VI.
Niin kului kokonaista kaksi viikkoa. Minä kävin tervehtimässä Gagin'ia joka päivä. Asja näytti minua välttävän, mutta hän ei enään osoittanut tuota hulluntapaisuutta, joka niin suuressa määrin oli kummastuttanut minua tuttavuutemme kahtena ensimäisenä päivänä. Minusta oli kuin hän salassa olisi ollut murheellinen tahi hänen mielensä häiriötilassa; hän myöskään ei enään nauranut niin paljoa. Minä tarkastelin häntä uutterasti.
Hän puhui jotenkin hyvin ranskaa ja saksaa; kuitenkin saattoi kaikesta huomata, ettei hän ollut lapsuudestansa saakka ollut naisihmisten kätten johdatettavana, jonka vuoksi hänen kasvatuksensa oli saanut omituisen, tavattoman luonteen, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen veljensä kasvatuksen kanssa. Gagin'issa ilmaantui, pitämättä lukua hänen Van Dyckiläisestä hatustaan ja päällys-paidastaan, hento, puoleksi hempeä venäläinen aatelismies, mutta Asja ei ollut jalosukuisen neiden kaltainen; kaikissa hänen liikkeissään oli jotakin rauhatointa. Hän oli luonnostansa kaino ja arkatuntoinen, mutta tämä kainous, tämä arkatuntoisuus harmitti häntä, ja tästä mieliharmista päästäksensä hän koitti pakoittaa itseänsä olemaan vapaa ja rohkea, joka hänelle ei aina onnistunut. Minä puhuin hänen kanssansa joitakuita kertoja hänen elämästänsä Venäjällä, hänen entuudestaan; hän vastasi hyvin vastenmielisesti näihin kysymyksiin; minä sain kuitenkin tietää, että hän ennen lähtöänsä ulkomaille oli asunut kauan maalla. Kerran minä tapasin hänet yksinään kirjan ääressä. Nojaten päätänsä molempia käsivarsiansa vastaan, ja sormet pistettyinä syvään hiuksien sisään, hän ahnaasti seurasi kirjan sisältöä.
— Oivallista! lausuin minä astuessani hänen luoksensa: — kuinka ahkera te olette!
Hän nosti päätänsä ja loi minuun totisen ja ankaran silmäyksen.
— Te luulette, ett'en minä osaa muuta kuin nauraa, sanoi hän ja tahtoi lähteä pois.
Minä vilkasin kirjan nimilehteä; se oli joku ranskalainen romaani.
— Ainakaan en saata kiittää teidän vaalianne, huomautin minä.
— Mitä minun siis pitää lukeman! huudahti hän ja lisäsi, heitettyänsä kirjan pöydälle: parempi on siis, että lähden hulluttelemaan, ja juoksi ulos puutarhaan.
Saman päivän illalla minä luin Gagin'ille "Hermann und Dorothea'a." Ensimältä Asja vain puuhaili ympärillämme, pysähtyi sitten äkkiä, rupesi kuuntelemaan, istuutui hiljaa viereeni ja kuunteli lukemista loppuun saakka. Seuraavana päivänä minä jälleen en tuntenut häntä, ennenkuin huomasin, että hänen oli äkkiä pälkähtänyt päähän olla taloudellisia asioita harrastava ja vakaa, niinkuin Dorothea. Sanalla sanoen, hän oli minusta arvoituksen alainen olento. Täynnään itserakkautta suurimmassa määrässä hän viehätti minua myös silloin, kun olin häneen suuttunut. Yhdessä suhteessa minä kumminkin sain yhä lujemman vakuutuksen, nimittäin siinä, ett'ei hän ollut Gagin'in sisar. Tämä ei käyttänyt itseänsä hänen suhteensa veljen tavalla; siinä oli jotakin liian ystävällistä, liian nöyrää ja samassa jotakin väkinäistä.
Omituinen tapaus oli omiansa vahvistamaan epäluuloani.
Tullessani eräänä iltana viinitarhalle, jossa Gagin'it asuivat, huomasin portin suljetuksi. Arvelematta kauemmin minä menin eräälle paikalle, missä aitaus oli murtunut, jonka paikan ennen olin keksinyt, ja hyppäsin siitä ylitse. Lähellä tätä paikkaa oli sivupuolella tietä pieni akaasialehto. Minä olin juuri saapunut sen luo ja olin jo menemäisilläni ohitse, … kun äkkiä minua hämmästytti Asjan ääni, joka innokkaasti ja kyynelten vuotaessa lausui seuraavat sanat:
— En tahdo rakastaa ketäkään muuta kuin sinua, en, en, sinua yksinään ma tahdon rakastaa — sinua ainiaan.
— Rauhoitu siis, Asja, sanoi Gagin: — tiedäthän, että minä uskon sinua. Kummankin ääni kuului lehdosta. Minä näin heidät molemmat oksain harvan lehdistön läpi. He eivät minua huomanneet. — Sinua, sinua yksinään, toisti Asja, ja alkoi, heittäytyen hänen kaulaansa, tuimasti kyyneleitä vuodattaen suudella häntä ja painaa itseänsä hänen rintaansa vastaan.
— Kyllin, kyllin, vakuutti tämä, silitellen keveästi hänen kiharoitansa.
Muutamia silmänräpäyksiä minä seisoin liikkumatonna … minä säikähdin äkkiä…
— Menenkö heidän luoksensa?… En missään tapauksessa! kuiskahti korvissani. Nopein askelin minä lähdin aitauksen luo, hyppäsin sen ylitse tielle ja saavuin melkein juoksujalkaa asuntooni. Minä hymyilin, hieroin käsiäni ja ihmettelin sattumusta, joka niin äkkiarvaamatta oli todistanut arveluni oikeiksi (en hetkeäkään ollut epäillyt niiden todenmukaisuutta); mutta samassa tunsin sydämessäni jotakin katkeraa. Mutta osaavatpa he teeskennellä, ajattelin minä itsekseni. Ja mitä varten? Mitä huvia heillä siitä on, että tahtovat minua pettää? Tätä en odottanut häneltä… Kuinka mieltä karvastuttava havainto!