IV.
Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui. Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden ääressä.
Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen, johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa — oli epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän loi minuun mustat, pistävät silmänsä… Minä huokasin…
Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.
Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, — samannäköisyys oli siksi silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni oli ilmestynyt minulle.
"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin… Ei… Nyt on päiväsydän, aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu, vaan elävä ihminen.
Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta ja sanomalehden — ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa arvoituksellisesta olennosta.