XXXIV.
Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon) inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä. Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat; mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen. He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen, kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä, ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.
Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla, seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen "kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti; hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta. Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.
Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja nostellen hartioitaan.
"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.
Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä, jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on joskus istunut… Tuli katosi Liisan huoneesta.
"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.
Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen, kolmanteen… Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se Liisa? Eikö mitä…" Lavretski nousi… Välähti tuttava kajastus, ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli, asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.
— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.
Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.
— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.
Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.
— Te? äännähti hän. Tekö täällä?
— Minä… minä… kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä kiirii ja saattoi penkille istumaan.
Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa, liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse seisomaan hänen eteensä.
—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi… Minä… minä… minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.
Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta; tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen ja peitti kasvonsa käsillään.
— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi polvilleen hänen jalkojensa juureen…
Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään kiintyivät lujemmin kasvoihin.
— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä liikahti… Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.
— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me tässä oikein teemme?
Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.
— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.
— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis uhraamaan teille koko elämäni.
Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti katseensa taivasta kohti.
— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.
— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?
Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten, ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle… Tämä kumarsi hieman päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan. "Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui: säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan. Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta, yläkerran ikkunasta.
— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm! toisti hän kovasti.
Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.
— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?
— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden päästäkää minut sisään.
Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa"; itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta, se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista, salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.
Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta. Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa", kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa: ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.
— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä tiedän, tiedän kaikki.
— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.
— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä tiedän kaikki?
Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.