XIV.
Tultuani huoneeseni laskeusin istumaan ja vaivuin ajatuksiin. Sydämeni sykki tuimasti. Useampia kertoja minä luin Asjan kirjeen. Minä katsoin kelloa; se ei vielä ollut yhtätoistakaan.
Ovi avautui — ja Gagin astui sisään.
Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän tarttui minun käteeni ja puristi sitä lujasti. Hän näytti sangen levottomalta.
— Mikä teitä vaivaa? kysyin minä.
Gagin otti tuolin ja istuutui minua vastapäätä.
— Neljä päivää sitten, alkoi hän väkinäisesti hymyillen ja änköttäin: — minä hämmästytin teitä kertomukseni kautta; tänään minä hämmästytän teitä vielä enemmän. Jollekulle toiselle minä luultavasti en puhuisi … niin suoraan… Mutta te olette kunnon mies, olette minun ystäväni, eikö niin? kuulkaa siis: minun sisareni Asja on teihin rakastunut.
Minä säikähdin ja hypähdin ylös tuolilta…
— Teidän sisarenne, te sanotte…
— Niin, niin, keskeytti minua Gagin. — Minä puhun teille, eitä hän on kadottanut järkensä, ja saattaa minutkin järjettömäksi. Mutta onneksi hän ei osaa valehdella — hän luottaa minuun. — Oi, millainen sielu tuolla tytöllä on … hän saattaa itsensä vielä turmioon ihan ehdottomasti.
— Mutta te varmaankin erehdytte, huomautin minä…
— En, minä en erehdy. Eilen, niinkuin tiedätte, hän oli vuoteellaan melkeen koko päivän, ei syönyt mitään, ei myöskään mitään valittanut… Hän ei valita milloinkaan. — Minua kuitenkaan ei huolestuttanut, vaikka häntä iltapuoleen rupesi vaivaamaan kuume. Tänään kello kaksi aamulla emäntämme herätti minut: Tulkaa, sanoi hän, sisarenne luo: hänen laitansa on jotenkin huono.
— Minä kiirehdin Asjan luo ja näin hänen täysissä vaatteissa makaavan kuumetaudissa, kyynelten vallassa; hänen päänsä oli hehkuvan kuuma, ja hänen hampaansa kalisivat. "Mikä sinun on, kysyin minä: oletko kipeä?"
— Hän heittäysi minun kaulaani ja rupesi rukoilemaan minua viemään hänet pois niin pian kuin mahdollista, jos tahtoisin, että hän jäisi elämään… Minä en käsitä mitään … minä koitan häntä rauhoittaa… Hän rupee itkemään yhä tuimemmin … ja äkkiä minä hänen kyyneleittensä ohessa kuulen… Niin, sanalla sanoen, minä kuulin, että hän rakastaa teitä. — Minä vakuutan teille, ett'ei meistä kumpikaan, vaikka olemmekin ymmärtäväisiä miehiä, voi kuvailla mielessään kuinka syvälti hän tuntee, ja millaisella mahdottomalla voimakkuudella nämät tunteet hänessä esiytyvät; tämä nyt valtasi hänet odottamattomasti ja kiihkeästi kuin raju-ilma. Te olette sangen rakastettava ihminen, jatkoi Gagin: — mutta kuitenkin minun täytyy tunnustaa, ett'en käsitä, miksi hän on rakastunut teihin. Hän sanoo, että hän oli mieltynyt teihin heti ensi katsannossa. Siitä syystä hän myöskin taannoin itki, vakuuttaessaan minulle, ett'ei hän tahdo rakastaa ketään muuta kuin minua. — Hän luuloittelee itselleen, että te halveksitte häntä, että te varmaankin tunnette hänen syntynsä; hän kysyi minulta, enkö ole kertonut teille hänen elämänvaiheistansa — minä luonnollisesti annoin kieltävän vastauksen; mutta hänen hieno aistinsa — se todellakin on ihmeteltävä. Hän toivoo ainoasti yhtä asiaa, lähteä pois, pois nyt heti. — Minä istuin hänen kanssansa aamuun asti; hän vaati minua vakuuttamaan kunniansanallani, ett'ei meitä enään huomena olisi täällä — ja silloin vasta hän nukkui. Minä mietin miettimistäni, ja päätin vihdoin — keskustella teidän kanssanne. Minun mielestäni Asjalla on oikein — meidän tulee molempien lähteä täältä matkaamme. Ja minä olisin jo tänään vienyt hänet täältä pois, jollei päähäni olisi sattunut ajatus, joka minun pidätti. Ehkä … kukapa sen tietää? — minun sisareni miellyttää teitä. Jos niin olisi asian laita, niin mintähden siis veisin hänet pois? — Ja silloin minä päätin häpeämättä… Ja sitä paitse minä olen itsekin jotakin huomannut… Minä päätin … kuulustella teiltä… Gagin raukka joutui kokonaan hämille. — Suokaa minulle anteeksi, minä pyydän, lisäsi hän: minä en ole tottunut tällaisiin asioihin.
Minä tartuin hänen käteensä.
— Te tahdotte saada kuulla, virkoin minä vakavalla äänellä: — miellyttääkö minua teidän sisarenne? — Te olette arvanneet oikein, hän miellyttää minua…
Gagin katsahti minuun. Mutta, lausui hän änkäten: — te ette suinkaan tahtoisi naida häntä?
— Miten te tahdotte, että vastaisin tällaiseen kysymykseen? Päättäkää itse saattaisinko nyt…
— Minä ymmärrän, minä ymmärrän, keskeytti minua Gagin. — Minulla ei sitä paitse ole mitään oikeutta vaatia teiltä vastausta tähän, ja minun kysymykseni — oli peräti sopimatoin. — Mutta mitä minun pitää tekemän? — Tulen kanssa ei ole hyvä leikitellä. Te ette tunne Asjaa; olisi mahdollista, että hän sairastuisi, lähtisi ulos, määräisi teille yhtymis-ajan…. Toinen saattaisi salata kaiken ja odottaa tilaisuutta — mutta sitä hän ei saata. Hänelle on tämä tapahtunut ensikerran, — sepä siinä juuri paha onkin. Jos olisitte nähneet, kuinka hän tänään itki jalkojeni juuressa, niin ymmärtäisitte minun pelkoni.
Minä rupesin miettimään. Gagin'in sanat: "määrätä yhtymis-ajan" sattuivat sydämeeni. Minusta näytti häpeälliseltä olla avosydämisesti vastaamatta hänen kunnialliseen avosydämisyyteensä.
— Niin, sanoin minä vihdoin: — te olette oikeassa. Tunti on siitä kulunut, kun sain sisareltanne kirjeen. Tuossa se on.
Gagin otti kirjeen, luki sen nopeasti ja laski kätensä polvilleen. Hänen kasvoillaan ilmautuva hämmästys saattoi hänet huvittavan näköiseksi, mutta minun ei nyt tehnyt mieleni nauraa.
— Te todeltakin olette, sen vielä toistan … kunnon mies, virkkoi hän: — mutta mitä nyt on tekeminen. kuinka? hän tahtoo itse lähteä pois, ja kirjoittaa kuitenkin teille ja soimaa itseään varomattomuudesta … ja milloin hän on ennättänyt kirjoittaa? Mitä hän oikeastaan tahtoo teiltä?
Minä rauhoitin häntä, ja me rupesimme niin kylmäkiskoisesti kuin suinkin keskustelemaan siitä, mihin meidän oli ryhtyminen.
Vihdoin me tulimme seuraavaan päätökseen: vaaran välttämiseksi minun tuli mennä määrättyyn paikkaan ja keskustella rehellisesti Asjan kanssa. Gagin sitoutui istumaan kotona ja teeskentelemään täydellistä tietämättömyyttä hänen kirjeensä suhteen; mutta illalla me jälleen päätimme yhtyä.
— Minä luotan lujasti teihin, sanoi Gagin puristaen kättäni: — säästäkää sekä häntä että minua. Huomena me kuitenkin lähdemme, lisäsi hän nousten: — sillä te ette kumminkaan nai Asjaa.
— Antakaa minulle miettimisaikaa iltaan saakka, virkoin minä.
— Olkoon niin, mutta te ette häntä kumminkaan nai. Hän lähti pois, mutta minä heittäysin sohvalle ja suljin silmäni. Päätäni pyörytti: se oli ollut yht'aikaa liian monen rajun tunteen vaikutuksen alaisena. Minua pahastutti Gagin'in avosydämisyys, minä tunsin mieliharmia Asjaa kohtaan, hänen rakkautensa minua sekä ihastutti että häiritsi. Minä en voinut käsittää, mikä saattoi hänet ilmaisemaan kaikki veljellensä; pikaisen, melkein silmänräpäyksellisen päätöksen välttämättömyys minua kiusasi…
"Mennä naimiseen seitsentoista vuotiaan, hänen luontoisensa tytön kanssa, kuinka se on mahdollista?" sanoin minä nousten sohvalta.