mitä sinä siitä peljästyt?

— Hän on niin hirmuinen… mamma, älkää Jumalan tähden päästäkö häntä minun luokseni.

— Miten sinä minun peljästytit, hullu.! No mitä siitä jos hän on sairas? Minä tiedän, että hänen rintansa on kipeä. Mitä siinä on hirmuista? Ei se ole keuhkotautia! Kun hän hieroo opodeldokilla — niin se menee ohitse: näkyy ettei hän ole totellut minua, ei ole hieronut.

Aleksander tuli järkiinsä. Kuume oli mennyt ohitse, mutta tuska oli tullut kahta vertaa suuremmaksi. Epäilystään ei hän saanut selväksi, oli vaan säikäyttänyt Nadinkan ja nyt ei saa tietysti häneltä vastausta: hän ei ryhtynyt oikealla tavalla, asiaan. Hänen päähänsä pisti yht'äkkiä, niinkuin jokaisen rakastuneen tuokin ajatus: "ehkä hän ei olekaan syyllinen? Kenties hän on todella välinpitämätön kreivistä. Tolkuton äiti kutsuu häntä joka päivä: mitä hän sitte mahtaa? Kreivi, niinkuin seuraelämän ihminen ainakin, on miellyttävä; Nadinka on sievä tyttö: kenties kreivi tahtoo miellyttää häntä. Ehkä Nadinkaa miellyttää kukat, ratsastaminen, viattomat huvitukset, mutta ei itse kreivi? Antaa vaikka olla, että tässä on hiukan koketeeraamistakin: eikö se ole anteeksi annettava? Toiset ovat vanhempia ja kuitenkin tekevät Jumala ties mitä."

— Hän lepäsi, illan säde leimahti hänen sydämmessään. Rakastuneet ovat kaikki semmoisia: milloin ovat liian sokeita, milloin liiankin näkeviä. Ja sitte oli niin hauskaa puolustaa rakastettua henkilöä.

"Mutta miksi hän on muuttunut käytöksessään minua kohtaan?" kysyi hän itseltään ja kalpeni. — "Miksi hän pakenee minua, on ääneti, niinkuin häntä hävettäisi? Miksi hän eilen, arkipäivänä pukeutui niin hienosti? Vieraita ei ollut muita paitsi kreivi. Miksi hän kysyi, 'alkavatko baletit kohta?' Kysymys oli yksinkertainen; mutta hänelle muistui mieleen, että kreivi lupasi sivumennen hakea hyvän loogin, katsomatta kaikkiin vaikeuksiin: luonnollisesti hän tulee olemaan heidän kanssaan. Miksi hän läksi eilen puutarhasta pois? Miksi hän ei tullut puutarhaan? Minkätähden kyseli sitä, miksikä ei kysellyt…"

Hän vaipui taaskin raskaasen epäilykseen ja kärsi taaskin ankarasti ja tuli siihen päätökseen, ettei Nadinka ole häntä milloinkaan rakastanut.

Jumalani, Jumalani! puhui hän epätoivoissaan. Kuinka on raskasta, kuinka katkeraa eläminen! Anna minulle se kuoleman hiljaisuus, se sielun uni…

Neljännestunnin kuluttua tuli hän kamariin surullisena ja arkana.

— Hyvästi Nadeshda Aleksandrowna, sanoi hän arasti.

— Hyvästi, vastasi tämä katkonaisesti; silmiään nostamatta.

— Koska sallitte minun tulla?

— Silloin kuin Teitä haluttaa. Sitäpaitsi… me muutamme tällä viikolla kaupunkiin: me annamme teille sitten tietää…

— Aleksander läksi pois. Kului enemmän kahta viikkoa. Kaikki olivat jo muuttaneet kesähuviloista. Ylhäisten salongit loistivat uudelleen. Pöydän-päällikönkin vierashuonetta valaisi kaksi seinälamppua, hän osti puoli puutaa stearinikynttilöitä, asetti kaksi korttipöytää ja odotti Ivan Stepanitshiä ja Stepan Ivanitshia, ilmoitti vaimollensa, että heillä alkavat tiistaina — vastaanotto-päivät.

Mutta Adujew ei vaan saanut Ljubetskilta mitään kutsumusta. Hänelle tuli vastaan sekä kokki että sisäpiika. Sisäpiika kun huomasi hänet, alkoi juosta pois: näkyi että hän toimi neitinsä hengessä. Kokki seisattui.

— Miksi Te, herra, olette meidät unhottanut? sanoi hän. On jo puolitoista viikkoa kulunut siitä, kuin me muutimme.

— Ehkä Teillä ei ole vielä… järjestyksessä, ehkä ette ota vastaan?

— Miksi emme ottaisi vastaan: kaikki ovat jo käyneet meillä, Teitä vaan ei ole kuulunut; rouva ei voi kyllin ihmetellä sitä. Hänen ylhäisyytensä käy meillä joka päivä… hän on niin hyvä herra. Minä kävin viemässä erästä vihkoa yhtenä päivänä neideltä — hän antoi minulle punasta viiniä.

— Mikä hupakko sinä olet! sanoi Adujew ja alkoi juosta lörpöttelijän luota pois. Iltasella kulki hän Ljubetskin asunnon ohitse. Siellä oli valoisata. Paraatioven edessä oli katosvaunut.

— Kenen vaunut? kysyi hän.

— Kreivi Novinskin.

Toisena, kolmantena päivänä oli samoin. Viimeinkin hän astui kerran sisään. Äiti otti hänet ystävällisesti vastaan, torui poissaolemisesta ja torui siitä ettei hän ole hieronut rintaansa opodeldokilla. Nadinka kohteli häntä — rauhallisesti, kreivi — kohteliaasti. Keskustelu ei tahtonut menestyä.

Sillä tavoin hän kävi pari kertaa. Turhaan katseli hän tutkivasti Nadinkaa: hän ei ollut huomaavinaankaan Aleksanderin katseita, mutta kuinka hän ennen huomasi! Välistä kun hän keskusteli äidin kanssa, niin Nadinka asettui seisomaan vastapäätä häntä, Maria Mihailownan tuolin taakse, irvisteli hänelle, peuhasi ja saattoi hänet nauramaan.

Hänet valtasi sietämätön kaiho. Hän ajatteli vaan sitä, kuinka hän saisi heitetyksi hartioiltaan vapaaehtoisesti otetun ristin. Hän tahtoo saada seikat selvitetyiksi, "Sama se, millainen vastaus on", ajatteli hän, "kun vaan saisin epäilyksen muutetuksi oikeaan tietoon".

Kauan tuumiskeli hän, miten piti asiaan ryhtyä, viimein hän keksi jotakin ja meni Ljubetskille.

Kaikki näytti olevan hänelle suosiollista. Vaunuja ei ollut paraadikäytävän edessä. Hiljaan astui hän saliin ja pysähtyi hetkiseksi vieraskamarin oven eteen, vetääkseen henkeä. Nadinka soitti siellä pianoa. Etempänä istui Ljubetskaja eräässä kamarissa ja neuloi huivia. Kun Nadinka kuuli askeleet salissa, alkoi hän soittaa hiljemmin ja ojensi päänsä eteenpäin. Hän odotti hymy huulillaan vierasta. Vieras tuli esiin ja hymy katosi silmänräpäyksessä; sen sijaan tuli pelko. Hänen kasvonsa muuttuivat hieman ja hän nousi tuolilta. Ei hän odottanut tätä vierasta.

Aleksander kumarsi ääneti ja istui kuin varjo etemmäksi, äidin luo. Hän kulki hiljaa, ilman entistä varmuutta, pää alaspäin. Nadinka istui ja jatkoi soittamista, katsellen välistä rauhattomana taakseen.

Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin äitiä huoneesta. Aleksander tuli
Nadinkan luo. Tämä nousi ja tahtoi mennä pois.

— Nadeshda Aleksandrowna, sanoi Adujew murheellisesti, odottakaa, sallikaa minulle viisi minuttia, ei enempää.

— Minä en voi kuulla Teitä! sanoi Nadinka ja meni pois. Viime kerralla Te olitte…

— Minä olin syyllinen! Nyt minä puhun toisella tavalla, annan Teille lupauksen: Te ette kuule ainoatakaan soimausta. Älkää kieltäkö minulta, ehkä tämä on viimeisen kerran. Selitys on välttämätön. Annoittehan luvan minulle, että saan pyytää äidiltänne Teidän kättänne. Sen jälkeen on tapahtunut paljon…jota… sanoilla — minun täytyy uudistaa sama kysymys. Istukaa ja jatkakaa soittamista: äitinne ei siten kuule; eihän tämä ole ensimmäistä kertaa…

Nadinka totteli koneentapaisesti: keveästi punastuen, alkoi hän ottaa akkordeja ja levottomassa odottamisessa suunnitti katseensa Adujewiin.

— Mihin Te menitte Aleksander Feodoritsh? kysyi äiti, palattuaan paikalleen.

— Minä tahtoisin puhua Nadeshda Aleksandrownan kanssa… kirjallisuudesta, vastasi hän.

— No, puhukaa, puhukaa: tosiaan Te ette ole moneen aikaan puhuneet.

— Vastatkaa minulle lyhyesti ja teeskentelemättä yhteen kysymykseen, alkoi hän puoliääneen, niin selityksenne loppuu paikalla… Rakastatteko minua enää?

— Quelle idée! vastasi Nadinka hämmästyneenä. Tiedättehän kuinka mamma ja minä aina olemme arvostelleet Teidän ystävyyttänne… kuinka olimme aina iloiset teidän tulostanne…

Adujew katsoi häneen ja ajatteli: "sinäkö se olet, oikullinen, mutta sydämmellinen lapsi, tämä vallaton tyttö veitikka? Kuinka pian hän on oppinut teeskentelemään? Kuinka pian naisen luonto on kehittynyt! Olivatko ne herttaiset oikut todellakin silmänpalveluksen ja viekkauden ituja?… Kas miten pian, ihan ilman sedän keinoa, tämä tyttö on muuttunut naiseksi! Kaikki vaan kreivin koulussa parissa kolmessa kuukaudessa! Oi, setä, setä! Tässäkin olet sinä säälimättä oikeassa."

— Kuulkaa, sanoi hän semmoisella äänellä, että teeskentelijältä lensi yht'äkkiä naamari kasvoilta, jätetään mamma sikseen: tulkaa hetkiseksi entiseksi Nadinkaksi, niinkuin silloin kuin Te minua vähän rakastitte… ja vastatkaa minulle suoraan: minun täytyy saada tietää, Jumal' avita täytyy.

— Nadinka oli ääneti, muutti ainoastaan nuotit ja alkoi tarkasti katsella ja soittaa jotain vaikeata kohtaa.

— No hyvä, minä muutan kysymyksen, jatkoi Adujew. Sanokaa, onko astunut sijaan — en tahdo edes mainita kuka — onko joku astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne?…

Nadinka niisti kynttilää ja kauaa aikaa pudisti sen sydäntä.

— Vastatkaahan, Nadeshda Aleksandrowna: yksi sana pelastaa minut tuskasta, Teidät — vastenmielisestä selityksestä.

— Ah, Jumalani, lopettakaa! Mitä minä sanoisin Teille? Minulla ei ole mitään sanomista! vastasi hän kääntyen pois Adujewista.

Toinen olisi tyytynyt siihen vastaukseen ja olisi huomannut, ettei hänellä ole enää mitään toimitettavaa, minkä hän olisi ymmärtänyt siitä äänettömästä, piinallisesta surusta, joka oli Nadinkan kasvoille kirjoitettu ja esiintyi liikkeissäkin. Mutta Adujewille ei ollut kylliksi. Hän kidutti kuin pyöveli uhriaan, häntä elähdytti joku outo epätoivon halu juoda kärsimysmalja kerrassaan pohjaan asti.

— Ei! sanoi hän, lopettakaa tämä piina tänään; epäilykset toinen toistaan mustemmat, valtaavat järkeni, repivät sydämmeni palaisiksi. Minä olen läpi menehtymäisilläni luulen että rintani halkeaa ponnistuksesta… ei ole minulla mitään millä voisin tulla vakuutetuksi epäluuloissani; Teidän täytyy itsenne päättää; muutoin en minä koskaan rauhoitu.

Adujew katsoi häneen ja odotti vastausta. Nadinka oli vaan ääneti.

— Säälikää minua! alkoi hän uudelleen. Katsokaa minua, olenko minä itseni näköinen? Kaikki pelkäävät minua, eivät enää tunnekaan… kaikki minua säälivät, Te ette yksin vaan…

Aivan oikein: hänen silmänsä paloivat kummallisella liekillä. Hän oli laiha, kalpea, otsalle nousivat suuret hikikarpaleet. Nadinka heitti häneen salaisen katseen ja hänen katseessaan välähti jotain säälin tapaista. Hän otti Adujewia kädestäkin kiinni, mutta heitti sen kumminkin huokauksella irti.

— No mitä? kysyi Aleksander.

— Ah, jättäkää minut rauhaan! sanoi hän synkkämielisesti, Te kidutatte minua kysymyksillänne…

— Minä rukoilen Teitä Jumalan nimessä! sanoi hän. Lopettakaa kaikki yhdellä sanalla… Mitä hyödyttää tuo umpimielisyys? Minulle jää kylmä toivo, minä en lopeta, vaan ilmestyn Teille joka päivä kalpeana, liikutettuna… Minä saatan Teidät suruiseksi. Jos kiellätte teillä käymästä — niin minä kierrän akkunainne alla, kohtaan Teitä teatterissa, kadulla, joka paikassa, kuin haamu, memento mori. Kaikki se olisi ehkä hullua, naurettavaa sille, ketä vaan naurattaisi, — mutta minua se koskisi kipeästi! Te ette tunne himoa, millainen se on, mihin se saattaa. Jumala varjelkoon Teitä sitä koskaan tietämästä!… Mitä hyötyä Teillä on äänettömyydestä? Eikö olisi parasta sanoa paikalla?

— Mistä te minua kysytte? sanoi Nadinka, heittäytyen nojatuolin karmia vasten. — Minä olen ihan sekaisin… pääni on aivan kuin sumussa…

Hän painoi suonenvedon tapaisesti kättään otsaa vasten ja veti sen heti takaisin.

— Minä kysyin: onko joku muu astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne? Yksi sana vaan — on tahi ei — päättää kaikki; ei se kestä kauan sanoa.

Nadinka tahtoi jotain sanoa, mutta ei voinut, silmät laskettuina maahan, alkoi hän lyödä sormellaan yhtä näppäintä. Näkyi, että hänkin taisteli kovasti itsensä kanssa. "Ah!" sanoi hän vihdoinkin synkkämielisesti.

— Onko vai ei? toisti Adujew, pidättäen hengitystään.

Kului muutama sekuntti.

— Onko vai ei!

— On! kuiskasi Nadinka niin hiljaa, että tuskin kuului; sitten hän kumartui kokonaan pianon ylitse, aivan kuin uinahduksissaan ja alkoi ottaa akkordeja.

Tämä kajahti melkein kuulumattomasti, kuin huokaus, mutta se teki Aleksanderin kuuroksi; sydän tuntui kuin olisi repeytynyt, jalat notkistuivat hänen allansa. Hän laskeutui tuolille, joka oli pianon vieressä ja oli ääneti.

Nadinka katsoi pelolla häneen. Hän katseli Nadinkaa mielettömän näköisenä.

— Aleksander Feodoritsh! huusi yht'äkkiä äiti viereisestä huoneesta, kumpanen korva soi?

Hän oli ääneti.

— Mamma puhuttelee Teitä, sanoi Nadinka.

— Mitä?

— Kumpanen korva soi? huusi äiti, — mutta pikemmin.

— Molemmat! sanoi Aleksander synkästi.

— Hyi millainen olette, vasen!

Minä koetin arvata, jos kreivi tulee tänään.

— Kreivi, sanoi Aleksander.

— Antakaa minulle anteeksi! sanoi Nadinka, heittäytyen hänen luokseen. Minä en ymmärrä itseäni… Tämä tapahtui kaikki aavistamatta, vastoin tahtoani… en tiedä miten… minä en voi Teitä pettää…

— Minä pidän sanani, Nadeshda Aleksandrowna, vastasi hän, en sano Teille yhtäkään nuhdetta. Kiitän Teitä avomielisyydestänne… Te olette tehnyt minulle paljon, paljon… tänään… minun oli vaikea kuulla tuota, Teidän oli vielä vaikeampi sanoa… Hyvästi; Te ette ole enää näkevä minua: yksi palkinto avomielisyydestänne… mutta kreivi, kreivi!

Hän puri hampaitaan ja meni ovea kohti.

— Niin, sanoi hän kääntyen takaisin, — mihin tämä Teidät saattaa?
Kreivi ei Teitä nai: mitkä tarkoitukset hänellä on?

— Minä en tiedä, sanoi Nadinka surullisesti nyykyttäen päätään.

— Jumalani! kuinka Te olette sokaistu! huudahti Aleksander kauhulla.

— Hänellä ei voi olla pahoja tarkoituksia… vastasi Nadinka heikolla äänellä.

— Olkaa varoillanne Nadeshda Aleksandrowna. Aleksander otti hänen kätensä, suuteli sitä ja meni epävakaisilla askeleilla huoneesta. Häntä oli kauhea nähdä. Nadinka jäi paikalleen liikkumattomana.

— Miksi sinä et soita, Nadinka? kysyi äiti muutaman hetken päästä.

Nadinka heräsi kuin raskaasta unesta ja huokasi.

— Paikalla, mamma! vastasi hän miettiväisestä. Kallistaen vähän päätään sivulle, alkoi hän arasti kosketella näppäimiä, Hänen sormensa vapisivat. Hän kärsi nähtävästi omantunnon vaivoja ja hänelle heitetystä sanasta, epäilemisestä: "Olkaa varoillanne!" Kun kreivi tuli, oli hän ääneti, ikävä, hänen käytöksessään oli jotain pakoitettua. Hän läksi, syyttäen päänkivistystä, aikaseen kamariinsa. Tänä iltana tuntui hänestäkin katkeralta elää maailmassa.

Adujewin voimat, kun hän pääsi alas portaita, pettyivät, ja hän istui viimeiselle porraslaudalle, peitti silmänsä nenäliinalla ja alkoi itkeä ääneen, mutta kyynelittä. Sillä aikaa kulki porstuan ohitse portinvartija. Hän pysähtyi ja kuunteli.

— Marfa hoi, Marfa! huusi hän, tultuaan likaisen ovensa luo, tulepas tänne, kuule, kuinka tuolla joku ulvoo, aivankuin eläin. Luulin että meidän kahlekoira olisi päässyt irti kahleista, mutta ei, tämä ei ole se.

— Ei, tämä ei ole se! toisti Marfa kuunneltuaan. — Mikä ihme se on?

— Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi lyhdyn.

— Vieläkö se ulvoo? kysyi hän.

Vielä ulvoo! Eiköhän vaan liene joku vintiö sinne mennyt.

— Kuka siellä on? kysyi portinvartija. Ei vastausta.

— Kuka siellä on? toisti Marfa. Aina vaan sama ulvominen kuului. He astuivat molemmat kiireesti sisään. Adujew syöksi pois.

— Ah, se oli joku herra, sanoi Marfa, katsoen hänen jälkeensä: — mutta sinä keksit: vintiö! Kas olipa sinulla järkeä mennä semmoista sanomaan! Johan nyt joku vintiö rupeisi ulvomaan vieraassa porstuassa!

— Mutta hän oli varmaankin juovuksissa!

— Vielä pahempaa! vastasi Marfa: — luuletko kaikkien olevan sinun kalttaisiasi? Eivät kaikki juovuksissa ulvo niinkuin sinä teet.

— Nälästäkö hän sitten ulvoi? huomautti portinvartija harmistuneena.

— Mitä! sanoi Marfa katsoen häneen eikä tiennyt mitä piti sanoman: — kuka tietää ehkä hän on jotain pudottanut — kenties rahaa…

Molemmat kävivät äkkiä kykkysille ja alkoivat lyhty kädessä etsiä pitkin laattiata kaikista nurkista.

— Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: — mihin hän tässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä löytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi pudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös! Missä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän pudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka varoillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi toiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan nuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?

Kauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.

Ei ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi sitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja pyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.