XLV.
Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti, valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet, alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen, pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet, sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä, touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää, jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi.
Marfa Timofejevna astui huoneesen ja löysi hänen tässä asemassa. Liisa ei huomannut hänen tuloansa. Vanhus meni varpaisillaan oven taa ja rykäsi muutamia kertoja kuuluvasti. Liisa nousi sukkelaan ja pyyhki silmänsä, joissa kimalteli kirkkaat tipahtamattomat kyyneleet.
— Aha, sinä olet, näen mä, taas puhdistellut luostarikoppelisi, sanoi Marfa Timofejevna, kumartuen erään kukkais-astian puoleen, jossa nuori ruusu kukki. — Kukka se tuoksuu hyvälle!
Liisa katsahti ajattelevasti tätiinsä.
— Millaisen sanan te sanoitte, täti? kuiskasi hän.
— Millaisen sanan, millaisen? tarttui ämmä sukkelasti puheesen. Mitä tahdot sanoa? Se on hirveää, sanoi hän äkkiä ottaen tanukan päästään ja istuen Liisan sänkyyn, se on yli minun voimieni: neljäs päivä jo tänäpäivänä kun minä kiehun kuin kattilassa; en minä enää voi tekeytyä tietämättömäksi — en voi nähdä sinun vaalenevan, kuihtuvan, itkevän, en voi, en voi.
— Mikä teidän on, tätiseni? sanoi Liisa, eihän minulla mitään…
— Eikö mitään, huudahti Marfa Timofejevna, puhu sitä muille, älä minulle! Ei mitään! mutta kuka juuri oli polvillaan? kellä silmäripsit vielä nytkin ovat kosteat kyyneleistä? Ei mitään! Katsahda itse itseäsi, mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, mihin silmäsi ovat joutuneet? — Ei mitään! enkö minä sitten kaikkia tiedäkään?
— Se haihtuu kaikki, tätiseni; antakaa vaan aikaa.
— Haihtuu, mutta milloin haihtuu? Herra Jumala, minun Vapahtajani! rakastuitko sinä nyt niin äärettömästi häneen? Liisaseni, vanha ukkohan hän jo on. No, minä en kiistä, hyvä mies hän on, ei suinkaan puraise; mutta mitä siitä? Kaikki olemme hyviä ihmisiä; eihän maa vielä kiilaksi ole muuttunut, tätä hyvää nyt löytyy aina kylliksi.
— Minä vakuutan teille, että se haihtuu, se on jo haihtunut.
— Kuule Liisaseni, mitä minä sanon sinulle, sanoi äkkiä Marfa Timofejevna, istuttaen Liisan viereensä sänkyyn, milloin korjaillen hänen hiuksiansa, milloin liinaansa. Nyt alussa se näyttää, ett’ei sinun suruasi voi auttaa. Ah, kultaseni, yhdelle kuolemalle ei vaan löydy lääkettä! Sano itsellesi vaan näin: "enkä lannistu suruun, — viis’ hänestä!" niin ihmettelet itsekin, kuinka sukkelasti, hyvästi se haihtuu. Kärsi vaan hiukan.
— Tätiseni, vastasi Liisa, se haihtui jo, kaikki haihtui!
— Haihtui! miten se haihtui! Tuossa sinun nenäsi on tullut teräväksi, ja sinä sanot: haihtui. Kyllä haihtui!
— Se haihtuu, tätiseni, jos te tahdotte vaan auttaa minua, sanoi Liisa tavattoman vilkkaasti ja heittäytyi Marfa Timofejevnan kaulaan.
— Rakas tätiseni, olkaa minun ystävänäni, auttakaa minua, älkää suuttuko minuun, ymmärtäkää minua.
— Mitä niin, mitä niin, tyttöseni? ole niin hyvä, äläkä säikytä minua; minä huudan paikalla, älä katso minuun noin; sano pian, mitä niin?
— Minä… minä tahdon… Liisa kätki kasvonsa Marfa Timofejevnan rintaa vasten… Minä tahdon mennä luostariin, sanoi hän soinnuttomalla äänellä.
Vanhus hypähti vuoteelta.
— Risti silmäsi, kultaseni, Liisaseni, tulehan tuntoosi: mitä sinä, Jumala sinun kanssasi, sai hän vihdoin sanotuksi, käy maata lintuseni, nuku hiukan; se on kaikki unettomuuden seurauksia, sydänkäpyseni.
Liisa nosti päänsä, poskensa hohtivat.
— Ei, tätiseni, sanoi hän, älkää puhuko niin; minä olen päättänyt, olen rukoillut, olen kysynyt neuvoa Jumalalta, kaikki on Jumalalta, kaikki on lopussa, lopussa on elämäni teidän kanssanne. Sellainen läksy ei ollut turhaan; enkä minä ensi kertaa siitä asiasta ajatellut. Onni ei minuun soveltunut; ei silloinkaan, kun minulla oli toivoja siihen, sydämeni on kaiken likistänyt ulos. Minä tiedän kaikki, sekä omat syntini että vieraat, ja kuinka isäni on omaisuutensa koonnut; kaikki minä tiedän. Kaikki tämä täytyy anteeksi pyytää, rukoilla armoa Herralta. Minulla on sääli teitä, äitiäni ja Leenaa; mutta mitä tehdä? minä tunnen, ett’ei elämäni sovellu tähän; minä olen jo kaikelle hyvästi jättänyt, kaikelle talossa kumartanut viimeisen kerran; minua kutsuu jokin; oloni on vaikea, mieleni tekee sulkeutua i’äksi. Älkää pidättäkö minua, älkää pyytäkö, auttakaa minua, tahi minä lähden yksin…
Marfa Timofejevna kuunteli kauhistuksella tyttöä.
"Hän on sairas, hourailee", ajatteli hän, "täytyy lähettää lääkäriä hakemaan; mutta ketä? Kehuihan Gedeonovski tässä eräänä päivänä yhtä; mutta hän valehteiee kaikki — vaan, ehkä tällä kertaa sanoi totta?" Mutta kun tuli vakuutetuksi ett'ei Liisa ollut sairas, eikä houraillut, vaan toisti aina yhtä ja samaa hänen jokaiseen kysymykseensä, niin Marfa Timofejevna pelästyi ja kauhistui aika tavalla. — "Ethän sinä tiedä, lintuseni", alkoi hän viehätellä häntä, "millainen elämä luostareissa on! Sinua, kultaseni, ruvetaan syöttämään liinaöljyllä; alusvaatteetkin annetaan karkeat ja paksut, ja kylmässä pakoitetaan kävelemään; ethän sinä kaikkea tätä voi kestää, Liisaseni. Ne on sinussa kaikki Agafjan jälkiä, hän on saattanut sinut pois tolalta. Hän alkoi elämänsä siitä, että nautti yltäkylläisyyttä; nauti sinäkin vielä elämää. Anna minun ehkä rauhassa kuolla, tee sitten mitä tahdot. Ja kuka sitä vielä on kuullut, että tuon pukin suvun, anna Jumala anteeksi, noitten miesten tähden luostariin mennään? No, jos sinulla niin kovin raskas olo on, niin mene, rukoile pyhimystä, anna viettää jumalanpalvelus, mutta älä pane päällesi mustaa kaapua, voi, taivaan taatto…!"
Ja Marfa Timofejevna alkoi katkerasti itkeä.
Liisa lohdutteli häntä, pyyhki hänen kyyneleitään, itki itsekin, mutta jäi järkähtämättömäksi. Epätoivossaan koetti Marfa Timofejevna uhkaillakin, luvaten ilmaista kaikki äidille… mutta ei sekään auttanut. Ainoastaan vanhuksen kiihkoisten pyyntöjen vuoksi suostui Liisa lykkäämään päätöksensä puoli vuotta eteenpäin; mutta Marfa Timofejevnan täytyi luvata auttavansa häntä ja hankkia siksi Maria Dmitrijevnan suostumus, jos ei hän kuuden kuukauden kuluttua päätöstänsä muuttaisi.
* * * * *
Vastoin lupaustansa — jäädä hiljaisuuteen elämään — muutti Varvara Pavlovna, ensi kylmäin tultua, jotenkin rahallisena, Pietariin asumaan, jossa hän vuokrasi pienen, mutta sievän, Panschinin valikoiman asunnon; tämä oli jo ennen häntä lähtenyt O——n läänistä. Viime aikoina ollessaan O——ssa kadotti Panschin tykkänään Maria Dmitrijevnan suosion; hän lopetti äkkiä siellä käyntinsä, eikä paljon ensinkään poistunut Lavrikasta. Varvara Pavlovna kietoi hänet, kietoi: muulla sanalla ei voi kuvata hänen rajatonta, vastustamatonta anastus-valtaansa Panschinin yli.
Lavretski eli talven Moskovassa, ja keväällä tuli hänen tietoonsa, että Liisa oli sulkeutunut B——n luostariin, yhteen Venäjänmaan etäisimpään ääreen.
Jälki-lause.
Kului kahdeksan vuotta. Tuli taas kevät… Mutta mainitkaamme ensin muutama sana Mihalevitschin, Panschinin ja rouva Lavretskin kohtaloista, — erotkaamme heistä. Pitkällisten kuleksimisten jälkeen vihdoin sai Mihalevitsch oikean paikkansa: hän sai ylitarkastajan viran eräässä valtion laitoksessa. Hän on hyvin tyytyväinen kohtaloonsa, ja kasvattinsa "kunnioittavat" häntä suuresti, vaikka usein matkivat häntä. Panschin on suuresti edistynyt viroissa ja kuroittelee jo ylitirehtörin paikkoja; käypi hiukan kyyryssä: varmaankin kaulaan saamansa Wladimirin risti painaa hänen niskaansa. Virkamies hänessä on ottanut tuntuvan voiton taiteilijasta; hänen yhä vielä nuoret kasvonsa ovat kellastuneet, hiuksensa harvenneet, ei hän enää laula eikä piirusta, vaan kirjailee salaisesti: hän on kirjoittanut iva-näytelmän "sananlasku" muodossa, ja niin kuin kaikki kirjailijat "tuovat" jotain esiin, on hänkin siinä tuonut esiin viekistelijän, jossa "väärän kannon" kautta kuvailee paria kolmea häntä suosivaa naista. Avioliittoon ei hän kuitenkaan ole ruvennut, vaikka useampia sopivia tilaisuuksia olisi ollut: siihen on Varvara Pavlovna syypää. Mitä taas häneen tulee, elää hän entiseen tapaansa Parisissa: Feodor Ivanitsch antoi hänelle nostovekselin, siten välttääkseen toista, odottamatonta yhtymistä. Hän on vanhennut ja tullut paksummaksi, mutta on aina vielä miellyttävä ja sievä. Joka ihmisellä on oma ihanteensa; Varvara Pavlovna löysi myös omansa — hra Dumas-pojan dramallisissa teoksissa. Hän käypi ahkerasti teaterissa, joissa esiytyy näyttämöllä keuhkotautisia ja tunteellisia "kamelioita"; olla rouva Dosehina näyttää hänestä suurimmalle ihmis-onnelle: hän sanoi kerta, ett'ei tyttärellensä tahtoisi sen parempaa kohtaloa. Sopii toivoa, että sallimus vapauttaa neiti Adan moisesta onnesta: punaposkisesta, lihavasta lapsesta on hän muuttunut heikkorintaiseksi, vaaleaksi tytöksi; hermonsa ovat jo piloilla. Varvara Pavlovnan ihastelijoiden lukumäärä on vähennyt, vaan ei sentään loppunut; muutamat hän luultavasti säilyttää ikänsä loppuun saakka. Kaikkein kiihkein viime aikoina oli hänellä eräs Sakurdalo-Skubirnikov, eräs virkaeron saanut kaartilaisviiksinokka, tavattoman lujaruumiinen kahdeksanneljättä vuoden ikäinen mies. Rouva Lavretskin salongin ranskalaiset vieraat nimittivät häntä "le gros taureau de l’Ukraine" [suuri ukrainalainen härkä]. Varvara Pavlovna ei häntä milloinkaan kutsu muoti-iltamiinsa, mutta hän on sittenkin Varvara Pavlovnan täydessä suosiossa.
Ja niin… on kulunut kahdeksan vuotta. Taas tuulahti taivaalta kirkkaan kevään onnea; taas se hymyili maalle ja ihmisille; taas sen hyväilystä alkoi kaikki rehoittaa, rakastaa ja viserrellä. O——n kaupunki on vähän muuttunut näinä kahdeksana vuotena; mutta Maria Dmitrijevnan talo on kuin nuorennut: sen nykyisin maalatut seinät olivat miellyttävän valkoiset, ja avattujen ikkunoiden ruudut punertelivat ja kimallelivat laskeuvan auringon paisteessa: näistä ikkunoista kuului kadulle nuorten, heleitten äänten iloisia, keveitä huudahduksia ja taukoomatonta naurua; koko talossa oli vilkas hyöriminen ja ilo paisui ääriensä yli. Itse talon-emäntä oli jo kauan sitten levännyt haudassa: Maria Dmitrijevna oli kuollut kaksi vuotta Liisan luostariin menon jälkeen; eikä Marfa Timofejevnakaan kauan elänyt veljensä tyttären jälkeen; he lepäsivät vieretysten kaupungin hautausmaassa. Ei Nastasja Karpovnakaan enää ollut elävitten joukossa; uskollinen vanhus kävi useita vuosia joka viikko ystävättärensä haudalla rukoilemassa… Tuli hänenkin aikansa, ja luunsa joutuivat tuoreesen maahan lepäämään. Vaan Maria Dmitrijevnan talo ei tullut vieraisiin käsiin, ei joutunut pois hänen suvultaan, pesä jäi hajoittamatta: Leena, joka oli kasvanut solakaksi, kauniiksi tytöksi, ja hänen sulhasensa — vaaleanverevä husaariupseeri, Maria Dmitrijevnan poika, joka oli nainut Pietarissa, ja nyt keväällä tuli O——n vaimonsa ja tämän, vaaleaposkisen ja kirkassilmäisen sisaren, nuoren kasvatuslaitoksen oppilaan, Sandran kanssa, joka myös on kasvanut ja kaunistunut, — siinä nuoriso, joka puheellaan ja naurullaan elähytti Kalitinin taloa. Kaikki oli siellä muuttunut, kaikki tullut nuorten asujanten mielen mukaan. Kartanon parrattomat poika-nulikat, irvihampaat ja ilveilijät olivat tulleet entisten vakaitten vanhusten sijaan; siellä, jossa ennen Roska käveli taitavana, hyppii nyt kaksi sileäkarvaista koiraa, hullusti peuhaten sohvalla; talliin on hankittu ulkomaalaisia hevosia, pikajuoksijoita, kiihkeitä, vaunuhevosia letitettyine karjoineen, Donin ratsuja; murkinan, päivällisen, illallisen ajat ovat sekaantuneet ja hämmentyneet; tuli, kuten naapurit sanoivat, "ennen-olemattomat järjestykset".
Samana iltana, josta kertomuksemme alkoi, olivat Kalitinin talon asujamet (vanhin heistä, Leenan sulhanen, oli kaikkiaan neljänkolmatta vuotias) hiukan sopimattomassa, mutta päättäen heidän yleisestä naurustaan, heille hyvin hauskassa pelissä käsin: he juoksivat pitkin huoneita toinen toistansa kiini tavoitellen; koirat juoksivat myös ja haukkuivat, ikkunoiden edessä riippuvissa häkeissä kiskoivat kanarialinnut kilpaa tuikkujansa, enentäen heleällä viserryksellään yleistä huutoa ja melua. Tämän leikin kiihkeimmillään ollessa vierivät portin eteen rattaat ja noin viidenviidettä vuoden ikäinen mies, matkavaatteissa,, astui alas, jääden seisomaan kummastuksesta. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatonna, heittäen kartanoon tutkivan katseen, sitten hän astui portista sisään ja oli tuokiossa kuistissa. Etehisessä ei häntä vastaan tullut kukaan; vaan äkkiä avautui salin ovi; sieltä juoksi ulos Sandra aivan tulipunaisena, ja samassa hänen jälessään, heleästi huutaen, koko muukin seurue. Kun he näkivät tuntemattoman miehen, seisahtuivat he kaikki ja vaikenivat; mutta he katsoivat häneen leppeästi, eikä heidän nuoret kasvonsa lakanneet hymyilemästä. — Maria Dmitrijevnan poika astui vieraan luo ja kysyi tältä kohteliaasti, mitä hänellä on tarvis?
— Minä olen Lavretski, vastasi vieras.
Ystävällinen huudahdus kuului hänelle vastaukseksi; ei sentähden, että tämä seurue olisi ihastunut kaukaisen, melkein unohdetun sukulaisen tulosta, vaan ainoastaan sen tähden, että se oli valmis meluamaan ja iloitsemaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He piirittivät samassa Lavretskin: Leena, kuten ainakin vanha tuttava, nimitti itsensä ensimäiseksi ja vakuutti, että vähän tarkemmin katsottuansa, hän olisi ihan varmaan tuntenut hänet, esitti hänelle koko seurueen, nimittäen jokaista, yksin sulhaistaankin, lyhennetyllä nimellä. Koko joukko nyt siirtyi ruokasalin läpi vierashuoneesen. Seinäpaperit olivat kummassakin suojassa uudet, vaan huonekalut entiset; Lavretski tunsi pianon; yksin ompelutelineetkin olivat samat ja samassa asemassa — melkeinpä samalla lopettamattomalla ompeluksella kuin kahdeksan vuotta takaperinkin. Hänet käskettiin istumaan vainajan lempituoliin; kaikki istuivat säädyllisesti hänen ympärillään. Kysymyksiä, huudahtuksia, kertomuksia alkoi sataa keskeytymättä.
— Pitkään aikaan emme ole nähneet teitä, huomautti Leena lapsellisesti, emmekä Varvara Pavlovnaakaan ole nähneet.
— Vieläpä! tarttui veljensä kiireisesti puheesen. Minä vein sinut
Pietariin, vaan Feodor Ivanitsch on elänyt koko ajan maalla.
— Siitä saakka on äitikin jo kuollut.
— Ja Marfa Timofejevna, sanoi Sandra.
— Ja Nastasja Karpovna, huomautti Leena, ja herra Lemm…
— Kuinka? Onko Lemm kuollut? kysyi Lavretski.
— On, vastasi nuori Kalitin, hän matkusti täältä Odessaan; sanotaan jonkun mainitelleen hänet sinne; siellä hän kuolikin.
— Ettekö tiedä, jäikö häneltä mitään sävelteoksia?
— En tiedä; tuskinpa.
Kaikki vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. Surun pilvi peitti hetkeksi kaikki nuorten kasvot.
— Vaan Matroska elää vielä, alkoi äkkiä puheen Leena.
— Ja Gedeonovski elää, lisäsi hänen veljensä.
Gedeonovskin nimeä mainittaessa rähähtivät kaikki yht'aikaa nauramaan.
— Niin, hän elää ja valehtelee kuten ennenkin, jatkoi Maria Dmitrijevnan poika, ajatelkaa, tuo myllääjä (hän osoitti vaimonsa sisareen) pani eilen pippuria hänen nuuska-rasiaansa.
— Kuinka hän aivasteli! huudahti Leena — ja uudestaan kajahti pidätetty nauru.
— Me saimme äskettäin tietoja Liisasta, sanoi nuori Kalitin — ja kaikki hiljeni taas ympärillä, — hänellä on hyvä olla, terveytensäkin alkaa nyt vähän kerrassaan parata.
— Onko hän aina vielä samassa luostarissa? sai Lavretski vaivoin kysyneeksi.
— Aina vielä samassa.
— Kirjoittaako hän teille?
— Ei, ei milloinkaan; me saamme ihmisten kautta tietää.
Tuli äkkiä syvä hiljaisuus; "siinä lensi sivutse hiljainen enkeli", ajattelivat kaikki.
— Ettekö tahdo lähteä puistoon? kääntyi Kalitin Lavretskin puoleen, se on meillä hyvässä kunnossa, vaikka olemme lii'aksi laskeneet sen kasvamaan.
Lavretski läksi puistoon, ja ensimäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli sama penkki, jossa hän joskus oli Liisan kanssa viettänyt muutamia onnellisia, vaan toistamattomia silmänräpäyksiä; se oli mustunut, vääristynyt; mutta hän tunsi sen, ja hänen sydämensä valtasi tunne, jolle ei ole vertaa suloudessa, ei katkeruudessa, — todellisen kaihon tunne kadonneesta nuoruudesta, onnesta, jonka joskus on omannut. Nuorten kanssa yhtenä astui hän käytävää myöten: lehmukset olivat hiukan vanhenneet ja kasvaneet viimeisinä kahdeksana vuotena, niiden siimekset olivat tulleet tummemmiksi; vaan sen sijaan olivat pensaat kohonneet, vaapukkapensas oli kukoistuksessaan, pähkinäpensas oli ihan umpeen kasvanut, ja kaikkialla lemusi köynnösten, metsän, ruohon ja syreenien tuoksu.
— Tässähän on hyvä leikkiä nelikulmaa, huudahti äkkiä Leena, astuen pienelle, lehmusten ympäröimälle lakeudelle, meitä onkin täsmälleen viisi.
— Unhoititko sinä Feodor Ivanitschin? huomautti veljensä… Taikka etkö sinä lue itseäsi?
Leena punehtui hieman.
— Vieläkö Feodor Ivanitsch voi hänen iässään… alkoi hän.
— Olkaa niin hyvä ja leikitelkää, keskeytti Lavretski hänet kiireisesti, älkää kiinnittäkö huomiotanne minuun. Minusta itsestäni on hauskempi kun tiedän ett'en häiritse teitä. Huomiotanne ette tarvitse ollenkaan kiinnittää minuun; näin vanhalla ukolla on omat ajanvietteensä, joita te ette vielä tiedä ja joita ei mikään huvitus voi korvata, ne ovat: muistelmat.
Nuorukaiset kuuntelivat Lavretskia miellyttävällä ja hiukan naurettavalla kohteliaisuudella, ikäänkuin opettaja olisi heille läksyn lukenut, ja äkkiä juoksivat kaikki pois hänen luotaan lakealle; neljä seisahtui puitten luo, yksi keskelle ja leikki alkoi.
Lavretski kääntyi takaisin huoneesen ja astui ruokasaliin, lähestyi pianoa ja kosketti sormellaan painimia: kuului heikko mutta selvä sävel ja sydämensä alkoi vavista: tällä nuotilla alkoi se paljon vaikuttava soitto, jolla vuosia takaperin, samana onnellisena yönä, Lemm, vainaja Lemm saattoi hänet niin suuresti ihastumaan. Sitten astui Lavretski vierashuoneesen ja viipyi siellä hyvin kauan: tässä huoneessa, jossa hän niin usein oli nähnyt Liisan, kuvastautui paljoa elävämmin hänen eteensä tämän kuva; hänestä näytti että huoneessa oli vielä jotain jälkiä hänen läsnäolostansa; vaan kaiho tuntui yhä raskaalta ja rasittavalta: siihen ei ollut vielä kuolema puhaltanut hiljaisuuttaan. Elihän Liisa vielä jossain kaukana; hän kuvaili mielessään Liisaa luostari-elämässä, eikä tässä himmeässä, kalpeassa, nunnakaapuunsa kääriyneessä, lainehtivien laatona-savupilvien ympäröimässä aaveessa tuntenut ennen rakastamaansa tyttöä. Tuskin Lavretski olisi itseäänkään tuntenut, jos olisi voinut katsahtaa itseensä, niinkuin hän ajatuksissaan katsahti Liisaan. Kahdeksan viimeisen vuoden kuluessa oli hänen elämässään vihdoin tapahtunut muutos, muutos jonka harvat kokevat, vaan jota paitse ei voi jäädä kunnon ihmiseksi elämänsä loppuun; hän taukosi todellakin ajattelemasta omavoittoisia pyrintöjä ja omaa onneaan. Hän rauhoittui, ja — miksikä salata totuutta? — vanheni, eikä ainoastaan muodoltaan ja ruumiiltaan, vaan vanheni sielultaankin; säilyttää sydäntänsä nuorena vanhuuteen saakka, kuten sitä muutamat sanovat, on vaikeaa, jopa mahdotontakin; se ainoastaan voi olla tyytyväinen, joka ei ole kadottanut uskonsa vakavuutta, tahtonsa lujuutta, työhalua. Lavretskilla oli täysi oikeus olla tyytyväinen: hänestä oli tullut kunnon isäntä, oli todellakin oppinut maata kyntämään, eikä ahkeroinut ainoastaan itseänsä varten; hän oli voimiensa mukaan parantanut ja saattanut vakavammalle kannalle talonpoikiensa aseman.
Lavretski meni puistoon, istui hänelle niin tutulle penkille — tällä samalla paikalla, tämän talon edessä, jossa hän viimeisen kerran turhaan tavoitteli onnen maljaa, missä kiehuu ja kimaltelee kultaisen nautinnon neste, — hän, yksinäinen, koditon matkustaja, kuullessaan nuoremman sukupolvensa iloisia huudahduksia, — katsahti takaisin elämäänsä. Kaiho valtasi hänen sydämensä, mutta ei suru, ei mielipaha: hänellä oli syytä sääliin, vaan ei — häpeään. "Huvitelkaa, iloitkaa, kasvakaa te nuoret", ajatteli hän, eikä katkeruutta niissä ajatuksissa ollut; "elämä on teillä edessä, ja helpompi on teidän elämänne olevakin; teidän ei tarvitse, niinkuin meidän, etsiä omaa seuraanne, taistella, kaatua ja nousta keskellä pimeyttä me huolehdimme, kuinka säilyttäisimme itsemme — ja montako meistä on säilynyt! — vaan teidän täytyy askaroida, tehdä työtä, ja tällaisen (vanhan ukon) siunaus olkoon kanssanne. Vaan minun, tämän päivän, näitten tunteitten jälkeen on sanottava teille viimeinen jäähyvästini — ja vaikka surullisenakin, niin toki kadehtimatta, empimättä sanon loppuni tähden, Jumalan kutsumuksen tähden: 'Terve yksinäinen vanhuus! Lähene loppuasi tarpeeton elämä!'"
Lavretski nousi hiljaan, ja hiljaan hän läksi poiskin; häntä ei kukaan huomannut, ei kukaan pidätellyt; iloiset huudahdukset kuuluivat entistään voimakkaammilta puistossa viheriöiden, korkeiden lehmusten varjossa. Lavretski istui rattaille ja käski ajurin ajamaan kotiin, sekä kielsi hevosia kiirehtimästä.
* * * * *
"Entä loppu?" kysynee joku ehkä kyllästymätön lukija. "Miten sitten kävi Lavretskille ja Liisalle?" Mitäpä lieneekään sanomista vielä elävistä, vaan jo maallisista riennoista eronneista ihmisistä, miksipä siis tiedustella heitä? Sanotaan Lavretskin käyneen siellä kaukaisessa luostarissa, johon Liisa sulkeutui, ja nähneen hänet. Käyden pyhimykseltä toiselle, kulki Liisa ohitse tasaisella, sipsuttavalla nunnan astunnalla hyvin liki Lavretskia — vaan ei häneenpäin katsahtanutkaan; häneen kääntyessä ainoastaan silmäripset värähtivät hiukan, ja nunna painoi laihtuneet kasvonsa vielä alemma — ja ristissä olevat sormet, jotka pitelivät rukousnauhaa, puristuivat vielä lujemmin toinen toiseensa. Mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat molemmat? Ken tietää? Ken ilmaisee? On sellaisia hetkiä elämässä, sellaisia tunteita… Niihin ei osaa muuta kuin viitata — ja mennä ohitse.