VII.
— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko äitinne kotona? Voinko häntä tavata?
— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo teidän tulostanne.
— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski, nousten portaita ylös.
— Niin.
— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot, joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.
Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin hänelle vastaan.
— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas cousiniseni! huudahti hän pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska minun on nähdä teitä!
— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta pitänyt?
— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa…
— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski hänet.
— Herra Panschin… Sergei Petrovitsch Gedeonovski… Istukanhan toki! Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne laita on?
— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana vuotena.
— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme, äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te jätitte… tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?
— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.
— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?
— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.
— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?
— Juuri sama.
— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea kartano!
Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.
— Niin… mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein sopivin.
Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa, ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti, niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen, että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?
— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?
— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.
Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä; näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi; toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.
Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys, vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.
Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin mainitsematta niistä sanaakaan.
— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi, näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?
— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.
— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.
— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.
— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö sinä kauaksikin luoksemme?
— Minä lähden huomenna, tätiseni.
— Mihin?
— Wasiljevskiin.
— Huomenna?
— Huomenna.
— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä; vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä olit nyrkkisillä hänen kanssaan; kimnastiikiksi, vai miksi sitä sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa — eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään, mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.
Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.
* * * * *
Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten, mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt… Ja mistä puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa kaikkeen hänen suruunsa.