Tavallinen juttu II / Kaksi-osainen romaani

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

VI.

Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää, joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä — kaikki silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti. Hattara menee ohitse — järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat aivan kuin kullan valamina.

Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut, antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle hengelle valmistamaan päivällistä.

Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas. Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.

— Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. — Eikö olisi voinut kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.

Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho — kaikki selittämättömän pahan-enteisen värin valamana.

Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään, puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.

Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta. Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä, aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta. Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin. Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja ja kanoja, levitellen niiden purstoja.

Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret, pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.

Putosi pari kolme suurta vesipisaraa — ja äkkiä leimahti salama. Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan; ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.

Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti, majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika. Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin, rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä — kukkia.

Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja läksi pois balkongilta.

"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".

Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä. Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei, eihän siellä ole tietä".

Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni. Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama takki ja samat leveät housut.

— Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti
Anna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan — olin joutua epätoivoon.

— Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä ystävä — vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan… Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni, että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.

— Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.

— Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani, näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki… näetkös, he ovat köyhiä ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi haka, — hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani… mokomat juuttaat!

Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan… Kyllä ne ovat semmoisia riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa, Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.

Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen päätään, kun tämä oli lopettanut.

— Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla: en tahtonut mitenkään tointua ilosta.

— Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi; ilosta nousi oikein hiki päähäni.

— Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin rakastatte.

— Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.

— Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon! Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen aikaan, ja me kaikki nukkuisimme — se olisi vasta kaunista. Eilen ja toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä; tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä puoliselle: odotetaan kallista vierasta.

— Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo aterioinut.

— Missä Te ennätitte?

— Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi pidättänyt siellä koko päivän.

— Kuinka jaksaa Maria Karpowna?

— Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.

— Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen jaksaa?

— Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina. Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi, ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan pyritään.

— Mitä Te sanotte?

— Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa, pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa — siinä on kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!

— Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.

— Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?

— Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,

— Tosiaan!

— Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni; kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?

— Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: — minä en kadota en palaista —… en sanankaan.

— No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton
Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, — minä näin…

— Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.

— Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. — Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin… katsoin: ei aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan", sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni vihloi niin että… Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni, huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin kuuluvasti: — "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä; herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää, mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut? Tämmöinen ukkonen…

— Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu ihan varmaan.

— Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo niin lokaiseksi tie.

— Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!

Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.

— Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä luulin…

Äkkiä kuului taaskin.

— Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi balkongille.

— Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa jalkaa nuoralla?

Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja kovemmin.

— Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän, hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!… Hän tulee ihan kuin vieraasen taloon, Jumalani!

Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin kamarissa.

Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.

— Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä… Mikä epäjärjestys teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa pian…

— En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.

Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä hyökkäsi ovea kohti.

— Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.

Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari palvelustyttöä.

— Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.

Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.

— Sashenka! ystäväni!… huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä ja katseli neuvottomana Aleksanderia.

— Missä on Sashenka?

— Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.

— Sinä?

Äiti katseli häntä tarkasti.

— Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.

— Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana eikä päästänyt sylistään.

— Olen terve, äitiseni.

— Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä sinun päästin?

Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.

— Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän kyynelten valtaamana: — silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket — kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena. Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi? Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!…

Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.

"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton
Ivanitsh.

— Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen? kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.

— Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.

Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi, miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".

Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä: se ympäröi hänet aivan kokonaan.

Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen, kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.

— Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi! Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.

— Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä
välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. —
Kai pietarilaiset ovat… sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?
Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.

Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä paketin, jossa oli suuri huivi.

Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan, kaappiin.

— Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat talonväestä.

— Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä tungeksitte! huusi hän heille.

— Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.

— Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.

Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.

— Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin: rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!

Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla paikallaan, pöydän ja uunin välissä.

— Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.

— Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan, miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.

Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan, seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille, miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää, mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty, torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata. Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.

— Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi hän on tullut — hä?

Evsei oli vaiti.

— Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva sinulta kysyy?

— Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen hiuksensa ovat joutuneet?

— Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.

— Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt, mitä piti sanoa ja oli vaiti.

— Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä saat kyydin!

— Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti
Evsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: — olen
palvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka
Arhipitshilta…

— Keltä Arhipitshilta?

— Sikäläiseltä portinvartijalta.

— Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. — Älkää viitsikö häntä kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän — niin tietäisi kyllä.

— Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas…

— Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut! Kyllä minä sinua opetan…

Hän uhkasi Evseitä.

— Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki kuluneetkin.

Mihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.

— Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että pitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.

— Katsos vaan tuota hylkiötä: — anasti paikalla hyviä liinavaatteita!

— Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että kaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra makasi vielä kun minä kävin leipurissa…

— Millaista leipää hän söi?

— Valkoista, hyvää.

— Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?

— Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa suustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.

— Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.

— Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi Anna Pavlowna, punastuen vihasta. — No, etkö sinä arvannut itse ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet häntä hoitanut!

— Rouva, hän ei käskenyt,

— Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee eteen — hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää! Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No, mitä vielä? Puhu…

— Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti, menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa; kun hän illalla heittää jalastaan — taas puhdistan. Hyvä rouva, vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.

— Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan leppyneenä.

— Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.

— Kirjoittiko hän paljon?

— Kyllä; jokapäivä,

— Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?

— Varmaan asiapapereita.

— Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?

— Kyllähän minä pidättelin: "älkää istuko, Aleksander Feodoritsh, menkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä kävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma suuttuu sitten…"

— Mitä hän arveli?

— Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!

— Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.

Evsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi katsomistaan rouvaan.

— No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.

— Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä, silloinkas hän iski kiinni. "Mitä varten", sanoi hän, "olet ilman työtä? Et sinä täällä ole maalla, täällä", sanoi hän, "pitää tehdä työtä eikä maata kyljellä! Aina", sanoi hän, "sinä uneksit!" Kun hyvin käy antaa aika ripityksen…

— Kuinka hän ripittää?

— "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän… ja silloin sitä tulemalla tuli… niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.

— Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. — Synnyttäköön ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt pidättää, niin hän… Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan edestään työtä tekemään.

Tätä seurasi äänettömyys.

— Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.

— Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: — Aleksander Feodoritsh alkoi kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli laihaksi kuin kynttilä.

— Mitä hän suri?

— Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en sitä käsittänyt.

— Mitä hän puhui sitten?

Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja huulensa liikkuivat.

— Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut… Anna Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä vastausta.

— No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.

— No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.

— Pi… taisi olla pikiin… tynyt… sai hän viimein sanotuksi.

Anna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta Agrafena
Evseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.

— Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.

— Piki… pikiintynyt… aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei päättäväisellä äänellä.

— Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai mikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.

— Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.

Anna Pavlowna kalpeni ja sylkäsi

— Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. — Onko hän käynyt kirkossa?

Evsei vähän venytti vastaan.

— En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt… vastasi Evsei epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt… siellä herrasväki käy harvoin kirkossa…

— Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti silmiään. — Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin manalasta, minun kyyhkyseni!

Samassa tuli Anton Ivanitsh.

— Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika herättää Aleksander Feodoritshia?

— Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle, muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen, niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te yksin.

— Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.

— Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi, laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies: Teidän on helpompi… eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa… tiedustelkaa kaikki.

— Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä — täytän kaikki.

— Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?

— Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa.
Mutta Te olette vasta pulskistunut täällä.

Anton Ivanitsh sylkäsi.

— Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi hän ja alkoi syödä kaalia.

— No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.

— Noin vaan: ei liian hyvin.

— Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?

— Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa — siinä oli päivällinen!

— Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?

— Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.

— Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,

— Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.

— Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla laihtumatta! Tuossa on, juo!

— Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!

Sitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.

— Paljonko siellä kurkut maksavat?

— Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.

— Johan nyt!

— Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovat
Moskovasta suolattuja kurkkuja.

— Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!

— Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei osoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja huonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan, mutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan leipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien suolaaminen ei ole ollenkaan tapana.

Anton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä hänen suunsa oli ihan täpö täynnä.

— Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.

— Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain makkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy; mutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen makasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.

Äänettömyys.

— Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle melkein puoli porsasta.

— En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin pari ruplaa.

— Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!

— Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät virkamiehet toki enemmän.

Taas äänettömyys.

— No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.

— Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on kalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän vatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se on niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu: mieli tekee sitä syömään.

— Mitä sinä hulluttelet!

— Jumal' avita.

Äänettömyys.

— No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.

— Niin vaan.

— Söitte kehnosti?

— Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan luopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.

— Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. — Siitäkö syystä, että on kallista?

— Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka päivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran päivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden ajoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin. Syöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta sitten syömään.

— Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. — Eikä muka laihtua sitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?

— Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele, silloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan ja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat — Herra armahda! pahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui vieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla vasta neljättä käydessä.

— Anton Ivanitsh sai suuret silmät.

— Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?

— Syövät.

— Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he sitten syövät?

— Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa edes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä ruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista kuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista pulloista… Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen ruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa, niin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin on öljymarjoja; minä purasin sen — näen: siinä oli pieni kala; teki oikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin toisen — siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa… hiisi teidät vieköön kirotut!…

— Panevatko he niitä tahallaan sinne?

— Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi: kuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan kuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset ovat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa noin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin huomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet… Lämpimän ruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä on hyytelöä, heiniä, paistia… hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä syömään!

— Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on laihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.

"Kiitän sinua Jumalani", alkoi hän ääneensä siunata syvällä huokauksella, "kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi… mitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, — älä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan".

— Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä. Valmistakaa toinen porsas illaksi… tahi onko teillä kalkkunaa? Aleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi nälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään pari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander Feodoritsh hiukan liikahtaa… niin nykäiskää minua.

— Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.

— No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.

— Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä nukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa…

— Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko kysellyt häneltä?

— Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa! Kaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä huonoa.

— Ruokako?

— Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä kopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan ravintolaruokaa… ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme, että hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme hänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan enemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen Prokofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari kerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn veden kanssa… mutta onko teillä sitä?

— On, on: itsehän Te toitte.

— Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia.
Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.

— Kiitoksia Anton Ivanitsh.

— Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?

— Minä käsken…

— Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan…

— Niin toimittakaa, auttakaa.

Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.

Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa. Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.

Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.

— Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut: minä otan siitäkin selon.

— Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! — ei se ole mitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen mietteissäni…

— Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?

— Minä en voi kertoa syytä siihen… kaikkea ei voi kertoa, mitä on tapahtunut kahdeksassa vuodessa… kenties terveyteni on hiukan mennyt huonoksi…

— Mitä kohtaa sinulla kivistää?

— Kivistää sieltä ja täältä

— Hän osoitti päätä ja sydäntä.

Anna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.

— Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö päätä?

— Ei…

— Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.

— Kuka on Ivan Andreitsh?

— Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri, että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä; hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä — ne auttavat. Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla: lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.

— Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään ohitse.

— Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?

— Muutoin vaan…

— Mitä sinun mielesi tekee?

— En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.

— Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. — Sanot ruoan olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi… luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen! Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo aika… mennä naimaan?

— Olkaa nyt! ei, minä en nai.

— Minulla on varoilla yksi tyttö — aivankuin nukki: ruusunpunainen, hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on hyvä sukuinenkin… Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta korvansa…

— En minä nai, toisti Aleksander.

— Kuinka, etkö milloinkaan?

— En milloinkaan.

— Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni ihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen. Minulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että saisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä opi häntä rakastamaan…

— En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.

— Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut naimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?

— Tyttöä.

— Miksi et nainut?

— Hän petti minut.

— Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?

— Aleksander oli ääneti.

— Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta! Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa. Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen nähdä… Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.

— Minä olen rakastunut toisen kerran.

— Ketä?

— Leskeä.

— Miksi et nainut häntä?

— Hänet minä petin itse.

Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti sanoman.

— Hänet minä petin itse!… toisti hän. — Varmaankin joku kelvoton kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. — Siellä vasta on helvetti, Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon menoja; sitten pettävät… Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!… Sano, eikö mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan kaupungista kokin.

— Ei, kiitos: kaikki on hyvin.

— Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.

— Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse… minä en ole vielä tutustunut asianhaaroihin.

— Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.

"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin. Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi seisomaan oven suuhun.

Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla, päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.

Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen. Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin kirkonmenoa…

"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander, "niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista tutkistelemista, johon uskonto saattaa… hän hankkii siitä lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut, toiveet pettyneet ja vuodet painavat…"

Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni… Aleksander huokasi herättyään näistä muistelmista.

"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä, teoriaa… ja totuudesta olen entistä kauempana… Mitä hyödyttävät uskonlahot, tämä viisasteleminen?… Jumalani!… kun kerran uskon lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko minä onnellisempi?"

Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki, että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun huoneessani oli?

Anna Pavlowna hämmästyi. —

— Se oli… Nikitishna, sanoi hän.

— Mikä Nikitishna?

— Näetkös ystäväni, hän… ethän vaan suutu?

— Mutta mitä hän teki? sanokaa.

— Hän… sanotaan auttaa monia… kun hän vaan kuiskaa veteen ja hengittää nukkuvan ihmisen päälle — niin kaikki menee ohitse.

— Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken savupiippuun aina yöllä tulinen käärme…

Anna Pavlowna sylkäsi.

— Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi lentämästä.

— No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.

— Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se kuoli.

Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle tultuansa.

— Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.

— Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.

— Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.

— Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa
Anton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton
Ivanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!

— Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.

Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi. Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo, jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia vertailuja itsensä suhteen… siellä hän lankesi niin usein, siellä näki kuin peilissä heikkoutensa… siellä oli tuo auttamaton setä, joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa, joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa. Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan, saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon…

Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista! Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille. Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon äänettömyys — kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita. Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita, tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.

— Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja hän alkaa uudelleen työskennellä. — Tuolla on niitty, jossa sinä leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei oltu mielesi mukaan — niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka — joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä polvitiestä — töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.

Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia. "Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman…" Kaikki tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa, kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien hyönteisten surinaa.

"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä, halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset… joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen niityn tuoksua".

"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään. Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan sinervään."

Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti, seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset, karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa, likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin, aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.

Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi, kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta loisteesta.

"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."

Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia, kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä. Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia asiaa syvemmin ja tarkemmin.

Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille: mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut, niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän. Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta. Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin, niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys, vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä luontokaan häntä enää viehättänyt.

Hän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän lehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi mietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että hän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä sitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat toimintaa… Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli vähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse, sillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä vielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja se pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.

Hän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus, synkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä ja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa valossa, itse petturi. Nadinkakin — melkein auringon säteissä. "Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun täällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani siellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on setä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No, tähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan kutsumukseeni ryhtynytkään — mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin huomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni… pahottaa äitini mieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä voi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin — tullut ihmisiksi… Mutta minun edistymiseni ja onneni?… Minä yksin olen jäljelle jäänyt… ja mistä syystä? Minkätähden?" Hän oli menehtyä ikävästä, eikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.

Äiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.

Hän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedälle
Pietariin: Tädille:

"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet silmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet muistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä ystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on aina nurkka minulle." On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt näiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte sydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen merkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin nukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen kirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä olen hänessä kadottanut… Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta minne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan, missä Te olette?… Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen, minkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut muistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan ystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää haavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan liittolaisen — toimintaan.

"Teitä kummastuttaa — eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista minulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa muodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö minun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei haaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei pikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia löytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt aikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun katselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä muita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta — kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi käynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan kohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja omasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa selkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt saattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen poistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä en kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties tämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että katsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen löytävä toisen rauhan lähteen — kirkkaamman. Vielä en voi olla säälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa — voi onnettomuutta — nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen, hurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.

"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin paljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja, sanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on tietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja ihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen selkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset eivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat ohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä luulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin! Mikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään tulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät ihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä kärsivät, kohoittavat häntä… Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole kokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää täydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua emme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen minä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman tehtävän — pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn päämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja kiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät nämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei olisikaan elämä, vaan seisahdus, uni… Kun taistelo on loppunut, niin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty, rakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana ja on tietysti elänyt!

"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä — näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova valmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo minulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja selvempi… Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat solmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta. Pian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin nuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan täydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei kuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina koetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus: lapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä ja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran tapaista suuttumusta elehvanttiin — tuntuu kun sitä ei olisi ollut olemassakaan.

"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa olen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen, ovat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan jäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen ole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä on teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton Ivanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän menee naapurin häihin — jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu menemään vielä jonkun kolmannen luo — täyttää kätilön tehtävän. Mutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä kertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos ihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa häneen, ei harmita… minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä. Tämä on hyvä merkki — eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne nämä kiitoslauseet itsestäni?"

Sedälle:

Rakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!

"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava; onnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea kaupungin neuvos, Te — kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa Teidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle lähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny minun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen puutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka uskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa pyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin, joka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?… Mitä tulee luomiseen, josta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin… eiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia, koska itse niistä punastun?… Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne! Kuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista eriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole koskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi, urhoksi — Jumalan edessä… hän tahtoi kummastuttaa maailmaa urotöillään…ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä virkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa perunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva, uneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse, kirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä tänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä luulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky, tahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia, aavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä ole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi, punastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin näihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin unelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken ei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen laulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole liidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt tuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy semmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun — minä en häntä kadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille arvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun tunnusmerkkeinä.

"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi: Teille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä, tässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö lahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset taipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja seuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan? Lopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden täytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä, jokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet? Mutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä? Muistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te, Teidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne ja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka esimerkiksi rakkauden tielle… Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla on todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa tutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne. Teatteri on silmieni edessä — tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin keltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian lähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin johdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan hyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani — tämä paperi… Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!! Kalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä, yhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen Teitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on vielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian: täti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa, iltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta minä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en laiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden kanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani pidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne muuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian ottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin ilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia asiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien asioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun loppua."

Jälkilisäys.

Neljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon jälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.

Eräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin toimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja uljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi pystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä vai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät olleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen. Poskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia. Näkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan: Hän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän tasaisen, rauhallisen ihmisen — jonka moiseksi tähän asti olimme häntä tunteneet — enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena, vaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.

Hän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän keskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa, toisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä kohtasi.

Pöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen mies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa hännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella kultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle tunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin on tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee jalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa niitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin, käytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä olemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa harvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän — komeuden vuoksi kuin tarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen. Hän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi sairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin yhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri, köyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän ei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut oikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut hännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi lääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja sitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään. Viimeinkin!

— Tohtori, mitä on tekeminen? — kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä pysähtyen hänen eteensä.

— Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino.
Kohtaukset uudistuvat Teillä liian usein…

— Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun Teille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on vasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä alkaa nyt jo sammua…

— Nytkö jo sammua! huomautti lääkäri. — Minä ilmoitan Teille ainoastaan varovaisuuteni tulevaisuuden suhteen, nyt ei ole vielä mitään vaaraa… Minä tahdoin vaan sanoa, että hänen terveytensä… tahi sairautensa, tuntuu kuin hän ei olisi… säännöllisessä tilassa…

— Eikö se ole samantekevä? Te huomautitte minua ohimennen, vaan unohditte sen sittemmin, mutta minä olen sen jälkeen häntä silmällä pitänyt ja huomaamaan päivä päivältä uusia, rauhattomuutta herättäviä muutoksia — ja kolmeen kuukauteen ei ole minulla ollut rauhaa. En ymmärrä — kuinka en tätä ole ennen huomannut. Työt ja toimet anastavat minulta sekä ajan että terveyden… nyt kadotan ehkä vielä vaimonikin.

Hän alkoi taaskin harpata pitkin laattiata.

— Oletteko tutkinut häntä tänään? kysyi hän oltuaan ensin ääneti.

— Olen; mutta hän ei huomaa itsessään mitään. Ensin minä arvelin olevan fyysillisen syyn: hänellä ei ole ollut lapsia… mutta luulen, ettei niin kuitenkaan ole. Kenties syy on suoraan — psykoloogillinen…

— Sitä parempi! huomautti Piotr Ivanitsh.

— Mutta kenties ei ole mitään syytä ollenkaan. Epäiltäviä oireita ei ole kerrassaan yhtään! Se on ilman vaan… Te olette olleet liian kauan tässä kosteassa ilmanalassa. Menkää etelään: virkistykää, ko'otkaa uusia mielenvaikutuksia ja katsokaa, mitä sitten seuraa. Kesän voitte viettää Kissingen'issä, ottaen vesiparannusta, syksyn taas Italiassa ja talven Pariisissa; vakuutan Teille, että tämän ilman vaikutus ja hermoheikkoisuus… menee ohitse, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan!

Piotr Ivanitsh tuskin kuunteli häntä, —Psykoloogillinen syy! sanoi hän puoliääneen ja pudisti päätään.

— Se on näettekös, minä sanon psykoloogillinen syy, puhui lääkäri: — toinen joka ei Teitä tunne, voisi epäillä, että jonkinlaiset huolet… vaikk'ei juuri huoletkaan… mutta tukahdettuja toiveita… välistä voi puute ja tarve… minä tahdoin saattaa Teitä siihen ajatukseen…

— Puute, toiveita! keskeytti Piotr Ivanitsh. Kaikki hänen toiveensa tulevat täytetyiksi; minä tunnen hänen makunsa, tapansa. Mutta puute… hm! Näettehän meidän talomme, tiedätte miten meillä eletään?

— Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen… oma kokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu Lontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä vuonna ei ole Teillä näkynytkään…

— Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole ollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle tavattomalla innolla: — luulen, että olen punninnut jok'ainoan askeleeni… mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin? Kaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani… Äh!

Hän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.

— Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole mitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen elimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa. Vähäverisyys, heikkous… — siinä on kaikki!

— Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.

— Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi lääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia näitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää pois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä, älkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen mieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä liikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa. Tietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi…

— Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr Ivanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän seisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa levottoman katseen. Hän oli…mitä erinomaista lääkäri oli hänessä huomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä tavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on totta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä olkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot… Ovatko poskien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan — eroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus… Eivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia piirustimelleen.

Ei, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien joukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla kreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä meikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman säännöllisiä ruumiin piirteitä… Niiden tunteellisuus ei tulvaa silmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota luonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla. Meidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen on vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä, tahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun liikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien, mietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja kärsimysten kanssa… kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka murtautuvat ulos vahvasta sielusta…

Oli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi kertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan se, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen katseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä värin — kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin, se, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan, se sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja sydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut hänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän pelkäsi itsellensäkin tunnustaa.

Hän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.

— Mitä sinä teet? kysyi hän.

— Tarkastelen menokirjaa, vastasi tämä. — Ajatteles, Piotr Ivanitsh: Viimekuulla meni ainoastaan ruokaan noin puolitoista tuhatta ruplaa: tämä ei ole mistään kotoisin!

Piotr Ivanitsh otti sanaakaan sanomatta kirjan hänen kädestään ja laski sen pöydälle.

— Kuules, aloitti hän, lääkäri sanoi minulle, että täällä voi minun sairauteni kiihtyä: hän neuvoo menemään ulkomaille juomaan vesiä. Mitä sinä arvelet?

— Mitä minä arvelisin? Minä luulen, että tässä suhteessa on lääkärin ääni tärkeämpi kuin minun. Täytyy matkustaa, kun hän kerran neuvoo.

— Entäs sinä? Tahtoisitko sinä tehdä tämän matkan?

— Ehkä.

— Kenties sinä jäisit kernaammin tänne?

— Hyvä, kyllä minä jään.

— Kumpaisenko valitset kahdesta? kysyi Piotr Ivanitsh hiukan kärsimättömyydellä.

— Tee niinkuin tahdot sekä itsesi että minun kanssani, vastasi Lisaveta Aleksandrowna surullisella välinpitämättömyydellä, jos käsket — niin matkustan, kiellät — niin jään.

— Sinä et voi tänne jäädä, huomautti Piotr Ivanitsh, lääkäri sanoo, että sinunkin terveytesi on hiukan turmeltunut… ilmanalasta.

— Mistä hän on sen päähänsä saanut? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
Minä olen terve enkä tunne mitään kipua.

— Pitkällinen matkustus, puhui Piotr Ivanitsh, voi olla myöskin sinulle rasittava; etkö tahtoisi asua Moskovassa tätisi luona, sillä aikaa kun minä olen ulkomailla?

— Hyvä; minä kenties matkustan Moskovaan.

— Tahi jos matkustaisimme molemmat Krimiin kesäksi?

— Krimissäkin on hyvä.

— Piotr Ivanitsh ei kestänyt enää: hän nousi sohvalta ja alkoi niinkuin omassa toimitushuoneessaan astua edes takaisin ja seisattui sitten vaimonsa eteen.

— Sinusta on siis samantekevää, missä ollaan? kysyi hän.

— Samantekevää.

— Minkätähden?

— Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.

— Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää supistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan…

Piotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän alle.

— Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?

— Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse minulle opettanut… mutta nyt soimaat minua… Minä teen työtäni!

— Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä tahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi… se ei ole hyvä. Minä en ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä, että tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden sinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden…

— Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna. Mitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi menetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta tahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.

Molemmat olivat ääneti.

— Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut sinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä oikkua.

— Minä en tarvitse mitään.

— Eikö sinulla ole mitään erityisiä… salattuja toiveita? kysyi hän osanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna epäili sanoako vai ei.

Piotr Ivanitsh huomasi sen.

— Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun toiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.

— No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen tehdä… niin… lopeta nuo perjantaikutsumukset… nuo päivälliset uuvuttavat minut…

Piotr Ivanitsh alkoi miettiä.

— Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon perästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille perjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se; sinä toivot sitä — olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?

— Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi… minä alan sitten työskennellä… sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan vihkoa.

Piotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä, teeskentelemiseltä.

— Liisa… sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.

— Minä ajattelin, emmekö uudistaisi muutamia tuttavuuksia, jotka olemme kokonaan jättäneet? Sitä varten aioin minä pitää tanssi-iltaman, huvittaisit itseäsi ja kävisit samoin itsekin vieraissa…

— Ah, ei, ei! sanoi Lisaveta Aleksandrowna peljästyneenä: Herran tähden älkää vaan! Kuinka… tanssiaiset!

— Mitä se sinua niin säikäyttää? Sinun ijälläsi tanssiaiset eivät ole vielä menettäneet hupaisaa puoltaan, sinä voit vielä tanssia…

— Ei, Piotr Ivanitsh, pyydän sinua, älä keksi moisia! puhui hän elävästi. Ruveta taas huolehtimaan puvuista, pukemaan itseään, ottamaan vastaan vieraita, käymään vieraissa — Herra siitä kaikesta varjelkoon!

— Sinä taidat aikoa käydä elinaikasi tuollaisessa mekossa?

Niin, jos sinä sen sallit, minä en heittäisi sitä päältäni. Mitä keikaileminen hyödyttää? Rahan, menekkiä se vaan on, liikamaista puuhaa ihan hyödyttä.

— Tiedätkös mitä? sanoi Piotr Ivanitsh äkkiä. — Sanotaan Rubinin tulevan tänä talvena tänne; meillä tulee olemaan vakituinen itaalialainen opera; minä olen tilannut meille loogin — mitä sinä arvelet?

Hän ei virkkanut mitään.

Liisa!

— Turhan vuoksi, sanoi hän arasti. Minä luulen senkin minua rasittavan… minä väsyn…

Piotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen, katseli — kuinka sitä sanoisi? — surullisesti eikä kuitenkaan surullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.

— Mistä, Liisa, tämä… alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun sanaa, "välinpitämättömyys" ei tahtonut lähteä kielestä.

Hän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa silmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen välähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä liikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen, jota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri huomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että metoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka olisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt vaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon kenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi kohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei ollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa, johon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli joka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean tunteen ilmiön vastaan…

Metoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen tietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?. Naisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella, komeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa soveltuvilla onnen ehdoilla — kauhea erehdys, sitä enemmän kauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta käsityksestäkään sydämmen suhteen — hän tiesi sen kyllä — vaan välinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti, ettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä ollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat naisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan elämään tätä elämää.

Piotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan rakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi, mitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli hän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle vaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon sydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.

Nytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen päähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen taudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä elämällä…

Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja hakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän sydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi jokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen, rakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa, että hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien vaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut — hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan, että hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama, siitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen… Hän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys kuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja onnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.

Mutta sanoa ja näyttää toteen, on — kaksi eri asiaa. Voida näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön — se on totta, mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista. Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli — toinen asia! Hän säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti täyttää aikeensa.

"Jos ei tämä auta", ajatteli hän, "silloin ei ole pelastusta! Tuli mitä tuli!"

Piotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä kädestä kiinni.

— Sinä tiedät, Liisa, sanoi hän, minkä roolin minä pelaan virastossa: minua pidetään kaikkein toimeliaimpana virkamiehenä ministeristössä. Tänä vuonna minut esitetään salaneuvokseksi ja tietysti, minä siihen pääsenkin. Älä luule, että kohoamiseni siihen päättyisi: minä voin mennä vielä etemmäksi… ja menisinkin…

Vaimo katseli häntä kummastuneena ja odotti miten tämä päättyisi.

— Minä en ole koskaan epäillyt sinun kykyäsi. — Minä olen ihan vakuutettu, ettet sinä puolitielle jää, vaan menet loppuun asti…

— Ei, minä en mene: minä haen näinä päivinä virkaeron.

— Virkaeronko? kysyi Lisaveta Aleksandrowna hämmästyneenä ja selkä suorana.

— Niin.

— Minkätähden?

— Kuule vielä. Sinä tiedät, että minä olen asiakumppanien kanssa selvittänyt asiat ja tehdas kuuluu minulle yksin. Se tuottaa minulle neljäänkymmeneen tuhanteen puhdasta voittoa, ilman kaikkia vaivoja. Se kulkee kuin vedetty kone.

— Tiedän; mitä sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Minä myyn sen.

— Mitä sanot, Piotr Ivanitsh! Mikä sinulla on, puhui Lisaveta
Aleksandrowna koskevalla hämmästyksellä ja katsoi pelokkaasti häneen.
Mitä tämä hyödyttää? Minä en voi tointua, en voi käsittää…

— Etkö todellakaan voi käsittää?…

— En!… sanoi epäilevästi Lisaveta Aleksandrowna.

— Etkö sinä voi käsittää, että nähdessäni mitenkä sinä ikävöit, kuinka terveytesi kärsii… ilmanalasta, minä säälin virkaedistystäni, tehdastani, en vienyt sinua täältä pois, en pyhittänyt sinulle loppua elämästäni?… Liisa! oletko sinä todellakin pitänyt minut mahdottomana moiseen uhraukseen… lisäsi hän nuhdellen.

— Siis minun tähteni sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tuskin voiden selvitä siitä. Ei Piotr Ivanitsh! alkoi hän vilkkaasti puhua ja kovassa mielenliikutuksessa. Jumalan tähden, en minä huoli mistään uhrauksesta! Minä en ota sitä vastaan — kuuletko? Se on päätetty, minä en ota vastaan! Sinä lopettaisit työskentelemisen, mainetta saamatta ja rikastumisen — minun tähteni! Herra varjelkoon! Minä en ansaitse semmoista uhrausta! Anna anteeksi: minä olen ollut vähäpätöinen sinulle, mitätön, heikko, ymmärtääkseni ja antaakseni arvon sinun suurille päämäärillesi, jaloille töillesi… Sinulla olisi pitänyt olla toisenlainen vaimo…

— Vielä jalomielisyyttä! sanoi Piotr Ivanitsh, kohoittaen olkapäitään. — Aikeeni ovat horjumattomat, Liisa!…

— Jumalani, Jumalani, mitä minä olen tehnyt! Minä olin heitetty kuin kivi sinun tiellesi; minä olen sinulle tiellä. Kuinka eriskummallinen kohtaloni onkaan! lisäsi hän melkein epätoivoisena. — Jos ihmisen mieli ei tee elää, eikä tarvitsisi elää… eiköhän Jumala todellakaan sääli ja ota pois luokseen? Olla sinun tielläsi…

— Turhaan sinä luulottelet, että tämä uhraus on raskas minulle. Riittäköön jo tämä puinen elämä! Minä tahdon levähtää, rauhoittua: mutta missä minä rauhoitun ellen yksinäisyydessä sinun kanssasi… Me matkustamme Italiaan.

— Piotr Ivanitsh! sanoi hän melkein itkien, sinä olet hyväsydämminen, jalo… minä tiedän, että sinä olet valmis jaloon uhraukseen… mutta kenties uhrauksesi on turha, kenties on jo… myöhäistä, mutta sinä jätät asiasi…

— Sääli minua Liisa, älä lausu sitä ajatusta, keskeytti Piotr Ivanitsh, muutoin saat nähdä, etten minä ole raudasta… Minä toistan, etten tahdo elää ainoastaan pääni nojalla: minussa ei ole vielä kaikki kylmennyt.

Lisaveta Aleksandrowna katseli häntä tarkasti ja epäluulolla.

— Onko tämä todellista? kysyi hän oltuansa ääneti. Tahdotko tosiaan rauhaa, matkustatko ainoastaan minun tähteni?

— En, vaan itsenikin tähden.

Mutta jos aiot minun tähteni matkustaa, en minä lähde millään ehdolla, en millään ehdolla…

— Ei, ei! minä olen sairas, väsynyt… tahdon levätä…

Vaimo ojensi hänelle kätensä, Piotr Ivanitsh suuteli sitä tulisesti.

— Me matkustamme siis Italiaan? kysyi hän.

— Hyvä, matkustetaan vaan, vastasi Lisaveta Aleksandrowna yksitoikkoisesti.

Piotr Ivanitshilta putosi kuin taakka hartioilta "Mitähän tulee!" ajatteli hän.

Kauan istuivat he, eivätkä tienneet, mitä sanoa toisilleen. Ei tiedetä ken olisi ensiksi katkaissut äänettömyyden, jos heidän olisi pitänyt olla kauemman aikaa kahden kesken. Viereisestä huoneesta kuului kiireitä askelia. Aleksander ilmestyi.

Kuinka hän oli muuttunut: Tullut lihavaksi, kaljupääksi, tullut niin vereväksi. Millä arvokkaisuudella hän kantaa pullakasta vatsaansa ja kunniamerkkiä kaulassaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta. Erinomaisen tunteellisesti suuteli hän tädin kättä ja puristi sedän…

— Mistä tulet? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Arvatkaa, vastasi Aleksander painolla.

— Sinulla on tänään erinomaisen nopea tahti käydessäsi, sanoi Piotr
Ivanitsh, katsoen häneen kysyväisesti.

— Lyön vaikka vedon ettette arvaa! sanoi Aleksander.

— Kymmenen, kaksitoista vuotta takaperin, muistan, että sinä kerran juoksit samaten luokseni, huomautti Piotr Ivanitsh — särit vielä jotain… silloin minä paikalla arvasin, että olit rakastunut, mutta nyt… olisitkohan taaskin? Ei voi olla mahdollista: sinä olet liian viisas voidaksesi…

Hän katsoi vaimoonsa ja vaikeni yht'äkkiä.

— Ettekö, arvaa? kysyi Aleksander.

Setä katseli häntä ja mietti miettimistään.

— Etköhän aio… mennä naimaan? sanoi hän epäilevästi.

— Arvasitte! huudahti Aleksander juhlallisesti. — Onnitelkaa minua.

— Tosiaanko? Kenen kanssa? kysyivät setä ja täti.

— Aleksander Stepanitshin tyttären.

— Oikeinko todella? Hänhän on rikas morsian, sanoi Piotr Ivanitsh.
— Eikö isä ollut vastaan?

— Minä tulen juuri heiltä. Minkätähden isä ei suostuisi? Päinvastoin, hän kuunteli kyyneleet silmissä esitystäni; syleili minua ja sanoi, että nyt hän voi kuolla rauhassa: hän tietää muka kenelle hän uskoo tyttärensä onnen… "Käykää setänne jälkiä!" sanoi hän.

— Sanoiko hän niin? Näetkös tässäkin tuli setä kysymykseen!

— Mitä tytär sanoi? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

— Niin… hän sanoi… samalla lailla niinkuin kaikki neitoset sanovat, vastasi Aleksander: — hän ei virkkanut mitään, otin häntä kädestä, niin sormensa soittivat ihan kuin pianoa minun käsissäni… taisivat vavista.

— Ei sanonut mitään! huomautti Lisaveta Aleksandrowna. Ettekö tosiaan voinut vaivata itseänne niin paljon, että olisitte kysynyt häneltä ennen esitystänne? Onko Teistä samantekevää? Minkätähden Te naitte?

— Kuinka? Minkätähdenkö? Enhän minä voi ikääni häilyä ympäri! Yksinäisyys on ikävystyttävää; on tullut aika, ma tante, että pitää ruveta paikalla istumaan, perustaa oma koti, täyttää velvollisuutensa… Morsian on sievä, rikas… Kyllä setä sanoo Teille, mitä varten naidaan: hän kertoilee niin selvästi…

Piotr Ivanitsh viittasi hänelle vaimonsa näkemättä kädellään, ettei
Aleksander perustaisi asiaansa häneen, vaan olisi vaiti mutta
Aleksander ei sitä huomannut.

— Kenties Te ette miellytä häntä? puhui Lisaveta AIeksandrowna.
Kenties hän ei voi teitä rakastaa — mitä Te siihen sanotte?

— Setä, mitä pitäisi sanoa? Te puhutte paremmin kuin minä… Mutta minä voin tuoda esille omat sananne, jatkoi hän, huomaamatta, kuinka setä väänteli itseään paikallaan ja yski merkityksellä, katkaistakseen tämän puheen. Jos nai rakkaudesta, sanoi Aleksander, niin rakkaus haihtuu ja saa elää tottumuksesta; jos taas ei nai rakkaudesta — niin tulee samaan johtopäätökseen: tottuu vaimoonsa. Olkoon rakkaus rakkautena, mutta naiminen naimisena; nämät kaksi eivät aina satu sopusointuun, parempi onkin, ett'eivät satu… Eikö totta, setä? Olettehan siten opettanut…

Hän katsahti setään ja pysähtyi, nähdessään, että setä katsoi häneen raivostuneena. Suu auki ja hämmästyneenä vilahti Aleksander tädin puoleen ja taaskin setään, hän vaikeni. Lisaveta Aleksandrowna pudisti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.

— Sinä siis nait? sanoi Piotr Ivanitsh. Nyt onkin aika, Jumalan nimeen! Entäs kun tahdoit naida kahdenkymmenen kolmen vuotiaana.

— Nuoruus ja hulluus, setä!

— Niin, niin, nuoruus ja hulluus!

Aleksander vaipui ajatuksiinsa ja sitten myhähti.

— No, mikä nyt? kysyi Piotr Ivanitsh.

— Ei mitään: minun juolahti vaan mieleeni eräs hulluus…

— Mikä?

— Silloin kun minä rakastin, vastasi Aleksander, naiminen ei tahtonut onnistua…

— Mutta nyt kun nait, niin rakkaus ei tahdo onnistua, lisäsi setä ja molemmat purskahtivat nauruun.

— Tästä seuraa se, että Te olette oikeassa, kun pidätte tottumuksen tärkeimpänä…

Piotr Ivanitsh näytti hänelle taaskin raivostuneita kasvoja:
Aleksander vaikeni eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella.

— Naida kolmenkymmenen viiden vanhana, puhui Piotr Ivanitsh, se on järjestelmäni mukaista. Muistatko, kuinka sinä hurjistuneena suonenvedossa huusit, että sinua kauhistuttavat epätasaiset avioliitot, että morsianta kuljetetaan kuin uhria, koristettuna kukkasilla ja hohtokivillä ja työnnetään vanhan miehen syliin, useimmiten ruman, kaljupään. Näytäpäs päätäsi.

— Nuoruus, setä, nuoruus! En ymmärtänyt asian oikeata laitaa, sanoi
Aleksander silittäen kädellään hiuksiaan.

— Asian oikeata laitaa, jatkoi Piotr Ivanitsh. — Muistatko kuinka rakastunut sinä olit tuohon, mikä se olikaan… Natasha, Vai kuinka? "Hurja mustasukkaisuus, kohtaukset, taivaallinen autuus"… mihin tämä kaikki on joutunut?

— No, no, setä, lopettakaa! sanoi Aleksander punastuen.

— Missä "ääretön rakkaus on, kyyneleet?"…

— Setä!

— Mitä? "Todelliset sydämmen vuodatukset" ja keltaisien kukkien poimiminen riittäköön!

"Yksinäisyys on ikävystyttänyt, niin"…

— Jos niin on, setä, voin minä todistaa, etten ole yksin rakastanut, rakastanut, raivonnut, ollut mustasukkainen ja itkenyt… sallikaa, sallikaa, minulla on kirjeellinen todistus…

Hän otti taskustaan lompakon ja etsittyään jotensakin kauan, veti hän sieltä esille hyvin vanhan, kellastuneen paperiarkin.

— Tuossa on, ma tante, sanoi hän, todistus, ettei setä ole aina ollut noin järkevä, ivallinen ja vakava ihminen. Hänkin on tuntenut sydämmen vuodatuksia, sekä on niisiä kirjoitellut, mutta ei karttapaperille ja erilaisella musteella. Neljä vuotta olen kuljettanut mukanani tätä paperilappua ja olen aina odottanut tilaisuutta voidakseni antaa sen hänelle. Minä olin sen jo unohtanut, mutta Te muistutitte itse minulle.

— Mitä loruja? Minä en ymmärrä mitään, sanoi Piotr Ivanitsh, katsellen paperilappua.

— Mutta katsokaa tarkemmin.

Aleksander toi paperin sedän silmien eteen. Ei aikaakaan, niin Piotr
Ivanitshin kasvot pimenivät.

— Anna tänne! Anna tänne! Aleksander! huusi hän nopeasti ja tahtoi siepata paperin. Mutta Aleksander veti nopeasti kätensä takaisin. Lisaveta Aleksandrowna katseli heitä uteliaana.

— Ei, setä, minä en anna, sanoi Aleksander, ennen kuin tunnustatte tässä tädin kuullen, että olette ennen maailmassa rakastunut, niinkuin minä ja kaikki muutkin… Muutoin tämä asiapaperi joutuu tädin käsiin ainaiseksi soimaukseksi.

— Tyranni! huusi Piotr Ivanitsh, mitä sinä teet minulle?

— Ettekö tahdo tunnustaa?

— No, no olen ollut rakastuneena. Anna tänne.

— Ei, odottakaa, ettekö myöskin ole raivonnut ja ollut mustasukkainen?

— No olen ollut mustasukkainen, raivonnut… sanoi Piotr Ivanitsh rypistäen kulmakarvojaan.

— Itkenyt?

— En ole itkenyt.

— Se ei ole totta! Minä olen kuullut tädiltäni: tunnustakaa!

— Kieli ei tahdo kääntyä, Aleksander: ehkä rupean nyt itkemään.

— Ma tante! tuossa on todistus.

— Näyttäkää, mitä tämä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna ojentaen kättään.

— Olen itkenyt, olen! Anna tänne! huusi epätoivoissaan Piotr
Ivanitsh.

— Järvellä?

— Niin järvellä.

— Ja poimitte keltaisia kukkia?

— Poimin. Sinä hirviö! Anna tänne!

— Ei tässä ole vielä kaikki! antakaa kunnia sananne, että heitätte ikuisesti unohduksen mereen hullutukseni ja ette pistele minua niillä koskaan silmiin.

— Kunniasanani kautta lupaan sen.

Aleksander antoi hänelle paperilapun. Piotr Ivanitsh sieppasi sen, sytytti tulitikun ja sillä poltti hän koko paperin.

— Sanokaa minulle edes, mitä siinä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

Ei kultaseni, minä en sanoisi sitä tuomiopäivänäkään, vastasi Piotr Ivanitsh. — Olenko minä todellakin tuon kirjoittanut? Se on mahdotonta…

— Olette kyllä, setä! katkasi Aleksander: — Minä ehkä sanon, mitä siinä oli kirjoitettu: minä taidan sen ulkoapäin: "jumaloittu enkelini…"

— Aleksander! Ikipäiviksi suutun sinuun! huudahti Piotr Ivanitsh äkäisesti.

— Punastuu kuin rikoksesta — ja mistä! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna. Ensimmäisestä, hellästä lemmestä.

— Siinä lemmessä on niin paljon… typerätä, sanoi Piotr Ivanitsh pehmeästi ja liehakoiden. — Esimerkiksi sinun ja minun välillä ei ole ollut merkkiäkään sydämmen vuodatuksista, kukkasista, kuutamokävelyistä, mutta rakastathan sinä minua kuitenkin…

— Kyllä, minä olen hyvin… tottunut sinuun, sanoi Lisaveta
Aleksandrowna hajamielisesti.

Piotr Ivanitsh alkoi ajatuksissaan silitellä poskipartaansa.

— Mitä, setä? kysyi Aleksander kuiskaten. Niinhän sen pitää ollakin.

— Piotr Ivanitsh iski hänelle silmää, kuin olisi tahtonut sanoa: "ole vaiti".

— Että Piotr Ivanitsh ajattelee ja toimii sillä tavalla, se on anteeksi annettava, sanoi Lisaveta Aleksandrowna — hän on kauan aikaa ollut semmoinen, ei kukaan ole häntä, luullakseni, toisenlaisena tuntenutkaan: mutta Teiltä Aleksander en ole odottanut tuonlaista muutosta…

Hän huokasi.

— Mitä Te huokasitte, ma tante? kysyi Aleksander.

— Entistä Aleksanderia huokasin, vastasi hän.

— Toivoisitteko todella, että minä olisin pysynyt samanlaisena kuin olin kymmenen vuotta sitten? sanoi Aleksander. — Setä sanoo totta, että tuo hullumainen haaveellisuus…

Piotr Ivanitshin kasvot alkoivat taaskin julmistua. Aleksander vaikeni.

— En samanlaisena, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, kuin olitte kymmenen vuotta sitten, vaan semmoisena kuin neljä vuotta takaperin: muistatteko sitä kirjettä, jonka kirjoititte minulle maalta? Kuinka hyvä Te olitte silloin!

— Taisin minä silloinkin haaveksia, sanoi Aleksander.

— Ettepä haaveksinut. Silloin Te käsititte ja selvititte elämän itsellenne; silloin Te olitte hyvä, jalo ja viisas… Miksi ette pysynyt semmoisena? Miksi ne olivat ainoastaan pelkkiä sanoja, paperilla, vaan ei todellisuudessa? Tämä kaunis puoli välähti kuin aurinko pilvestä — hetkeksi vaan…

— Te tahdotte sanoa, ma tante, etten minä nyt ole… viisas ja… jalo…

— Jumala varjelkoon! En! Te olette viisas ja jalo… toisella tavalla, ette minun käsitykseni mukaan.

— Mitä tehdä, ma tante? sanoi Aleksander kovalla huokauksella, ajan henki on sellainen. Minä seuraan aikaa: eihän sovi jäljelle jäädä. Minä nojaan taas setään ja tuon esille hänen sanansa…

— Aleksander! huusi Piotr Ivanitsh julmistuneena; mennään hetkeksi toimitushuoneeseni: minun pitää lausua sinulle sananen.

— He läksivät toimitushuoneesen.

— Mikä ihmeen kiihko sinulla on tänään tarttua minun kimppuuni? sanoi Piotr Ivanitsh. Näethän missä tilassa vaimoni on?

— Miten niin? kysyi Aleksander säikähtyen.

— Etkö huomaa mitään? Minä heitän viran, asiat — ja matkustan hänen kanssaan Italiaan.

— Mitä! huudahti Aleksander hämmästyneenä. Tänä vuonna Teistä tulee salaneuvos…

— Näetkös: salaneuvoksen rouva on kovin huono. Hän astui kolme kertaa mietteissään edestakaisin huoneessa.

— Ei, sanoi hän, virkaedistykseni on päättynyt! Työni on tehty: sallimus ei käske jatkamaan… jääköön siihen! Hän viittasi kädellään.

— Puhutaan ennen sinusta, sanoi hän, sinä taidat käydä minun jälkiäni…

— Olisi tuo hauskaa, setä! lisäsi Aleksander.

— Niin! jatkoi Piotr Ivanitsh, vähän yli neljänkymmenen — kollegineuvos, sinulla on hyvä palkka kruunulta, sivutöillä ansaitset vielä paljon rahaa, nyt vielä nait rikkaan… Niin, Adujewit tekevät aina asiansa! Sinä olet syntynyt kokonaan minuun, puuttuu ainoastaan ristiluiden kipua…

Kyllä minua välistä pistää… sanoi Aleksander koskettaen selkäänsä.

— Kaikki tämä on kunnioitettavaa, paitsi ristiluiden kipu, jatkoi Piotr Ivanitsh: — tunnustan, etten olisi luullut sinusta tulevan mitään kunnollista, kun tänne tulit. Sinä kokosit aina päähäsi haudantakaisia kysymyksiä, lensit taivaisiin… kaikki tuo on mennyt ohitse… ja Jumalan kiitos! Minä sanoisin sinulle: käy sinä kaikkia jälkiäni, mutta…

— Mutta mitä, setä?

— Ilman vaan… minä tahtoisin antaa sinulle muutamia neuvoja… tulevan vaimosi suhteen…

— Mitä? Minä olen utelias.

— Mutta ei! jatkoi Piotr Ivanitsh äänettömyyden perästä, pelkään, että pahennat. Tee kuin itse parhaaksi näet: kai sinä arvaan… Puhutaanpa ennen häistäsi. Sanotaan morsiamellasi olevan kaksisataatuhatta myötäjäisiä — liekö se totta.

— On, isä antaa kaksisataa ja äidin puolelta on jäänyt sata.

— Siis kolmesataa! huudahdi Piotr Ivanitsh melkein peljästyksellä.

— Isä sanoi vielä tänään, että hän antaa meille kaikki viisisataa sielua huostaamme ihan paikalla, mutta sillä ehdolla, että maksamme hänelle kahdeksan tuhatta vuotuisesti. Tulemme asumaan yhdessä.

Piotr Ivanitsh hypähti ylös nojatuolista semmoisella elävyydellä; jok'ei ollut hänen tapaistaan.

— Malta, malta sanoi hän: — sinä olet ihan kuurostuttanut minut: kuulinko minä oikein? Sano kerta vielä, kuinka paljon?

— Viisisataa sielua ja kolmesataatuhatta rahaa… toisti Aleksander.

— Etkö… laske leikkiä?

— Mitä leikkiä se olisi, setä!

— Mutta eiköhän omaisuus ole pantattu? kysyi Piotr Ivanitsh, paikaltaan liikkumatta.

— Ei.

Kädet ristissä rinnan yli katseli setä veljensä poikaa muutamia minuutteja kunnioituksella.

— Virkaedistys sekä onni! puhui hän melkein itsekseen, ihaellen häntä:

— Ja mikä onni! yht'äkkiä kaikki, kaikki! Aleksander! lisäsi hän ylpeästi ja juhlallisesti, sinä olet minun vertani, sinä olet — Adujew! Olkoon menneeksi, syleile minua.

Ja he syleilivät.

— Tämä on ensimmäisen kerran, setä! sanoi Aleksander.

— Ja viimeisen kerran! vastasi Piotr Ivanitsh, tämä on erinomaisen tapahtuman johdosta. Etkö sinä nytkään tarvitse tuota ilettävää metallia? Käänny edes kerran puoleeni.

— Tarvitsen kyllä, setä: nyt on paljon menoja. Jos voitte antaa noin kymmenen, viisitoistatuhatta…

— Väkisen kelpaa toki ensimmäisen kerran! huudahti Piotr Ivanitsh.

— Ja viimeisen kerran, setä: onhan tämä erinomaisen tapahtuman johdosta! sanoi Aleksander.

LOPPU.