II.
Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille… pikemminkin vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi… ja ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä… Mutta tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla heikonlainen terveys — perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä; äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin, kävelin yksin — ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin — on vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan, viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa siellä edessäpäin olla — ja yhä odotan ja jäykistyn… tai nukahdan. Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen, niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut mitään sellaista — ja siksi vaan edelleenkin unelmoin — ja odotin.