VIII.
Gagin otti minut ystävällisesti vastaan, nuhdellen minua kohteliailla sanoilla, mutta Asja oli tuskin nähnyt minut, ennenkuin hän tahallansa, aivan ilman aihetta, rupesi nauramaan ääneensä ja tapansa mukaan heti juoksi pois. Gagin joutui hämille, soimasi häntä mielipuoleksi ja pyysi minua antamaan hänelle anteeksi. Minun täytyy tunnustaa, että minä suuresti harmistuin asiaan; jo ilman sitäkin minä tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuossa minun nyt taasen täytyi kuulla tuota luonnotointa naurua, nähdä tuota kummallista veikistelemistä. Minä teeskentelin kumminkin, niinkuin en mitään olisi huomannut, ja selitin hänelle pienen matkailemiseni eri kohtia. Hän kertoi minulle mitä hän oli tehnyt minun poissa ollessani.
Keskustelu kumminkaan ei tahtonut sujuta; Asja tuli sisään huoneesen, ja juoksi uudelleen pois. Minä ilmoitin vihdoin, että minulla oli kiireinen työ käsillä, että minun siis oli aika lähteä kotiin. Gagin tahtoi ensin minua pidättää, mutta luotuansa minuun terävän silmäyksen hän tarjoutui minua saattamaan. Etehisessä Asja äkkiä astui luokseni ja ojensi minulle kätensä; minä puristin tuskin huomattavasti hänen sormiansa ja kumarsin hänelle aivan jäykästi. Yhdessä Gaginin kanssa me sitten kuljimme Rhein'in poikki ja istahdimme, tullessamme lempisaarnini luo, Madonnankuvan edessä olevalle penkille, ihaillaksemme näkö-alaa. Huomiota ansaitseva keskustelu nousi siinä välillämme.
Aluksi me vaihdoimme keskenämme vain muutamia sanoja, vaikenimme sitten ja pidimme silmäyksemme luotuina kirkkaasen virtaan.
— Sanokaa, alkoi Gagin, tuo tavallinen hymy huulilla: — mikä ajatus teillä on Asjan suhteen? Eikö ole totta, että hän näyttää teistä jotenkin kummalliselta?
— On, vastasin minä jotenkin epäilevästi. Minä en luullut, että hän rupeisi puhumaan hänestä.
— Hänet täytyy hyvin tuntea, ennenkuin voi hänestä päättää, virkkoi Gagin: — hänellä on hyvä sydän, mutta omituinen pää. Vaikeata on hänen kanssansa tulla toimeen. Muuten täytyy hänelle antaa anteeksi, ja jos te tuntisitte hänen elämänvaiheensa…
— Hänen elämänvaiheensa^ keskeytin minä… Eikö hän siis ole teidän…
Gagin katsahti minuun.
— Luuletteko siis, ett'ei hän ole minun sisareni?… Ei, jatkoi hän kääntämättä huomiota minun hämmennykseeni: — kyllä hän todellakin on minun sisareni, minun isäni tytär. Kuunnelkaa minua. Minä luotan teihin ja kerron teille kaikki.
"Isäni oli sangen hyvänluontoinen, älykäs ja sivistynyt mies — mutta onnetoin. Kohtalo ei ollut menetellyt hänen suhteensa ankarammin kuin monen muunkaan; mutta hän ei kestänyt sen ensimäistäkään kohtausta. Noudattaen sisällistä taipumusta hän meni aikaiseen naimiseen; hänen vaimonsa, minun äitini, kuoli hyvin pian; minä jäin hänen jälkeensä kuusikuukautiseksi. Isäni vei minut maalle, ja kokonaisen kahteentoista vuoteen hän ei matkustanut mihinkään. Hän johti itse minun kasvatustani, eikä olisi milloinkaan eronnut minusta, joll'ei hänen veljensä, minun setäni, olisi tullut meidän luoksemme maalle. Tämä setäni oleskeli yhtä mittaa Pietarissa. jossa hänellä oli jotenkin tärkeä virka. Hän kehoitti isääni jättämään minut hänen haltuunsa, semmenkin koska isäni ei millään ehdolla suostunut lähtemään pois maalta. Setäni esitteli hänelle, kuinka minun ikäiseni pojan on sangen vaarallista elää täydellisessä yksinäisyydessä, kuinka minä sellaisen yhäti surullisen ja äänettömän miehen johdatettavana, kuin isäni oli, ehdottomasti jäisin yhdenikäisteni jälkeen, sekä kuinka itse luonteenikin siitä voisi turmeltua. Isäni vastusti kauan veljensä kehoituksia, mutta myöntyi vihdoin. Minä itkin, erotessani isästäni; minä rakastin häntä, vaikka en milloinkaan ollut nähnyt hymyä hänen huulillaan … mutta jouduttuani Pietariin minä pian unhoitin synkän ja ilottoman kotini. Minut asetettiin junkkarikouluun. mutta muutettiin täältä erääsen kaartin rykmenttiin. Joka vuosi minä matkustin maalle muutamaksi viikkoa, ja huomasin isäni vuosi vuodelta tulevan yhä surullisemmaksi, raskasmielisemmäksi aina arkuuteen asti, ja vaipuvan kokonaan itseensä. Hän kävi joka päivä kirkossa ja unhoitti melkein puhumistaitonsa. Kun minä kerran olin tällaisella tervehtimässä käynnillä isäni luona — minä kävin jo silloin kahdettakymmentä — minä ensimäisen kerran näin talossamme laihtuneen, mustasilmäisen, noin kymmenvuotisen tyttösen — Asjan. Isäni sanoi hänen olevan orvon, jonka hän oli ottanut — elätettäväksensä — niin hänen sanansa kuuluivat. Minä en kääntänyt erityistä huomiota tähän tyttöön; hän oli huimapäinen, vikkelä ja äänetöin kuin pieni eläin, ja niin pian kuin minä astuin isäni lempikamariin, suureen ja synkkään huoneesen, jossa äitini oli kuollut ja jossa päivälläkin paloi kynttilöitä, hän heti kätkeytyi isäni vanhanaikaisen nojatuolin tahi kirjakaapin taakse. Tapahtuipa, että palvelusvelvollisuuteni seuraavina kolmena, neljänä vuotena estivät minua käymästä tervehtimässä isääni. Minä sain häneltä joka kuukauden kuluessa lyhyen kirjeen; Asjaa hän mainitsi ani harvoin ja vain ohimennen. Isäni oli jo kuudennellakymmenellä, mutta näytti vielä nuorelta mieheltä. Ajatelkaapa minun kauhistustani: äkkiä minä aivan odottamatta saan talonhoitajalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa isäni makaavan kuoliuvuoteellaan, ja rukoilee minua tulemaan kotiin niin pian kuin mahdollista, jos vielä tahtoisin ottaa häneltä jäähyväiset. Minä kiirehdin täyttä vauhtia kotiin ja tapasin hänet vielä hengissä, mutta viimeisillään. Minun tuloni ilahutti häntä suuresti, hän sulki minut riutuneilla käsillään syliinsä, loi minuun pitkällisen milloin tutkivan, milloin rukoilevan katseen ja vannoitettuansa minua täyttämään hänen viimeisen pyyntönsä, hän käski vanhimman kamaripalvelijansa tuomaan Asjan sisään.
"Vanhus saattoi hänet huoneesen; hän tuskin pysyi jaloillaan ja koko hänen ruumiinsa värisi.
"— Kas tuossa, sanoi isäni minulle voimainponnistuksella; — minä jätän sinun huostaasi tyttäreni — sinun sisaresi. Sinä saat kuulla kaikki Jaakolta, lisäsi hän, osoittaen kamaripalvelijaan.
*Asja kaatui kyynelten valtaamana kassoilleen vuoteelle… Puolen tunnin kuluttua oli isäni kuollut.
"Minä sain kuulla seuraavan. Asja oli minun isäni sekä entisen äitivainajani kamarineitsyen, Tatjana'n tytär. Elävästi minä vielä muistan tämän Tatjana'n, muistan hänen pitkän, sorean vartalonsa, hänen kauniit, totiset, älykkäät kasvonsa suurine, tummine silmineen. Hän oli ylpeän tytön maineinen, jota oli mahdotonta lähestyä. Niin paljon kuin voin huomata Jaakon nöyrästä ja katkonaisesta puheesta, oli likeisempi suhde vallinnut isäni ja hänen välillänsä muutamia vuosia äitini kuoleman jälkeen. Tatjana ei siihen aikaan enään ollut asunut herrastalossa, vaan naineen sisarensa, karjakon, tuvassa. Isäni oli suuresti mieltynyt häneen, olipa minun lähdettyäni vielä tahtonut naidakin hänet, mutta hän ei itse suostunut olemaan hänen vaimonansa, huolimatta hänen pyynnöstään.
"— Tatjana Vasiljevna vainaja oli, niin Jaakko kertoi minulle seisoessaan kädet selän takana ovella: kaikessa sangen järkevä, eikä tahtonut saattaa isäänne häpeään. Kuinka minä sopisin teidän puolisoksenne? mikä aatelisneiti minä olen? sanoi hän, minun läsnäollessani hän sen sanoi. Tatjana ei ollut edes tahtonut muuttaa meidän luoksemme, vaan oli yhä asunut sisarensa luona Asjan kanssa. Tatjana'n minä usein olin juhlapäivinä nähnyt kirkossa. Tumma huivi päässä ja keltainen saali kaulassa hän seisoi kansanjoukossa lähellä akkunaa: — hänen ankaran näköinen kasvojensa luonne kuvautui selvästi läpikuultavaa akkunaa vastaan — hän rukoili nöyrästi ja hartaasti, kumartuen syvään vanhan tavan mukaan. Kun setäni vei minut pois, Asja oli kaksivuotias; yhdeksän vuoden ikäisenä hän kadotti äitinsä.
"Heti Tatjana'n kuoleman jälkeen isäni otti Asjan luoksensa kartanoon. Hän oli jo ennenkin ilmaissut halunsa saada pitää hänet luonansa, mutta Tatjana ei siihen ollut suostunut. Kuvailkaapa mielessänne, mitä Asja silloin epäilemättä tunsi, kun hänet kutsuttiin kartanon herran luo. Tähän päivään asti hän ei ole voinut unhoittaa sitä hetkeä, jolloin hänet ensikerran puettiin silkisiin vaatteisiin ja suudeltiin hänen kättänsä. Äiti oli eläissänsä pitänyt häntä ankarassa kurissa; isän luona hän sai nauttia täydellistä vapautta. Hän oli itse hänen opettajanansa; paitse häntä Asja ei nähnyt ketään. Isäni tosin ei häntä hemmottelut sillä tavalla kuin moni lapsenhoitaja olisi tehnyt, mutta hän rakasti häntä intohimoisesti, eikä kieltänyt häneltä mitään: hän tunsi hengessään itsensä syylliseksi hänen suhteensa. Asja huomasi pian, että hän itse olikin päähenkilö talossa, hän tiesi, että kartanonherra oli hänen isänsä; mutta pian hän ymmärsi myöskin oman epäiltävän asemansa; itserakkaus kehkeytyi suuressa määrin, epäluottamus samoin; sopimattomia tapoja juurtui häneen yhä enemmän, yksinkertaisuus katosi. Hän tahtoi — hän itse sen minulle kerran tunnusti — pakoittaa koko mailman unhoittamaan hänen syntynsä; hän häpesi äitiänsä, häpesi sitä, että hän häntä oli hävennyt, ja ylpeili hänestä samassa. Te näette siis, että hän tiesi ja tietää paljon, jota hänen ikäisensä ei pitäisi tietämän… Mutta voiko häntä itseä pitää siihen syypäänä? Nuoruuden voima oli hänessä valloillaan, veri kuohui, eikä ollut kättä tarjona, jonka häntä olisi johtanut… Täydellinen riippumattomuus kaikessa! Oliko hänen siis helppo pysyä lujana? Hän ei tahtonut olla huonompi muita ylhäisiä neitejä; hän ryhtyi kirjoihin. Mitä hyvää siitä voi lähteä? Säännöttömästi alkanut elämä yhä kehkeytyi säännöttömästi, mutta hänen sydämensä kuitenkaan ei turmeltunut, ja järki pysyi terveenä.
"Ja tuossa nyt minä, kaksikymmenvuotias poika parka äkkiä näin kolmentoista vuotisen tytön haltuuni jätetyksi! Ensimäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen vaikutti jo minun äänenikin hänessä kuumetaudin, minun hyväilemiseni saattoivat hänet raskasmieliseksi, ja vasta vähitellen hän minuun tottui. Jälestäpäin, kun hän tuli siihen vakuutukseen, että minä todellakin tunnustan hänet sisarekseni, ja rakastan häntä niinkuin sisarta ainakin, hän kiintyi minuun intohimoisesti: hänessä ei ainoakaan tunne jää puolinaiseksi.
"Minä vein hänet Pietariin. Kuinka vaikeata minun ikänänsä olisi ollutkin erota hänestä, — niin en kuitenkaan missään tapauksessa voinut elää yhdessä hänen kanssansa; minä asetin hänet yhteen paraimmista kasvatuslaitoksista. Asja kyllä ymmärsi, että meidän oli välttämätöntä erota, mutta kuitenkin tämä vaikutti hänessä taudin, joka saattoi hänet miltei kuoleman partaalle. Vähitellen suru kuitenkin poistui hänen mielestään, ja hän oli neljä vuotta kasvatuslaitoksessa, mutta pysyi, vastoin sitä, mitä olin odottanut, melkein samallaisena, kuin ennen oli ollut. Laitoksen johtajatar valitti hänestä usein minulle. 'Aivan mahdotointa on häntä rangaista', hän tavallisesti sanoi minulle; — 'ja ystävällisyydestä ei ole mihinkään hänen suhteensa'. Asja käsitti kaikki erittäin hyvin, oppi mainiosti, paremmin kuin kaikki muut, mutta ei millään ehdolla tahtonut antautua yleisen kurin alaiseksi; hän niskoitteli, jöröitteli… Minä en saattanut häntä siitä liiaksi moittia: siinä tilassa, jossa hän oli, hän ei saattanut muuta kuin joko olla nöyrä jokaista kohtaan, tahi karttaa jokaista. Kaikista kumppaneistansa hän katsoi ystäväksensä ainoasti erään sekä muotonsa että syntynsä puolesta vähäpätöisen, köyhän tytön. Muut neitoset joiden yhteydessä häntä kasvatettiin, ja jotka suurimmaksi kuuluivat eteviin perheisin, eivät hänestä pitäneet, vaan kiusottelivat häntä ja pistelivät niin paljon kuin suinkin taisivat; Asja ei antanut heille hiuskarvaakan perää. Kerran uskontotunnilla opettaja sattui puhumaan paheista. 'Liehakoitseminen ja pelkurimaisuus ovat törkeimmät paheet,' sanoi Asja ääneensä. Sanalla sanoen, hän jatkoi käydä omaa tietänsä; ainoasti hänen seurustelutapansa tuli paremmaksi, vaikk'ei hän tässäkään suhteessa juuri suuresti näyttänyt edistyneen.
"Vihdoin hän saavutti seitsemännentoista ikävuotensa; hänen ei enään käynyt jääminen kasvatuslaitokseen. Minä olin suuressa pulassa. Vihdoin hyvä ajatus juolahti mieleeni; minä päätin ottaa eron palveluksestani, lähteä ulkomaille yhdeksi tahi kahdeksi vuodeksi ja viedä Asja mukanani. Tuumasta toimeen; ja nyt minä oleskelen hänen kanssansa Rhein'in rannoilla, jossa minä koitan harjoittaa maalaustaidetta, hän taasen … veikistellä ja hullutella vanhan tavan mukaan."
— Nyt minä toivon, että te ette tuomitse häntä liian ankarasti, sillä vaikka hän teeskenteleekin ikäänkuin kaikki olisi hänestä saman tekevää, hän kuitenkin panee suuren arvon siihen. mitä muut, varsinkin mitä te hänestä ajattelette.
Ja lempeä hymy ilmaantui taas Gagin'in huulilla.
Minä puristin voimakkaasti hänen kättänsä.
— Niin on asian laita, virkkoi Gagin jälleen: minä olen pahassa pulassa hänen suhteensa. Hän saattaa kuumia hiiliä jalkojeni alle, tuo tyttö. Tähän asti kukaan ei ole miellyttänyt häntä, mutta silloin on hätä käsissä, jos hän rakastuu johonkuhun. Minä toisinaan todellakaan en tiedä, mihin minun on ryhtyminen hänen suhteensa. Taannoin hänen päähänsä pälkähti ruveta vakuuttamaan minulle, että minä olin tullut häntä kehtaan entistä kylmemmäksi, sekä ett'ei hän rakasta ketään muuta kuin minua, että hän ainiaan on rakastava ainoasti minua. Ja tämän ohessa hän rupesi niin itkemään…
— Tämä se siis oli … oli juuri päästä huuliltani, minä purin kieleeni.
— Mutta sanokaapa, pyysin minä Gaginia: koska kerta avosydämisyys vallitsee meidän kesken — eikö hän todellakaan ole tähän asti mieltynyt kehenkään? Pietarissa hän varmaan on nähnyt paljon nuoria miehiä.
— Nämät juuri häntä eivät ensinkään miellyttäneet. Ei, Asja vaatii itsellensä sankarin, epätavallisen ihmisen — tahi maalarin kuvaamaan vuoren rotkossa istuvan paimenen.
— Mutta olenpa jo kyllin laverrellut ja pidättänyt teitä, lisäsi hän nousten.
— Kuulkaapa, sanoin minä: — menkäämme teidän luoksenne, minun ei tee mieleni kotiin.
— Mutta teidän työnne?
Minä en vastannut mitään; Gagin hymyili hyväsydämisesti, ja me palasimme L:ään. Nähdessäni tutun viinitarhan ja valkoisen rakennuksen vuoren huipulla, jonkinmoinen suloinen tunne valtasi minut — niin, minun sydämessäni tuntui niin suloiselta, ikäänkuin joku olisi äänetönnä vuodattanut siihen lievitystä, Mieleni keveni Gagin'in kertomuksen jälkeen.