Tavallinen juttu II / Kaksi-osainen romaani

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

III.

— Tuli keskiviikko, Julia Pawlownan vieraskamariin oli kokoontunut noin kaksitoista tahi viisitoista vierasta. Neljä nuorta rouvaa, kaksi parrakasta emännän ulkomaalaistuttavaa ja eräs upseeri, nämät muodostivat yhden ryhmän.

Erillään niistä istui solassa eräs vanhus, nähtävästi, joku virasta eronnut sotilas, jolla oli pari harmaata partatöyhtöä nenän alla ja paljon kunnianauhoja napinlävessä. Hän keskusteli erään vanhanpuoleisen miehen kanssa tulevista vuokraamisista.

Toisessa kamarissa pelasi korttia eräs vanha mummo ja pari miestä. Pianon ääressä istui hyvin nuori neiti ja keskusteli siinä jonkin ylioppilaan kanssa.

Adujewit tulivat. Harvoin osasi kukaan astua sisään niin vapaasti ja arvokkaasti vierashuoneesen, kuin Piotr Ivanitsh. Häntä seurasi epävarmasti Aleksander.

Mikä eroitus heidän välillään oli: toinen oli päätään pitempi, ryhdikäs, lihava mies, vahva ja terve luontonen, itseluottamus silmissä ja käytöksessä. Mutta ei ainoassakaan katseessa, liikkeessä tahi sanassa, voinut arvata Piotr Ivanitshin ajatusta tahi luonnetta — kaikki oli niin suuren maailman tavalla ja itsensähillitsemisellä taidokkaasti peitetty. Näytti kuin liikkeet ja katseet olisivat olleet edeltäpäin mietityt. Kalpeat, intohimosta vapaat kasvot näyttivät, ettei tässä ihmisessä ole himoilla liioin valtaa rajattoman järjen johdolla, että sydän lyö tahi on lyömättä, aina pään käskystä.

Aleksanderissa päinvastoin osoitti kaikki heikkoa ja hentoa rakennusta, vaihtelevaisuus kasvoissa, joko laiskuus tahi hitaisuus ja epätasaisuus liikkeissä, tylsä katse, joka heti osoitti millainen tunne liikutti hänen sydäntänsä, tahi millainen ajatus pyöri hänen päässään. Hän oli keskinkertainen pituudeltaan, mutta laiha ja kalpea, — ei luonnosta kalpea niin kuin Piotr Ivanitsh oli, vaan lakkaamattomista sielunliikutuksista; hiukset eivät kasvaneet kuin tuuheana metsänä ympäri päätä ja poskia, vaan riippuivat pitkin ohimoita ja niskaa, pitkinä, heikkoina, mutta erinomaisen pehmoisina, silkintapaisina vaalean värisinä suortuvina, joissa oli kaunis välähdys.

Setä esitti veljensä pojan.

— Eikö täällä ole ystävätäni Surkowia? kysyi Piotr Ivanitsh, katsellen ympärillensä kummastuksella. — Onko hän unhottanut Teidät.

— Oh, ei! Minä olen hänelle sangen kiitollinen, vastasi emäntä. — Kyllä hän käy minua katsomassa. Tiedättehän, etten ota melkein ketään muita vastaan kuin miesvainajani tuttavia.

— Missä hän on?

— Hän tulee ihan paikalla. Ajatelkaas, hän antoi lupauksen minulle ja serkulleni saada välttämättömästi loogin huomiseen näytäntöön, ja kun sanottiin, ettei ole mitään mahdollisuutta loogin saamisesta… hän läksi nyt juuri.

— Kyllä hän saakin; minä takaan hänet: hän on semmoisissa oikein nero. Hän saa aina minullekin, silloin kun tuttavuus ja muut temput eivät auta. Mistä hän saa ja millaisella hinnalla — se on hänen salaisuutensa. Tuli Surkowkin. Pukunsa oli uusi, mutta joka poimussa, joka pikku seikassa tuli jyrkästi esille vaatimuksensa olla salonkileijoona, voittaa kaikki muut keikarit, vieläpä itse muodinkin. Jos muoti vaati esimerkiksi, että hännystakkien liepeet piti olla erillään toisistaan, niin hänen takkinsa liepeet olivat niin levällään, että olivat kuin ojennetut linnun siivet; jos käytettiin alas käännettyjä kauluksia, niin hän tilasi itselleen semmoisen kauluksen, että hän oli hännystakissaan takaa päin kiinni saadun pahantekijän näköinen, joka tempoo päästäkseen vapaaksi. Itse hän määräsi räätälille miten on ommeltava. Kun hän tuli Tafajewnan luo, niin hänen kaulaliinansa oli pistetty paitaan kiinni tavattoman suurella neulalla, joka oli seipään näköinen.

— No, saitteko? kaikui joka haaralta.

Surkow oli juuri vastaamaisillaan, mutta nähtyään Adujevin veljensä pojan kanssa, seisattui hän yht'äkkiä ja katseli niitä kummastellen.

— Hän aavistaa! sanoi Piotr Ivanitsh hiljaan veljensä pojalle.

— Mitä! Hänellä on keppi kädessä, mitä se merkitsee?

— Mitä tuo on? kysyi hän Surkowilta, osoittaen keppiä.

— Taanoin kun astuin alas vaunuista… astuin hairaan ja onnun nyt hiukan, vastasi tämä yskien.

— Joutavia! kuiskasi Piotr Ivanitsh Aleksanderille. Tarkastapas kepin nuppua: näetkö kultaista leijonan päätä? Toissa päivänä hän kehui minulle maksaneensa siitä Barbille kuusisataa ruplaa ja näyttelee sitä nyt; siinä on sinulle esimerkki keinoista, joilla hän vaikuttaa. Valmista itsesi sota-asuun ja aja hänet pakoon tästä asemastaan.

Piotr Ivanitsh näytti akkunasta vastapäätä olevata taloa.

— Muista, että vaasut ovat sinun, no reipastu nyt! lisäsi hän.

— Onko Teillä huomiseksi näytännöksi pilettiä? kysyi Surkow
Tafajewalta, lähestyen tätä juhlallisesti.

— Ei.

— Sallikaa minun se antaa Teille käteen! jatkoi hän ja lausui loppuun saakka Sagoretskin koko repliikin näytelmä-kappaleesta "Gorja otj uma."

Upseerin huulet vavahtivat hiukan hymystä. Piotr Ivanitsh katsoi syrjästä veljensä poikaan, mutta Julia Pavlowna punastui: Hän alkoi pyytää Piotr Ivanitshia mukaansa loogiin.

— Olen Teille suuresti kiitollinen, vastasi tämä, — mutta minun vuoroni on olla huomenna vaimoni kanssa teatterissa; mutta kas tässä! Sallikaa minun esittää Teille itseni sijaan nuori mies.

Hän osoitti Aleksanderia.

— Minä aioin pyytää hänet myöskin; meitä on vaan kolme: minä serkkuni kanssa, ja…

— Hän korvaa Teille minuutinkin, sanoi Piotr Ivanitsh, tarvittaissa vielä toisenkin tuulihatun. Hän osoitti Surkowia ja alkoi puhua jotakin hiljakseen Julialle. Tämän aikana katsahti Tafajewna pari kertaa salavihkaa Aleksanderiin ja hymyili.

— Kiitoksia virkkoi Surkow: mutta ei olisi ollut hullumpata esittää tätä ennemmin, kun ei ollut vielä piljettiä: olisin tahtonut silloin nähdä mitenkä minua olisi korvattu.

— Ah! minä olen Teille sangen kiitollinen ystävyydestänne sanoi vilkkaasti emäntä Surkowille: — minä en pyytänyt Teitä sentähden loogiin, kun Teillä on nojatuoli. Varmaan olette kernaammin vastapäätä näyttämöä… erittäinkin baletissa…

— Ei, ei, mitä Te nyt, Te ette ajattele sitä: Teidän vierestänne ei vaihtaisi paikkaa — en millään ehdolla.

— Mutta se on jo luvattu.

— Kuinka? kenelle?

— Monsieur Renelle.

— Hän osoitti yhtä partasuista muukalaisista.

— Oui, madame m'a fait cet honneur… mutisi tämä nopeasti.

Surkow katseli suu auki tätä ja sitten Tafajewnaa.

— Minä vaihdan hänen kanssaan: tarjoon hänelle nojatuolin, sanoi hän.

— Koetelkaa.

— Partasuu pani vastaan käsin ja jaloin.

— Kiitän nöyrimmästi Teitä! sanoi Surkow Piotr Ivanitshille, katsoen kieroon Aleksanderia, tämän jään Teille velkaa.

— Ei kestä kiittää. Etkö haluaisi tulla minun loogiini? Meitä on vaan kaksi: vaimoni ja minä, ethän ole pitkään aikaan nähnyt häntä: saattaisithan osoittaa kohteliaisuuttasi.

Surkow kääntyi hänestä harmistuneena, Piotr Ivanitsh läksi hiljakseen pois. Julia asetti Aleksanderin istumaan viereensä ja puheli hänen kanssaan koko tunnin. Surkow yritti sekautua puheesen, mutta jotenkin sopimattomasti. Hän alkoi puhua baletista, mutta sai vastaukseksi niin, kun olisi pitänyt saada ei, ja päinvastoin; oli selvä asia, ettei häntä kuunneltu. Ei aikaakaan niin hän loikkasi ostereihin, vakuuttaen syöneensä aamusilla sata kahdeksankymmentä kappaletta — siihen ei hän saanut silmäystäkään. Vielä sanoi hän yhtä ja toista, mutta kun ei käynyt sen paremmin, sieppasi hän hattunsa pyöri Julian vieressä antaen huomata, että hän on tyytymätön ja aikoo lähteä pois. Mutta tämä vaan ei huomannut.

— Minä lähden pois! sanoi hän viimein painolla. Hyvästi!

Näissä sanoissa kuului huonosti peitetty harmi.

— Joko! vastasi Tafajewna rauhallisesti. — Sallittehan huomenna itseänne katsella loogissani vaikka minuutin verran.

— Mikä petos! Yhden minuutin vaan, kun tiedätte, että jos saisin istua teidän vieressänne, en ottaisi paikkaa paratiisistakaan.

— Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.

Hänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse, Julian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta kaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin tahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään menisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.

Julia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh oli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se estänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen. Vaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa hermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot, katseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin — aivan syyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.

Elämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui ajatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta Herra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen aikanaan — niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi elämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten pienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää maisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin, ilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun säveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin johdosta.

Toisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta, mutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen uupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan unelman kanssa — ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli hän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin hän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan muuttamatta; mikä huvitti häntä — ei olisi huvittanut ketään toista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia naisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus, myötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä toiveita — sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin huokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.

— Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille, hyvästiä heittäessä. — Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein minun luonnettani, ei edes miehenikään.

Asia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen.
Siinä oli hänellä lievennystä.

— Näkemään asti!

Julia ojensi hänelle kätensä.

— Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi hän.

Tuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona perjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä Aleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta Aleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa odottaa itseään liian puolen tunnin.

— Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä asiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla ja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän katkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella — se oli torstaina — palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua ja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä uutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden mukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus olisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä Piotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.

— Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät unhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.

— No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin odottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: "en voi", sanoit, "en osaa!" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en ole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut vaasut eheinä?

— Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.

— Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.

— Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.

— No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.

— Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna veitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä asioissa… minulle ette puhunut sanaakaan…

— Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole kerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut…

— Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse. Hän toimitti asian niin, että… olen sangen, sangen kiitollinen! Mutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä hän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni vallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut tietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. "Aha! Vai sinä se olet", sanoin minä, "mitä hyvää tiedät sanoa?" Hän hymyili ja tahtoi teeskennellä tyyneyttä… mutta itsellä olivat kyyneleet melkein silmissä. "En mitään hyvää", sanoi hän: "tulin tuomaan huonoja uutisia." Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella. "Mitä ihmeitä?" kysyin minä. "Teidän veljenpojastanne!" "Mutta mitä? peloitatko sinä minua? Sano pian!" puhelin minä. Siihen hänen tyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin pois hänen luotaan nojatuolineni — mutta minun oli ihan mahdotonta puhua, sillä tavoin hän tiuski. "Itse sanoitte, että veljenne poika tekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen." "Minäkö?" "Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?" "Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan naisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä." "No mikä onnettomuus siinä on?" sanoin minä. "Se onnettomuus", vastasi hän, "että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka"… Aleksander punastui äkkiä.

— Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi Piotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander välittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä sitä tekemäänkään; eikö niin?

Piotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen katseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.

— Niin… kyllä minä joskus… pistäyn… mutisi Aleksander.

— Joskus — se on suuri eroitus, jatkoi setä; — niinhän minä pyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän valehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.

— Ei! Hän on hyvin viisas nainen… saanut mainion kasvatuksen… pitää musiikista… puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen, hieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman puoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki huuliaan.

Lisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi sitten akkunaan päin ja hymyili.

— Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei ole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle ikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: "kiitoksia, veikkoseni, että otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti kiitollinen sinulle… mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus ei ole vielä niinkään suuri…" "Miksi ei olisi:" huudahti hän. "Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida…" "Ei sekään ole mikään onnettomuus", sanoin minä, "mikä hätä sinulla siitä on?" "Kuinka, mikä hätä?" vastasi Surkow. "Hän on saanut päähänsä käyttää viekkautta minua vastaan…" "Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!" aloin minä tehdä kiusaa. "Hän uskottelee minusta Julialle", puhui Surkow, "piru tiesi mitä… Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan. Kyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun" — suo anteeksi, minä kerron hänen sanojaan — "miten hän voisi minun kanssani muutoin taistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon että saatatte hänet järkiinsä." "Kyllä minä hänet läksytän", sanoin minä, "kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten hän on sinut vihoittanut?" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai mitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen. Aleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: "Kuinka", sanoi hän, "siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle kukkaiskimppuja? Nyt on talvi… mitä se tulee maksamaan?… Kyllä minä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät." Siinä se on, ajattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei sukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille ruvennut sillä tavalla hommaamaan? "Mutta kuljettaako hän varmaan joka päivä?" sanoin minä. "Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties panet omiasi." Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla mahdollista, että sinä… Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle. Mutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.

— Joskus… kyllä minä olen… vienyt… sanoi Aleksander silmät alas luotuina.

— No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No, sano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo, että sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi että puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan vihaansa. "He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös ajavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä."

Nämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa suoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.

— Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. "Kyllä kai hän viitsii kävellä joka päivä!" sanoin minä. "Kysykää muilta ihmisiltä…" sanoi hän. "Ennen minä kysyn häneltä itseltään…" tuumasin minä… Eihän se ole totta?

— Kyllä minä… muutaman kerran… kävelin hänen kanssaan…

— No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin muutenkin, että hän valehtelee. "No mitä", sanoin minä, "erinomaista siinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander on hyvänsävyisä, — ei niinkuin sinä… Sentähden hän ottaa Aleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä". "Ei. sanoi hän", "minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan kanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties' millä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan." Minä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan. "Se on oikein sinulle, pöllö." ajattelin minä. "Katsopas vaan sitä Aleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää tosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat", Aleksander oli kuin kidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin kuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.

Lisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen, kieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.

— Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan minua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut Tafajewnaan. "Ei, suo anteeksi", sanoin minä hänelle, "se ei ole totta". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on tapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä… Eikö totta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.

Lisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.

— No, mitä?

— Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.

— Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet alkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?

— Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää kasvamisessa… Niin, minä aioin sanoa…

— Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?

— Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan päivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein joka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään meillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte yhdessä… piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan kyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin että hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.

Aleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua vasemmanpuoleiselle olkapäälle.

— Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! — Tämä on sekä ystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. — Surkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja peräytyi: "Julia luulee", sanoi hän, "että minä alan huokailla hänen peräänsä — siinä hän erehtyy". Minä aioin vielä laittaa lasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään ollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli valmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida hänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut itseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle Piotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt hän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon: hänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt mestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi enempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä kuvittelen miten ikävä siellä on!… ole niin hyvä ja anoa minulle anteeksi… kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset rahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää viiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.

Piotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti pari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut sanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.

Aleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa. Vihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen — ei ollut ketään huoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli neljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä, sinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen kaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa käsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi Tafajewnan luo.

Surkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein kauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä ruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko — joutua taaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi, häpeä — muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa sitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi ja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille rauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi halveksi julkisesti naisia — ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen jalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia. Laupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta? Eikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta käännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien mukaan.

Tämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen pakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on Nadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut mitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa, sillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen, mikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään oikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään, eikä rakkautta. Tämä on — nainen täydessä kehityksessään, ruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän on kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei tunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin lahja, mutta Julia on — nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista rakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei tiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.

Minä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui hän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu arvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä mietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi… Kuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia antautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista ihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden — ja se ihminen ilmestyi. Hän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden omistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus, mikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän luoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi missä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki ajatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen — rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen "minä". Jos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä ohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki mielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus on molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä tavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa poistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista, jos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa mitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta asuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi henkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu…

— Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi vossikka.

Julia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt edes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti ensimmäisen kerran — se ei olisi vielä ollut mitään — eihän voi suoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että hänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu ja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä romantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa, mutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton. Sen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien romaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut mitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn ilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut rakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa juureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken sielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa tuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun toimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara pisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.

Siitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos tavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman säännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko ja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien täristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja ja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä syystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja surumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä tuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen, muuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta raskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä todellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.

Kuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian sydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen pedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien kutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan sille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen verhon ja näyttämään mitä allamme on — vaikea velvollisuus! Sentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä mainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen että heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien suosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen, ranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään saksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei koskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan Ivanitsh'in.

— He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat niin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit; välistä haisevat viinalle…

— Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi! päätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.

Ranskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät isä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä kohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: — Tämän oli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle, puhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur Poulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen kanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä sai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja ystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi purkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.

Julia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin talon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota, mutta ystävyys ja rakkaus… nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus näistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.

Tyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä pyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla kirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka meistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi Julia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen vihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut; vahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy Voltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti hän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de Montaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista sanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin kuuluisan sanonnan: "Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista". Muinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli tapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti ensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli kömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin puolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista, Apollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä, Julia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut, eikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan. Aavistikohan itse ranskalainenkaan — Jumala ties! Julian kysymyksiin tästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja arvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut hullunkurisen näköinen…kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan siristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: — mitä tekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui, ensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.

Lopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi tutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen kirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka aikanaan olivat paljon melua nostaneet: "Viheriäkäsikirjoitus", "Seitsemän perisyntiä", "Kuollut aasi" ja kokonaisen joukon kirjoja, jotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.

Tyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen. Millaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, — ja koko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu Vulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden uusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki ahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.

Sillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen ennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin arvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia kekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen päätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana "zu" loppuun j.n.e.

Mutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka peljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään ja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin lukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä. Mutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän tutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin teoksiin.

Lopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi miettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän paljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti seinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut saranoita eikä lukkoa, — sieltä hän veti esille vanhat saappaat, puoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa ja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin parranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada purkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja vielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen kirja, toinen, kolmas, neljäs — viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi niitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti juhlallisesti pedagoogin pään.

Ensimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, — gut! sanoi saksalainen ja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi toisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä: siinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen, putousten kuvia: — sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli — piplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs oli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli Weisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi hän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja muita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia haukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta ensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan. Saksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana "zu" pannaan välistä loppuun.

Mutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän vakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat ovat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on taas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi häntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät. Osasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli arvokkaasti: "Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja kunnostusta," vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh, voi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.

Hän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei osannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät hänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli löytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli ollut perin rohkea… ja tietysti perinkauniskin… mutta minkä arvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei juolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian paljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta, niin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi Kontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki ihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten heitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja toi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea Karamsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään matkustuksista, — ja sitten hän antoi sen jo takaisin.

Väliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä ollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki alkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi kohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen vangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja Oneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta. Serkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän teoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti ajatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille, ja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin Oneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria — kalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita…

Eräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen kasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit määränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan tahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia oikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias, mutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin vyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi maailmalle.

Hänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen ominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla sanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä yksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa ja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä puuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan pidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.

Kalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen vastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni hän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin, katsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään. Kun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin hän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön edessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä kyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten tätien kautta.

Myötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. "Mitäs muuta: me olemme pari!" mietiskeli hän itsekseen. "Minä olen vasta neljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän omaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on vielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea… mies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen aikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista histooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli — mikä hän olikaan… no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin uskonpuhdistuksesta… ja noita runoja: Beatuksille… mitenkä se olikaan sitten? Puer, pueri, puero… ei se ollut niin, piru ties — kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita — senvuoksihan opetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin minä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät voi sanoa, mikä se konsuli oli siellä… tahi minä vuonna olivat Olympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla… sentähden että järjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja kuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta, mutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos! Ei, kyllä me vaan olemme pari."

Siis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä askeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus — jokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita hänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.

Viisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui avioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä vapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen ja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon hevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan. Henki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin puhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta… tahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen aaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat välähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen perää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee yhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana… Ihrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella, miten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto karille?… Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat, lumous on voittamaton… samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa, vaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän… Vihdoin tulivat hänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin suloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse mielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä nousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti sydämmen myrkkyä.

Julia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan ääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän nypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä laattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki. Ajatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi eikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen, että voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui vakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei — kalpeni hän.

Kun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana ja voimattomana nojatuoliin… niin kovasti työskentelivät hermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään… on mahdotonta kuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka silmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin eivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat toisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän seinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin Julia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi, unhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat istuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat kauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat unhoittaneet syödä päivällistä.

Miten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen totisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken ulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus viekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä. Talvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat vierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin valjastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he lopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa ympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen ohitsekulkeva liikutus, — kaikki ne huomattiin ja jaettiin.

Aleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän kävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan esiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton, ettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen kohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.

Oliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä on, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä. Niinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi onnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina tuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa, pelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista. Hänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi jokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa loistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän samalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi häntä taas painaa.

Kului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään loppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta eikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin katse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi pysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää niin tulinen… ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan sen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä. Ah! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita minut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen vaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. "Siis tässä on onnen turvapaikka… Julia!" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.

— Mikä Teidän on? kysyi hän.

— Ei mitään! ilman vaan…

— Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan uppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.

— Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu…

— Mikä? kysyi Julia rauhattomana.

— Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.

— Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.

Aleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi itsekseen puhunut.

— Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä tarvita mennä kotia… olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla maailman silmissä hänen laillinen omistajansa… Hän kutsuu minua ääneen, punastumatta omakseen… ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä sillä ijankaikkisesti…

Puhuen tällä syvällisellä kielellä, pääsi hän viimeinkin tuohon sanaan: avioliitto. Julia säpsähti ja alkoi sitten itkeä. Hän ojensi Aleksanderille kättensä sanomattomalla hellyydellä ja kiitollisuudella, molemmat elpyivät ja alkoivat äkkiä puhella. Aleksanderin osaksi tuli puhua tädin kanssa ja pyytää hänen apuaan tässä tärkeässä asiassa. Iloissaan eivät he tienneet mitä heidän piti tehdä. Iita oli suloinen. He läksivät jonnekin ulos kaupungista, erinäiseen paikkaan, ja haettuaan tahallaan suurella vaivalla jostain mäen, istuivat sitten siinä koko illan, katselivat auringon laskua, uneksivat elämän tavasta, arvelivat rajoittaa ahtaan tuttavapiirin, ei ottaa paljon ketään vastaan, eikä tehdä tyhjänpäiväisiä vierailuja.

Sitten he palasivat kotia ja alkoivat keskustella tulevasta järjestyksestä talossa, huoneitten jaosta ja muusta. Aleksander esitti että Julian pukuhuone muutettaisi hänen toimitushuoneekseen, että se olisi sänkykamarin vieressä.

— Millaiset huonekalut Te tahtoisitte toimitushuoneesen? kysyi Julia.

— Minä tahtoisin pähkinäpuusta, sinisellä samettisella päällyksellä.

— Semmoiset olisivat hyvin sievät, eivätkä ota likaa itseensä. Miesten toimitushuonetta varten täytyy välttämättömästi valita tummia värejä: vaaleat pilaantuvat pian savusta. Mutta tuohon pieneen läpikäytävään, joka tulevasta toimitushuoneesta vie makuuhuoneesen, laitan minä alkovin — eikö totta, se tulee olemaan mainiota? Minä asetan sinne yhden nojatuolin, sillä tavalla, että minä voisin siinä istuessani lukea, tehdä työtä ja nähdä Teitä toimitushuoneesta.

— En tarvitse enää kauan ottaa Teiltä näin jäähyväisiä, sanoi
Aleksander hyvästiä sanoessaan.

Julia sulki kädellä hänen suunsa.

Seuraavana päivänä läksi Aleksander Lisaveta Aleksandrownan luo ilmaisemaan sitä, joka aikoja sitten oli ollut hänelle tiettyä, pyytämään neuvoa ja apua. Piotr Ivanitsh ei ollut kotona.

— Hyvähän se on! sanoi tämä, kuunneltuaan Aleksanderin tunnustuksen. Te ette ole enää poikanulikka: voitte tuomita tunteistanne ja menetellä omin päin. Mutta älkää kiirehtikö: oppikaa hänet ensin tuntemaan hyvin.

— Ah, ma tante, jos Te tuntisitte hänet! Miten paljon hänellä on hyviä avuja!

— Esimerkiksi?

— Hän rakastaa minua niin…

— Se on tietysti hyvä avu, mutta ei ainoastaan sitä tarvita avioliitossa.

Hän lausui siihen vielä muutamia yleisiä totuuksia avioliiton ylläpysymisestä, siitä, millaisen täytyy vaimon ja millaisen miehen olla.

— Mutta odottakaa, Nyt alkaa talvi tulla, lisäsi hän, kaikki tulevat jälleen kaupunkiin. Sitten minä menen vieraisin Teidän morsiammenne luo; me tutustumme ja minä tartun lujasti asiaan. Älkää häntä jättäkö: olen vakuutettu, että Teistä tulee onnellinen aviomies.

Lisaveta Aleksandrowna tuli iloiseksi.

Naisista on ihmeen hauskaa naittaa miehiä; välistä he eivät huomaakaan, ettei avioliitto tahdo syntyä eikä pitäisikään syntyä, mutta auttavat kuitenkin asiassa. Kunhan he saavat vaan häät toimeen, niin vastanaineet menetelkööt sitten miten tahtovat. Jumala ties' mistä syystä he hommannevatkaan.

Aleksander pyysi, ettei täti puhuisi ennen asian päättymistä mitään
Piotr Ivanitshille.

Kesä vieri ohitse, samoin ikävä syksykin. Adujew kohtasi Juliaa yhtä usein.

Julialla oli tehty aivankuin ankara määritelmä päiville, tunneille ja minuuteille, joita voi yhdessä viettää. Hän etsiskeli kaikki tilaisuudet siihen.

— Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.

— Yhdentoista vaiheilla.

— Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä aamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä ilman meitä…

— Kuinka? Isänmaa… velvollisuus… sanoi Aleksander.

— Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu.
Eikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänellä
on sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kuka
Teitä häiritsee täällä työskentelemästä?

Toisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta tuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli hänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan tointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli. Hän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi, niinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi, kahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän toimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin sedän luo.

Mutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa verraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut vakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen ollut hänen luonteensa mukaista — mutta oli vaan mustasukkainen. Ja millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden mustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen kivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa — vaan välinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta, enemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi tuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä kylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen kuin peto, — ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian vieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen, usein nainenkin, välistä — joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja, mustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi silloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla uhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen kanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten katselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta ja joutua hämilleen.

Jos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen kaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti kulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa hetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas myöntymyksen — Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan vaunuihin, — mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta, lausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois valjaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää lähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia valjaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen ainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille ja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.

Kerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen vanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies, puhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander häntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut suinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa jäähyväisensä.

— Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina kotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?

Julia hymyili ja valmistui sanomaan: "tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä kajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa: minä en tahdo!"

— En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.

Julia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja istui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.

Järjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen onnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen varaston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon ennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden lahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin entisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään. Kaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät olisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi nähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet ja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet, ajatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä enää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.

Sydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he tuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen äänetönnäkin.

Silloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa vastaukseksi: kyllä ja ei — ja hän on siihen tyytyväinen; mutta jos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä myhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei hymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen jok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla tavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.

Tulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden, että Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja kömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina lopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa. Tämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu, särkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin ystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat tanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja käytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet…

Semmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona oli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin kiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua. Kamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja silloin tällöin Julian huokauksia.

Kun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli koko huoneen, katsoi sitten kelloa — se oli kymmenen, mutta hänen täytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa pysähtyi Juliaan.

Tämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa olkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei epäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella. Hän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja näytti uupuneelta.

Hermot vaikuttivat niin kovasti, että hurman vavistuskin heitti hänet sairaanmoiseen uupumukseen; tuska ja autuus olivat hänessä eroamattomat.

Aleksander vastasi hänelle kuivalla, levottomalla katseella. Hän meni akkunan luo ja alkoi hiljakseen rummuttaa akkunan ruutua ja katseli ulos kadulle. Kadulta kuului heille sekava ääninen pauhina ja ajopelillä-ajaminen. Kaikkialla välkkyi akkunoissa tulet, välähtelivät varjot. Hänestä tuntui että siellä missä oli valoisampi, sinne kokoontui iloinen joukkio; siellä kenties tapahtui elävä ajatusten vaihdos, tulisia, lentäviä tunteita: siellä eletään jyrinällä ja iloisesti. Mutta tuolla, vähän valaistun akkunan ääressä istuu varmaan jalo työntekijä. Aleksander ajatteli, että hän on viettänyt jo melkein kaksi vuotta laiskaa, tyhmää elämää — ja kaksi vuotta on turhaan mennyttä elämän juoksusta, — siihen on syynä vaan rakkaus! siitä hän meni rakkauden kimppuun. "Ja millainen tämä rakkaus on!" ajatteli hän… "semmoinen uninen ja tarmoton. Tämä nainen antautui tunteen valtaan taistelutta, vastustelematta, ponnistelematta niinkuin mikä uhri: heikko nainen ilman luonteen ominaisuutta. Teki onnelliseksi ensimmäisen joka sattui vastaan; jos minua ei olisi sattunut olemaan, niin hän olisi rakastunut samalla lailla Surkowiin, ja hän oli jo hyvällä alullakin: niin kyllä! puolustakoon Julia itseään kuinka tahansa — minä huomasin kyllä! jos vaan olisi sattunut tulemaan joku, rohkeampi ja sukkelampi kuin minä, hän olisi antautunut sille… se on kerrassaan epäsiveellistä, tämäkö olisi rakkautta! Missä on sielujen yhteys, joista saarnaavat tunteelliset sielut? Eikö tässä vetänyt sieluja toinen toisen luo: luulisi että niiden olisi pitänyt ainaisesti sulaa yhteen, mutta tuossa se nyt on! Piru ties' mitä tämä on, ei siitä saa selkoa! kuiskasi hän kiukuissaan."

— Mitä Te siellä teette? Mitä ajattelette? kysyi Julia.

— Ilman vaan… sanoi hän haukotellen ja istui sohvalle, kauemmaksi hänestä, toisella kädellä pidellen sohvantyynyn nurkkaa.

— Istukaa tänne lähemmäksi.

Aleksander ei istunut eikä vastannut mitään.

— Mikä Teidän on? jatkoi Julia lähestyen häntä. Te olette ikävä tänään.

— En minä tiedä… sanoi hän veltosti, minusta tuntuu ikään kuin minä…

Aleksander ei tiennyt, mitä hänen piti vastata Julialle, eipä osannut vastata oikein itselleenkään. Hän ei voinut oikein selittää itselleen, mitä hänessä tapahtui.

Julia istui hänen viereensä ja alkoi puhua tulevaisuudesta ja elpyi vähitellen. Hän esitti kuvan onnellisesta perhe-elämästä, laski välillä leikkiä ja päätti:

— Te olette — minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen ympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan talossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen, voin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei liikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä suloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?… Koko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta… jo alkaa unelmani toteutua… onni on lähellä… tuskin tahdon uskoa sitä… Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene palkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?

Aleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.

— Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä koetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.

— Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta kiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta leikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.

— Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja viitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.

Siinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä hänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten, samasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he alussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset tunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään tainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi kaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät hohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat; rinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella kädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa, katsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä Julian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti, minkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja katsoa tuijotti häneen.

— Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.

"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?" ajatteli tämä ja oli ääneti.

— Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului sekä kysymys että epäilys.

"Ikävä!" ajatteli hän. "Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen, kuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi sydämmeeni ja syö sitä… Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta Julia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?"

Julia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin lempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa mietiskelemistään.

Julian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi huiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella katseella tarkasteli Aleksanderia.

Tämä otti hattunsa.

— Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,

— Kotiin.

— Eihän kello ole vielä yhtätoista.

— Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle kirjoittanut.

— Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.

Aleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän oli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin Julialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei unhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen liikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu monenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä, muistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua ihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen. Rakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus… Mitä vielä yksi soimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan, jo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen, käsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua tahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki on usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa vuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne nopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily, kyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa — ja hyvästi kaikki epäilykset… Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa ja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen unissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä tapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen asti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.

Julia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.

— Mitä tämä merkitsee? Mihin Te aiotte? kysyi hän.

— Ei mitään, tosiaan ei mitään; yksinkertaisesti, minä tahdon päästä maata; minä makasin viime yönä vähän — siinä kaikki.

— Vähän makasitte! Kuinka? Itsehän sanoitte taanoin aamusilla, että makasitte yhdeksään asti ja että saitte siitä päänkivistystä?

Taaskin oli pahasti.

— No, päätäni kivistää… sanoi hän hämmästyen hiukkasen, senvuoksi lähden.

— Jäljestä päivällisen sanoitte kivistyksen menneen ohitse.

— Jumalani, Teidän muistoanne! Tätä on mahdoton kärsiä! No, yksinkertaisesti, minä tahdon päästä kotia.

— Onko Teidän täällä paha olla? Mitä siellä kotona on?

Julia pudisti epäluulolla päätään, katsoen hänen silmiinsä.
Aleksander rauhoitti hänet noin näin ja läksi kotia.

"Mitä jos minä en menisikään tänään Julian luo?" teki hän itselleen kysymyksen toisena aamuna herätessään.

Hän astui kolme kertaa pitkin huonetta. "Tosiaan, minä en menekään!" lisäsi hän päättävästi.

— Evsei! Pukemaan. — Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.

"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän, mennä — mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan makasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne… niin erinomaisen hauskaa! Vapaus on — suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa, syvimmässä ajatuksessa, on — kävellä yksin!"

Hän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia. Kulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat kasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi tarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui iltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle. Kotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä odotti.

Tosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa kirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu, ettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia. Kirjeissä — nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä. Seuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti itseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin sopivat sitten.

Kolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten uudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään, eikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander suuttui soimauksista.

Pari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa valitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana aamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi koko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän kirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät j.n.e. — Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan, ett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.

— Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku — hyvin tärkeitä toimia… sanoi Julia synkästi.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla minua? Sitä minä en kärsi.

Aleksander nousi ja aikoi lähteä pois.

— Odottakaa, kuulkaa minua! Puhutaan siitä.

— Minulla ei ole aikaa.

— Yksi hetkinen vaan: istukaa. Hän istui väkinäisesti tuolin laidalle.

Julia katseli häntä kädet ristissä, aivankuin hän olisi tahtonut lukea edeltäkäsin Aleksanderin vastauksen siihen, mitä hän tahtoi sanoa.

Kärsimättömyydestä kierteli Aleksander paikallaan.

— Pian! minulla ei ole aikaa! sanoi hän kuivasti.

Julia huokasi,

— Ettekö rakasta minua enään? kysyi hän hiukan nyykyttäen päätään.

— Vanha virsi! sanoi Aleksander, silittäen hihalla hattuaan.

— Se on kyllästyttänyt Teitä! vastasi Julia, Aleksander nousi ja alkoi käydä kiirein askelin pitkin huonetta. Hetken päästä kuului nyyhkyttämistä.

— Sitä oli vielä vailla! sanoi hän melkein hurjasti, pysähtyen hänen eteensä. Oletteko minua mielestänne vähän kiusannut!

— Minä kiusannut! huudahti Julia ja purskahti kovemmin itkemään.

— Tämä on sietämätöntä! sanoi Aleksander valmiina lähtemään.

— En minä enää, en minä enää! sanoi Julia nopeasti, pyyhkien kyyneleitään. Näettekö minä en itke enään, mutta älkää vaan menkö pois, istukaa.

Hän koetti hymyillä, mutta kyyneleet kuitenkin valuivat pitkin poskia. Aleksanderia säälitti. Hän istui ja alkoi kiikuttaa jalkaansa. Hän alkoi ajatuksissaan tehdä kysymyksiä kysymyksen perästä ja tuli siihen päätökseen, että hän on kylmennyt, eikä rakasta enään Juliaa. Mutta minkätähden? Jumala sen tietää! Julia rakastaa häntä päivä päivältä tulisemmin — eiköhän sentähden? Jumalani! Mikä vastakohta! Kaikki onnen ehdot ovat tässä. Ei mikään ole heitä vastassa, toinenkaan tunne ei edes houkuta pois, mutta hän on kuitenkin kylmennyt! Oi, sinua elämä! Mutta miten rauhoittaa Juliaa? Uhrata itsensä? Laahata hänen kanssaan ikäviä, pitkiä päiviä; teeskennellä — sitä hän ei osaa, jos ei teeskentele — saisi nähdä joka hetki kyyneleitä, kuulla soimauksia, kiusata itseään ja häntä. Puhua hänelle yht'äkkiä sedän teoriasta, petoksesta ja kylmenemisestä — pyydän nöyrimmästi: nyt itkee hän, kun ei näe vielä mitään, entäs sitten! mitä olisi tekeminen?

Kun Julia huomasi, että hän on vaiti otti hän Aleksanderia kädestä kiinni ja katsoi silmiin. Aleksander kääntyi hitaasti pois ja vapautti hiljakseen kätensä. Julialla ei ollut enää vetovoimaa, hänen koskettamisestaan juoksi pitkin Aleksanderin ruumista kylmät ja vastenmieliset väreet. Julia hyväili kahta innokkaammin. Hän ei vastannut niihin ja tuli vielä kylmemmäksi ja synkemmäksi. Yht'äkkiä Julia tempasi hänestä kätensä ja kiivastui. Hänessä heräsi naisellinen ylpeys, loukattu itserakkaus, häpeä. Hän kohotti päänsä, vartalonsa ja punastui harmista.

— Jättäkää minut! sanoi hän katkonaisesti.

Aleksander läksi kiireesti pois, yhtään vastustelematta. Mutta kun hänen askeleensa vaikenivat, niin Julia syöksi hänen jälkeensä.

— Aleksander Feodoritsh! Aleksander Feodoritsh! huusi hän.

Aleksander kääntyi takaisin.

— Mihin Te menette?

— Käskittehän minun menemään.

— Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!

— Ei minulla ole aikaa!

Julia otti häntä kädestä kiinni — taaskin valui tulinen hellä puhe, rukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla, eikä liikkeellä sääliä — Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi vuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa saattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli. Kuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen? Kiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket kuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan. "Kuinka hän on ruma!" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden irvistyksen.

— Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti vaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni viekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta saatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan Teidät… Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla. Te ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle — minä Teidän jälessänne, ulkomaille — minä tulen sinne myöskin, aina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on yhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa… ei minulla ole enää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne: minä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta, että Te muuten olisitte voinut jättää minut… kyllä minä löydän hänet — saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan elämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne… minä tappasin itse teidät! — huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti. "Miten tämä on typerätä! iljettävää!" ajatteli Aleksander, kohottaen olkapäitään.

Huomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan, muutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten katseli äänettömänä häntä.

— Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä voin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen! Ajatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet: hellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus — kaikki, erittäin minulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa, turhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on toisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään kaikesta muusta maailmassa…

Aleksander osoitti kärsimättömyyttä.

— No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan täyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani… Te saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin ketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä… Jumalan tähden, säälikää, säälikää!

Hän rupesi itkemään eikä voinut enää jatkaa, Mielenliikutus heikonsi hänet, hän vaipui sohvalle, ummisti silmänsä, hampaat puristuivat yhteen, suu meni suonenvedon tapaisesti vinoon. Hänelle tuli hysterillinen kohtaus. Tunnin kuluttua hän tointui, tuli järkiinsä. Hänen vieressään hyöri kamarineitsyt. Julia katsahti ympärilleen. "Mutta missä hän on?" kysyi hän.

— Hän meni pois.

— Meni pois! toisti hän surullisesti ja istui kauan aikaa ääneti ja liikkumatta.

Seuraavana päivänä tuli Aleksanderille kirje kirjeen perästä. Hän ei näyttänyt itseään eikä antanut vastaustakaan. Kolmantena, neljäntenä päivänä samoin. Julia kirjoitti Piotr Ivanitshille ja pyysi häntä luokseen tärkeän asian johdosta. Hänen vaimostansa Julia ei pitänyt, senvuoksi että tämä oli nuori, kaunis ja Aleksanderin täti.

Piotr Ivanitsh tapasi hänet todellisesti sairaana, melkein kuolevaisena ja viipyi hänen luonaan kaksi tuntia sekä läksi sitten Aleksanderin luo.

— Kas vaan sinua teeskentelijää, sanoi hän.

— Mitä? kysyi Aleksander.

— Katsokaa vaan, juuri kuin se ei häntä liikuttaisi! Ei osaa muka rakastuttaa naista itseensä, vaan saattaa kuitenkin melkein hulluksi.

— Minä en ymmärrä, setä…

— Mitä tässä on ymmärtämistä? Ymmärrät kyllä! Minä olin Tafajewnan luona: hän on kertonut minulle kaikki.

— Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.

— Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä itkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt lohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa… Mutta miksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan minun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän hänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan: kenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon… hän kerran puhui siitä… mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!

— Miksi Te olitte hänen luonaan?

— Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua hävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään et ole silmiäsi näyttänyt — onko se leikin asia? Hän kuolee raukka! Mene, käy pian.

— Mitä Te sanoitte hänelle?

— Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin hulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä; että sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet myöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten rauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin paljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin… muutoin te ikävystytätte toisianne… sanoin semmoista, mitä sellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi vahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on sekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan. — Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin; elätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan täytät lupauksesi… Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi, kiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit… minä vakuutin hänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi…

— Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa muuttuivat, minä… minä en rakasta häntä enää!… Minä en tahdo naida!… Minä olen kylmä kuin jää hänelle!… Ennemmin järveen… kuin…

— No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä, kuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut — etkö muista? että halveksit ihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka sinut ansaitsisi?… Mitä sinä vielä sanoitkaan?… Antakoon Jumala muistia…

— Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä varten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä… Oi, ihmiset, ihmiset!

Hän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.

— Näin on parempi! sanoi Piotr Ivanitsh: sanoinhan minä, että naurat vielä itse itsellesi — siinä se on…

Ja molemmat alkoivat taaskin nauraa.

— No, sano nyt, jatkoi Piotr Ivanitsh, mitä mieltä sinä nyt olet tuosta… mikä hänen nimensä onkaan? Pashinkako, hän, jolla oli käsnä?

— Setä, tämä ei ole jalomielistä!

— Ei, minä puhun ainoastaan sentähden, että saisin tietää, vieläkö sinä nytkin halveksit häntä?

— Jättäkää tämä Jumalan nimessä, auttakaa ennen minua pääsemään pois kauheasta asemastani. Te olette niin viisas, niin…

— Aha! nyt tulee kohteliaisuuksia, viekastelemista! Ei, menepäs vaan naimaan.

— En mistään hinnasta! Minä rukoilen, auttakaa!

— Siinä se nyt on Aleksander: hyvä, että minä aikoja sitten tiesin tekosistasi…

— Kuinka, aikoja sitten!

— Niin vaan: minä tiesin alusta alkaen sinun sitoumuksestasi.

— Varmaankin täti on kertonut Teille?

— Vielä mitä! Minä kerroin vielä hänellekin. Mitä ihmeellistä siinä olisi? Kasvoillasi on kaikki kirjoitettu. No, älä sure! Minä olen sinua jo auttanut.

— Miten? Milloin?

— Tänä aamuna. Ole rauhassa: Tafajewna ei vaivaa sinua enää…

— Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?

— Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.

— Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei kärsi minua, halveksii…

— Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut — siinä on jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta puuhatakaan…

— No mitä hän arveli?

— Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.

— Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

— Niin vaan iloissaan.

— Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!

Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.

— Iloinen! rauhallinen! toisti hän —pyydän nöyrimmästi! Minä lähden tässä paikassa hänen luokseen.

— Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on sydän… elä vaan sillä — kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.

— Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin, eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

— Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa, setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.

— No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan; nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?

— Minua hävettää elää maailmassa!… sanoi Aleksander huokauksella.

— Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. — Ole nyt jo! Tule tänään meille: nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi ajetaan tehtaalle.

— Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava, henkisesti köyhä!

— Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo juokseminen naisten jälkeen.

— Rakastattehan Te vaimoanne?

— Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.

Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.

— Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.

Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten
Evseitä.

— Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!

— Pitäisi laittaa maalle… alkoi taaskin Evsei.

— Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien. — Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan… sinä olet… peto!

Evsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.