XXXI.
Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän, kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen, ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta Panschiniakaan… Heikko lohdutus!"
Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus: mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, — samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen tuttavuuteen henkilön kanssa: "qui est un si grand ridieule" [joka on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä — eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).
— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me rukoilemme yhtenä hänen sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi, ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.
— Miksikä ei? kysyi Lavretski.
— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.
Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.
Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa, kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin. Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä, hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu, pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään, itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen. Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi, että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan… "Sinä saatoit minun tänne, ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa, omalle — armoa…
He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja; naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.