Lemmentarina

by Ivan Sergeevich Turgenev

SISÄLLYS:

Lemmentarina.
Jakov Pasynkov.
Uni.
Juutalainen.
Lääkärin muistelma.

Lemmentarina.

Eräänä keväänä Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen kuuden vuoden ikäinen nuorimies saapui perintötilalleen, joka sijaitsi eräässä Keski-Venäjän kuvernementissä. Hän oli vastikään saanut virkaloman — "kotiasioita järjestääkseen" — ja aikoi ryhtyä kotitalossaan isännöimään. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris Andrejitshistä se tuntui vastenmieliseltä. Hänen tulonsa vähenivät vuosi vuodelta, velkoja karttui yhä enemmän: hän tuli vakuutetuksi siitä, että oli mahdoton jatkaa palvelusta, elää pääkaupungissa, — sanalla sanoen elää niin, kuin oli elänyt tähän asti ja päätti karvaalla mielellä pyhittää muutamia vuosia "kotoisten asioiden" korjaamiseen. Ja siksi juuri hän nyt ilmestyi tähän maalaiseen kotiperukkaan.

Hän huomasi, että maatilalla vallitsi epäjärjestys, puutarha oli hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; hän pestasi uuden voudin vanhan sijalle, vähensi palvelijoiden palkat; antoi siistiä itseään varten pari kolme huonetta, korjautti rikkinäisen katon kuin uudeksi; muuten, hän ei ryhtynyt mihinkään päättömyyksiin eikä ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selväksi sen yksinkertaisen ajatuksen, että ensin tulee tietää mitä haluaa uudistaa… Niin, hän tahtoi perehtyä talonhoitoon, ja alkoi, kuten sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. Täytyy tunnustaa, että hän pääsi asioiden perille ilman melua ja hätiköimättä. Mutta tottumattomana maalaiselämään tunsi hän olonsa varsin ikäväksi, ja usein oli vaikea tietää, miten saisi pitkän, yksitoikkoisen päivän loppuun kulumaan. Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta hän ei ollut heidän kanssaan tuttu, — ei siksi, että hän olisi heitä vierastanut, vaan sentähden ettei ollut joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mutta kerran, syksyllä hän sattui tutustumaan erääseen läheisimmistä naapureistaan. Tämän nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. Hän oli joskus palvellut ratsuväessä ja saanut virkaeron luutnanttina. Hänen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin heinämaasta. Oli toisin ajoin oltu käsikähmässäkin saman asian tähden; heinäruo'ot siirtyivät salaperäisellä tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia ikävyyksiä, ja aivan varmaan, tätä riitaa olisi vielä jatkunut ties kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut hänen luokseen asiaa mieskohtaisesti selvittämään. Tällä selvittelyllä oli sangen miellyttävät seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja vielä ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyväksi; ja toiseksi, he itse mieltyivät toisiinsa, alkoivat usein tavata ja talveen päästessä jo oli heidän välilleen sukeutunut ystävyyssuhde, joka teki heidät melkein eroittamattomiksi.

Ja, kuitenkin heissä oli jotenkin vähän yhtäläisyyttä. Vjasovnin ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita kieliä, mielellään tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleensä häntä saattoi pitää valistuneena miehenä. Krupitsyn, sitä vastoin, puhui vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja käteensä, ell'ei siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin ihmisiin. Ulkonäönkään puolesta eivät ystävykset juuri ollenkaan olleet yhtäläisiä: Vjasovnin oli jotenkin pitkä, laiha, valkoverinen ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mitä puhtaimmassa asussa, erittäinkin mitä käsiin tulee, pukeutui siististi ja käytti kauniita kravatteja… pääkaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn, sitä vastoin, oli lyhyenläntä, harteva, tumma, mustatukkainen, kulki kesät talvet samassa pronssinvärisessä palttoossa, jonka taskut olivat auki venähtäneet. "Minä pidän tästä palttoon väristä siksi, että siinä eivät tahrat tunnu" — sanoi Pietari Vasiljevitsh. Siinä eivät tosiaan tahrat näkyneet, sillä se oli kokonaan yhtenä tahrana. Krupitsyn oli kova syömäri, ja mielellään puhui siitä, kuinka miellyttävää on syödä ja mitä merkitsee hyvä ruuanmaitti. Hän söi kaikkea, mitä hänen eteensä kannettiin. Jos hänelle tuotiin kaalikeittoa ja puuroa — niin hän särpi hyvällä maulla keiton ja syödä hötkäsi sitte sen jälkeen puuron; kun hänelle tarjottiin ohutta saksansoppaa — oli hän heti valmis käymään sen ääreen, ja jos tuotiin puuroa, mätti hän sitä aivan yhtä mielellään lautaselleen, — niinkuin ei mitään. — Kaljaa hän rakasti "kuin omaa isäänsä", kuten hänen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinejä, erittäinkin punaisia, hän ei suvainnut ja sanoi niitä "hapanhutkuksi". Yleensä Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi kahdesti päivässä nenäliinaa. Sanalla sanoen, nämä ystävät eivät ensinkään olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdessä suhteessa he olivat samanlaisia: molemmat olivat hyvänluontoisia, vaatimattomia, koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja vieläkin heissä oli yhteistä se, ettei kumpikaan pitänyt erityisesti mistään, toinen enempää kuin toinenkaan, s.o. he eivät tunteneet kiihkoa eikä mieltymystä sanottavasti mihinkään. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta vanhempi Vjasovninia.

Heidän päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti.

Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa, Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ääressä punaisessa napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta näkyi lumivalkoinen paita, kammattuna, peseytyneenä, kirja ja teekuppi kädessä; silloin astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme. Hänen kylänsä oli puolisen virstaa Vjasovnasta (se oli näet Boris Andrejitshin tilan nimi). Näillä käynneillään Pietari Vasiljevitsh hyvin usein jäi yöksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve! — sanoivat he tavallisesti yhteen ääneen. — Kuinka olette jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, (viidentoistaikäinen poika, kasakaksi puettuna, hiukset pystyssä kuin suokukolla keväällä) toi Pietari Vasiljevitshille hänen buhariverkaisen aamuviittansa, ja Pietari Vasiljevitsh rykäisi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sitä alettiin keskustella — keskustella verkkaan, pysähtyen ja haukotellen: puhuttiin ilmoista, eilispäivästä, peltotöistä ja viljan hinnoista; juteltiinpa läheisistä tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi päivinä tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti velvollisuutenaan ja jopa häntä huvittikin kysellä naapuriltaan yhtä toista pääkaupungin elämästä, tieteestä ja sivistyksestä yleensä — yleensä henkevistä asioista; Boris Andrejitshin vastaukset viehättivät, usein hämmästyttivät häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat hänessä jonkunlaista väsymystä, niin että pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja loppuivat tyyten; eikä Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut niitä henkiin herättää. Sattui jälkeenpäin — mutta harvoin — että Pietari Vasiljitsh yht'äkkiä kysäsee Boris Andrejitshilta, esimerkiksi mitä se sähkö oikeastaan on, ja kuultuaan Boris Andrejitshin ei varsin ymmärrettävän selityksen asiasta vaikenee ja sanoo: "ompa se koko ihmeellistä", eikä sitten pitkään aikaan utele mitään oppineita asioita. Enimmäkseen heidän keskustelunsa olivat tämäntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vetäen savua piipustaan ja puhaltaissaan sitä sieramiensa läpi kysyy:

— Mikä tuo uusi neitonen on, jonka äsken näin takaportailla, Boris
Andrejitsh.

Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, pöllähyttää siitä savua kerran kaksi ja särpäistyään kylmää teetä, sanoo:

— Mikä uusi neitonen?

Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan akkunasta pihamaalle, missä koira purasi avojalkaista poikaa pohkeeseen, vastaa:

— Se vaaleaverinen… ei ollenkaan hullummannäköinen.

— Ahaa! — huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: — se on minun uusi pesijättäreni.

— Mistä hän on? — kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein ihmeissään.

— Moskovasta. Opissa on ollut. Ja molemmat vaikenevat.

— Montako teillä on kaikkiaan pesijöitä, Boris Andrejitsh? — kysyy taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa tuhkaa piipussa.

— Kolme, — vastaa Boris Andrejitsh.

— Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdelläkään ei ole juuri mitään tekemistä. Itsehän tiedätte minun liinavaatteeni.

— Hm! — vastaa Boris Andrejitsh. Ja puhelu keskeytyy hetkeksi.

Sellaisessa puuhassa kului aamu, ja tuli aamiaisen aika. Pietari Andrejitsh rakasti kovin aamiaista, hän vakuutteli, että kahdentoista aika on erittäin sopiva aamiaiseksi; ja totisesti: hän söi niin hilpeästi ja sellaisella terveellä mielihalulla, että saksalainenkin katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpitöntä riemua: niin mainiosti hän osasi syödä! Boris Andrejitsh söi paljon vähemmin: hänelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa öljyssä paistettuna sekä muuan englantilainen herkkuruoka erityisessä sitä varten tehdyssä patenttiastiassa, josta hän maksoi suuria rahoja ja salaa piti vastenmielisenä, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman sitä tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja päivällisen välillä ystävykset, jos ilma oli hyvä, läksivät talontoimiin, tahi ainoastaan käyskentelivät ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia. Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle saakka ja toisinaan poikkesivat hänen luokseen.

Tämä talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan pikemmin yksinkertaista puuhökkeliä, kuin tilanomistajan asuntoa. Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reikiä ja pesiään rakennelleet, rehoitti vehreä sammal; kahdesta hirsikerrasta, jotka aikoinaan olivat sileäksi veistettyinä paikalleen asetetut, oli toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan; sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja huono sisältä. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana ja vaatimattomana miehenä hän ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi siihen, että omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti emännöitsijä Makedonia, keski-ikäinen nainen, joka oli sangen mukava ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat kädet: ei mikään niissä menestynyt, astiat särkyivät, liinaiset repesivät, ruoka ei kiehunut eikä valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui häntä Kaligulaksi.

Pietari Vasiljitshilla oli synnynnäinen taipumus vierasvaraisuuteen, näki mielellään luonaan vieraita ja kestitsi heitä parhaansa mukaan, huolimatta varojen puutteesta. Tämä harrastus ja puuhaavaisuus oli ylimmillään, kun Boris Andrejitsh tuli käymään hänen luonaan; mutta huolimatta siitä, että Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu ollen joka askeleella lentää kumoon suuressa innossaan, Pietari Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle hän antoi sen oikeutetun tunnustuksen, että se on erinomaista "vatsaa vastaan". Kävelyn jälkeen ystävykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja söivät päivällistä kiirehtimättä. Nautittuaan sitä niinkuin ei aamiaista olisi samana päivänä ollut ensinkään, etsi Pietari Vasiljevitsh itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain, jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehtiä. Iltasella ystävät taas olivat yhdessä: sellaiseksi oli jo heidän veljeytensä muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttipöydän ääreen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin. Tapahtuipa, että Pietari Vasiljevitsh otti seinältä kitaran ja alkoi laulaa jotenkin miellyttävällä äänellään romansseja. Pietari Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, vieläpä paljon enemmän kuin Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin nimeä ja yhä oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun tai alakuloisuuden hetkinä Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto hänen palvelusajastaan rykmentissä… Erittäin tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin nenän kautta, äänsi hän seuraavat säkeet:

"Ruoka meill' ei ranskalaista,
Sotakokki keittää sen…
Mainiot ei soittajamme,
eikä laula kuulut maan…
Torvi soi; ja ratoksemme
Raportteja tuodaan vaan."

Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus aikasemminkin, ystävykset erosivat… seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaan tapaan.

Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja virkkoi miettiväisesti:

— Yhtä minä ihmettelen, Boris Andrejitsh…

— No, mitä? — Kysyi tämä.

— Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt, mikä kumma halu teillä on asua maalla.

Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.

— Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, — sanoi hän, vihdoin: että — elleivät minun asiani… Minun asiani pakoittavat minua siihen, Pietari Vasiljitsh.

— Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään… Teidän varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:

— Teidän sijassanne minä menisin ulanirykmenttiin.

— Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?

— Niin minusta tuntuu, että te parhaiten sopisitte ulaniksi.

— Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?

— Minäkö? Tietysti husaarina, — puhui Pietari Vasiljitsh vilkkaasti: — mutta millaisessa rykmentissä! — Sellaista rykmenttiä et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti! Päälliköt ja toverit — mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän… En tiedä miksi… teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin. Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin asiaankuuluvaa:

— Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei olisi sallittuakaan.

— No onhan se niinkin, — huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi päänsä alas. — No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja nosti päänsä.

— Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, — huudahti Boris
Andrejitsh.

— Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä teille lähtee siitä, ett'ette nai?

— Ei ole kysymys hyödystä, — alkoi Boris Andrejitsh.

— Ei, sallikaahan, — keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä kiivastuen. — Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas mitä ovat minulle näyttäneet.

Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen, kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.

— Eikö teidän varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.

— Hupaistako, vai mitä, on tämä naimattoman elämä? — jatkoi Pietari Vasiljitsh. — Hullutusta! Vai vieläkö hupaista!… Totisesti, nykyajan nuoret minua ihmetyttävät.

Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpesän nojatuolin kädensijaan ja siveli piipunvartta.

— Kuka teille sitte on sanonut, ett'en minä aio naida? — puhui
Boris Andrejitsh verkkaan.

Pietari Vasiljitsh aivan kuin mateli sormineen hohtohilpeillä kirjailtuun samettiseen tupakkakukkaroon ja jäi liikkumattomaksi. Boris Andrejitshin sanat hämmästyttivät häntä.

— Kyllä, — jatkoi Boris Andrejitsh, minä olen valmis menemään naimisiin. Etsikää minulle morsian, ja minä nain.

— Todellako?

— Todella.

— Ei mutta, aivanko totta?

— Millainen te olette, Pietari Vasiljitsh, aivanko totta, enhän laske leikkiä.

Ja Pietari Vasiljitsh täytti piippunsa.

— No, katsotaanhan, Boris Andrejitsh. Kyllä morsian löydetään.

— Hyvä, — jatkoi Boris Andrejitsh, — mutta kuulkaahan, miksi te oikeastaan tahdotte naittaa minut?

— Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.

Boris Andrejitsh hymyili.

— Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä mestarina.

— Älkää käsittäkö minua niin, — sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi keskustelun toisaalle.

Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut, kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti, jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.

— Mitä merkitsee tämä juhlapuku? — kysyi Boris Andrejitsh.

— Tämä juhlapuku merkitsee sitä, — vastasi Pietari Vasiljitsh laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: — että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.

— Mihin sitten?

— Morsiamen luo.

— Minkä morsiamen?

— Joko olette unohtaneet mitä toissapäivänä puhuttiin?

Boris Andrejitsh naurahti, mutta meni samalla hämilleen.

— Odottakaahan nyt, Pietari Vasiljitsh, olihan se vaan leikkiä.

— Leikkiäkö? Kuinka sitten vakuutitte silloin, ett'ette laske leikkiä? Ei, suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, kyllä teidän täytyy pitää sananne. Olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Boris Andrejitsh hämmästyi vielä enemmän.

Millaisiin toimenpiteisiin, sitten? — kysäsi hän.

— Ohoo, älkää siitä huolehtiko! — Mitä arvelette? Minä olen jo valmistanut erästä naisnaapuriamme, rakastettavaa olentoa siihen, että tulemme, te ja minä, häntä tänään tervehtimään.

— Kuka tuo naisnaapuri on?

— Saattehan sitten tietää — odottakaa! No, pukeutukaa vaan ensin, ja käskekää valjastaa.

Boris Andrejitsh vilkasi neuvottomana ympärilleen.

— Todella, Pietari Vasiljitsh, katsokaahan millainen ilma on.

— Ilmasta ei ole väliä, se on aina sellainen.

— Onko sinne pitkäkin matka?

— Noin viisitoista virstaa. Boris Andrejitsh vaikeni.

— Syödäänhän nyt sentään aamiainen ensin!

— Syödään — syödään vaan, ei se estä. Tiedättekö mitä, Boris Andrejitsh, menkää pukeutumaan, minä tulen kyllä toimeen ilman teitä: otan ryypyt, haukkaan palasen — sehän ei kestä kauvan, kyllä lesket meitä sitten syöttävät — siitä ei pelkoa.

— Eihän se liene leski? — kysyi Boris Andrejitsh kääntyessään pois päin, ja oli jo menossa huoneensa kynnykselle.

Pietari Vasiljitsh nyökkäsi.

— No, sittehän näette.

Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että aamiaisen itselleen.

Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa, kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset; kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun; jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan "mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.

Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.

— Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, — sanoi Boris Andrejitsh istuutuessaan rattaille.

Olkoon nyt sitten: minun tähteni, — sanoi Pietari Vasiljitsh, johon Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: — mutta, ehkä te itse vielä minua kiitätte.

Ja hän sanoi ajajalle, millä tavalla ja mihin oli ajettava.

— Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, — virkkoi Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen, jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein kivettyneinä. — Oletteko kuulleet hänestä mitään?

— Luulenpa kuulleeni, — vastasi Boris Andrejitsh. — Näinkö te tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?

— No, mikäs estäisi? — Hän on erinomaisen älykäs nainen, varakas, hänellä on hieno käytös, uskallanpa sanoa, suurkaupunkilainen. Muuten, saattehan sitten nähdä… eihän tämä teitä velvoita mihinkään.

— Vai vielä tässä tarvittaisiin sitäkin! — vastasi Boris
Andrejitsh. — Mutta kuinka vanha hän on?

— Noin kahdenkymmenenviiden, tahi -seitsemän, — ei ainakaan enempää. Siis, kuten sanotaan, mehevimmillään.

Rouva Sjadnjeprosvkajan maatilalle ei ollut viisitoista, vaan runsaasti kaksikymmentäviisi virstaa, niin että Boris Andrejitsh alkoi lopulta vilusta väristä ja kätki punertuneen nenänsä viittansa majavannahkaiseen kaulukseen. Pietari Vasiljitsh ei yleensä ollut viluinen, etenkään juhlapukeissa. Päinvastoin hän näin ollen pakkasi hikoilemaan. Rouva Sjadnjeprovskajan kartanon päärakennus oli valkoinen, uusi, vehreäkattoinen, kuten kaupunkilaishuvilat; siihen kuului puutarha ja pieni piha. Moskovan tienoilla tapaa usein sentapaisia huviloita, jotavastoin ne maakunnassa ovat harvinaisempia. Saattoi huomata, että rouva Sjadnjeprovskaja ei vielä ollut kauvan siellä asunut. Ystävykset astuivat ajopeleistään. Portailla vastaanotti heidät lakeija, joka oli puettu kaupunkilaismaisesti: lyhyihin housuihin ja harmaaseen, pyöreään hännystakkiin kiiltävine nappineen. Eteisessä, joka oli varsin siisti seinäpenkkeineen, oli heitä vastassa toinen samallainen lakeija. Pietari Vasiljitsh käski ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin saapuneen. Lakeija ei mennyt rouvalle ilmoitusta tekemään, vaan vastasi saaneensa käskyn pyytää vieraat sisälle.

Vieraat menivät ensin ruokasaliin, jossa kajahteli kanarialinnun huimaava viserrys, ja sieltä vierashuoneeseen, joka oli sisustettu venäläisestä kauppaliikkeestä ostetuilla käyrämallisilla huonekaluilla; ne olivat tarkoitetut mukaviksi istuimiksi vieraille, mutta olivat sangen epämukavia. Tuskin oli kahta minuuttia kulunut, kun viereisestä huoneesta kuului silkin kahinaa, oviverho kohosi ja kepein askelin astui emäntä vierashuoneeseen. Pietari Vasiljitsh rykäsi ja vei Boris Andrejitshin hänen luokseen.

— Iloitsen suuresti teidän tuttavuudestanne, ja olisin sitä jo kauvan halunnut, — sanoi emäntä huolettomasti heittäen häneen pikaisen silmäyksen: —, olen sangen kiitollinen Pietari Vasiljitshille siitä, että hän on aikaansaanut tämän miellyttävän tutustumisen. Pyydän, istukaa!

Ja emäntä istui silkin kahistessa selkänojaan matalalle sohvalle, ojentaen eteenpäin jalkansa, jotka olivat varsin somat sievine jalkineineen, ja pani kätensä ristiin. Hänellä oli vihreä puku, valkeilla pitseillä reunustettu.

Boris Andrejitsh istui nojatuoliin, häntä vastapäätä, Pietari Vasiljitsh vähän etemmäksi. Keskustelu alkoi. Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Sofia Kirillovnaa. Hän oli sorja, pitkä nainen, vartalo oli siro; hän oli tumma ja varsin kaunis.

Kasvojenilmeessä, erittäinkin silmissä, jotka olivat suuret, sädehtivät ja kulmiin päin ulottuvat, hiukan kiinalaismaiset, oli omituinen rohkeuden ja arkuuden sekainen ilme, jota ei mitenkään saattanut uskoa luonnolliseksi. Toisinajoin hän vilkutti silmiään, toisinaan taas äkkiä sulki ne; mutta huulilla eleli yhä sama hymyily, joka koetti näytellä huolettomuutta. Sofia Kirillovnan liikkeet olivat vapaat, melkein terävät. Yleensä, hänen ulkomuotonsa miellytti Boris Andrejitshia; ainoastaan tukan kuosi jakauksineen teki häneen epämiellyttävän vaikutuksen, se loi vallattoman ja poikamaisen leiman hänen piirteisiinsä; paitsi sitä hän tuntui puhuvan liian puhtaasti ja huolellisesti venäjää… Boris Andrejitsh oli aivan samaa mieltä Pushkinin kanssa, että —

Jos huulilla ei hymyn tunto
Vaan suussa kieliopin kunto,

niin venäjänkieltä ei saattanut rakastaa. Sanalla sanoen, Sofia Kirillovna oli niitä naisia, joita liehakoitsijat pitävät somina, naineet miehet — sotaisina yksilöinä, mutta naimattomat vanhat miehet virkeinä eukkoina.

Keskustelu alkoi sillä, että on sangen ikävä asua maalla.

— Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi sanan, — puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen s-äänteen. — Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta ne, — lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: — joiden kanssa olisi miellyttävää tutustua, — ne eivät liiku mihinkään, vaan jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.

Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."

— Poltatteko? — kysyi Sofia Kirillovna.

— Poltan… mutta…

— Olkaa hyvä… minä poltan myöskin.

Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan, joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat savuta.

Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, — jatkoi leski, heittäen päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: — täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä ratsastaa — Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi. — Niin, — virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: — kaikki, mikä vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran tuomion alaiseksi.

— Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, — huomautti Pietari
Vasiljitsh.

— Niin, — vastasi leski: — onnettomuus asuu aivan heidän hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.

— Eikö teillä ole ikävä? — kysyi Boris Andrejitsh.

— Ikäväkö? Ei ole. Minä luen… Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni kohtaloiden arvoituksia.

— Te olette siis ennustaja? — kysyi Pietari Vasiljitsh.

Rouva hymähti hieman.

Miksi en sitten saattaisi ennustaa? Olenhan jo tarpeeksi vanha ennustajaksi.

— No, mitä te — nyt? — vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia
Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.

— Muuten, jättäkäämme tämä asia, — sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi Boris Andrejitshiin päin: — Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin, olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä kirjallisuudesta?

— Kyllä… tietysti, minä…

Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.

— Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana, 1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?

— Marlinskij — on etevä kirjailija, tiettävästi, — vastasi Boris
Andrejitsh.

— Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta… kuinka lumoava, ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä matoisessa maassa…

Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.

— Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, — sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.

Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen, mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa, lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat: taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen suustaan.

— Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus — ajatusten, tunteiden, mielijohteiden vapaus! — huudahti hän lopuksi.

— Suvaitkaahan minun sanoa, — keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: — mitä nainen tekee vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?

— Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?
Sellaisia te olette — te, te miehet…

— Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, — keskeytti hänet taaskin
Pietari Vasiljitsh.

— Kuinka, eikö ole tarpeellinen?

— Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana — sehän on tunnettu asia — joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.

— Niinmuodoin, — huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti hymähtäen: — te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.

— Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, — vastasi Pietari
Vasiljitsh rauhallisesti.

— Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät tänään täällä luonani…

Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:

— Teidän ystävänne, minä huomaan, rakastaa paradokseja, herra
Vjasovnin.

— Sitä en ole huomannut, — vastasi Boris Andrejitsh.

— Mitä minä rakastan? — kysyi Pietari Vasiljitsh.

— Paradokseja.

Pietari Vasiljitsh katsoi Sofia Kirillovnan silmiin mitään vastaamatta, hän ainoastaan ajatteli itsekseen: "Kyllä tiedän, mitä sinä rakastat"…

Punaiseen liiviin puettu poika astui sisään ja ilmoitti, että päivällinen on valmis.

— Olkaa hyvät, — sanoi emäntä, nousten sohvalta.

He menivät ruokasaliin.

Päivällinen ei näyttänyt tyydyttävän vieraita. Pietari Vasiljitsh nousi pöydästä nälkäisenä, vaikka ruokalajeja oli paljon; ja Boris Andrejitsh tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka ruuat tarjoiltiin lämpimästi katettuina ja lautaset olivat kuumennetut. Viinitkään eivät maistuneet huolimatta upeista kullalle ja hopealle välkkyvistä maljoista ja pullonkauloista. Sofia Kirillovna oli yhä yhtä puhelias, — silloin tällöin vain lähetteli merkitseviä silmäyksiä tarjoilijoihin; viiniä hän maisteli ahkerasti huomauttaen, että Englannissa naiset säännöllisesti nauttivat viiniä, mutta täällä sitä pidetään sopimattomana. Päivällisen jälkeen emäntä kutsui Boris Andrejitshin ja Pietari Vasiljitshin takaisin vierashuoneeseen ja kysyi heiltä kumpaa haluaisivat mieluummin — kahviako, vai keltaista teetä. Boris Andrejitsh sanoi tahtovansa mieluummin teetä, mutta juotuaan kupillisensa, tunsi katuvansa, ett'ei pyytänyt kahvia; Pietari Vasiljitsh otti kahvia, ja juotuaan sen pyysi teetä, minkä nautittuaan pani kupin takasin tarjottimelle. Emäntä istui mukavaan asentoon, alkoi polttaa paperossiaan ja näkyi valmistuvan vilkkaaseen sananvaihtoon: hänen silmänsä säteilivät kuumina ja tummat posket punottivat. Mutta vieraat vastasivat laimeasti hänen yltyviin puheisiinsa, askartelivat enemmän paperossiensa kanssa, ja päättäen heidän katseistaan, jotka yhäti harhailivat huoneen nurkkaan päin, ajattelivat he poislähtöä. Toiseltapuolen, Boris Andrejitsh olisi voinut, nähtävästi, taipua jäämään iltaan saakka, sillä hän oli joutumaisillaan Sofia Kirillovnan kanssa väittelyyn, kun tämä oli mielistelevästi kysynyt: eikö Boris Andrejitshia ihmetyttänyt se, että hän eli yksin, ilman toveria? Mutta Pietari Vasiljitshilla oli kursailematon kiire kotiin. Hän nousi, meni eteiseen ja käski valjastaa. Kun vihdoin molemmat ystävät alkoivat hyvästellä, mutta emäntä heitä esteli lähtemästä ja kiehtovasti puheli heille, että olivat niin vähän aikaa viihtyneet hänen luonaan, niin Boris Andrejitsh epäröivästi kumartaen ja pahastuneen näköisenä selitti, että emännän nuhteet häntä kyllä liikuttavat; mutta Pietari Vasiljitsh, sitä vastoin, huolettomasti sanoi: "ei mitenkään, on jo aika lähteä, toimet kotona odottavat, ja on jo myöhä", ja hän vetäytyi itsepintaisena ovelle. Sofia Kirillovna otti heiltä kuitenkin lupauksen, että he aivan pian uudistaisivat käyntinsä ja ojensi heille kätensä hyvästiksi. Boris Andrejitsh yksin suostui pyyntöön ja jotenkin lujasti puristi hänen sormiansa. Hän siristi silmiään ja hymyili. Mutta sillä välin Pietari Vasiljitsh jo pukeutui eteisessä.

Rattaat eivät olleet vielä ehtineet vieriä pois kylästä, kun hän katkaisi äänettömyyden huudahtaen:

— Ei, ei, ei ensinkään, ei kelpaa, ei sellaista!

— Mitä te tarkoitatte? — kysyi häneltä Boris Andrejitsh.

— Ei sellaista, ei sellaista, — hoki Pietari Vasiljitsh, katsellen syrjään ja melkein kääntyen poispäin.

— Jos te tarkoitatte tällä Sofia Kirillovnaa, niin en ole samaa mieltä kanssanne: hän on viehättävä nainen, vaativainen tosin, mutta viehättävä.

— Vielä mitä! Tietysti, jos katsoo vaan sitä, että… Mutta sitä vartenko minä nyt halusin tehdä teidät tuttaviksi?

Boris Andrejitsh ei vastannut.

— Johan minä sanoin teille, ett'ei sellaisesta ole! Minun sanomattanikin kaikki sen näkevät. Entä millainen emäntä hän on? Oli aivan tappaa meidät nälällä. Ei, minun mielestäni olkoon huoleton, olkoon oppinut, jos niin haluatte, olkoon hienon maailman nainen, mutta ennen kaikkea tulee naisen olla emäntä. Ei, ei ole sellaisesta, ei sellaisesta ole teidän vaimoksenne. Näillä punasilla liiveillä ja katetuilla ruoka-astioilla ei teitä ole yllätettävä.

— Onko sitten niin tarpeellista, että minut yllätetään? — kysyi
Boris Andrejitsh.

— Kyllä minä tiedän millainen on teille sopiva, — nyt sen tiedän.

— Vakuutan teille olevani kiitollinen tuttavuudesta Sofia
Kirillovnan kanssa.

— Sitä parempi; mutta hän ei ole sellainen.

Ystävykset läksivät myöhään kotiinsa. Poistuessaan Boris Andrejisthin luota, Pietari Vasiljitsh otti häntä kädestä ja sanoi:

— Mutta minä en sittenkään jätä teitä rauhaan, minä pidän kiinni sanastanne.

— Olkaa niin hyvä, olen teidän käytettävänänne, — vastasi Boris
Andrejitsh.

— No, sepä ihanaa.

Ja Pietari Vasiljitsh poistui.

Meni viikko tavallista menoaan, eikä sattunut mitään erikoisempaa kuin että Pietari Vasiljitsh oli yhden kokonaisen päivän jollain tuntemattomalla retkellä. Vihdoin, eräänä aamuna, hän ilmestyi taaskin juhlapuvussa ja taaskin esitti Boris Andrejitshille kyläänlähtöä. Boris Andrejitsh, joka nähtävästi oli odottanut tätä kehoitusta, miltei kärsimättömänä suostui kursailematta lähtemään.

— Mihin te nyt minut viette? — kysyi hän Pietari Vasiljitshilta istuessaan hänen vieressään reessä.

Oli jo tullut talvi sitten heidän viime käyntinsä Sofia Kirillovnan luona.

— Vien teidät nyt, Boris Andrejitsh, — vastasi hän hetkisen mietittyään: — erääseen sangen kunnioitettuun taloon — Tihodujevien luo. Se on arvossapidetty perhe. Ukko on jalkaväen eversti, kerrassaan miesten parhaita. Hänen rouvansa on ihana nainen. Heillä on kaksi erinomaisen herttaista, hyvin kasvatettua tytärtä, ja on heillä varallisuuttakin. En tiedä, kumpi heistä teitä enemmän tulee viehättämään, toinen on vilkas, toinen hiljaisempi, ehkä liian kaino. Mutta molemmilla on puolensa. No, sittenpähän näette.

— Hyvä, saadaan nähdä, — vastasi Boris Andrejitsh, ja ajatteli itsekseen: "aivan kuin Laryinien perhe Onieginissa". [Pushkinin tunnettu runomuotoinen romaani, oopperaksi muodostettu. Suoment. muist.]

Ja, tätäkö muistellessaan, vai jostain muusta syystä, hänen kasvoistaan kuvastui vuoroin ihastus ja kyllästys.

— Mikä on isän nimi? — kysyi hän varovaisesti.

— Hänen nimensä on Kalimon Ivanitsh, vastasi Pietari Vasiljitsh.

— Kalimon! On sekin nimi!… Entä äiti?

— Äidin ristimä- ja isännimi on Pelageija Ivanovna.

— Ja tyttärien nimet?

— Toinen on niinikään Pelageija, toinen Emerentsia.

— Emerentsiako? Sellaista nimeä en ole milloinkaan kuullut, ja vielä
Kalimovna.

— Niin, nimi on kyllä hieman omituinen, mutta millainen neitonen!
Suoraansanoen hän on kuin ihmeitä tekevä tulenliekki. — Pietari
Vasiljitsh hoi, kuinka runolliseksi te rupeatte! Mutta kumpi heistä
on Emerentsia, se hiljaisempiko?

— Ei, toinen. Sittenpä näette itse.

— Emerentsia Kalimovna! — huudahti Vjasovnin vielä kerran.

— Äiti puhuttelee häntä ranskalaisesti: Emérance, — huomautti
Pietari Vasiljitsh puoliääneen.

— Ja miestään kait sitten — Calimon?

— Sitä en tiedä. Odottakaahan vaan.

— Odotan.

Tihodujeville oli myöskin noin kahdenkymmenenviiden virstan matka, kuten Sofia Kirillovnankin luokse; mutta heidän vanhanaikainen talonsa ei ensinkään vetänyt vertoja uljaan lesken komeilevalle talolle. Se oli vaan kömpelö rakennus, syrjäinen ja melkein moukkamainen, kuin tummista laudoista kyhätty laitos mustuvine ikkunareunoineen. Sen molemmin puolin kohosi korkeita koivuja ja katon takaa näkyivät tuuheat lehmusten latvat — koko talo aivan kuin pensasti ylt'ympäriinsä. Kesällä tämä rehoittava kasvullisuus, tietenkin, teki kartanon eloisan näköiseksi, mutta talvella se sai aikaan sitä alakuloisemman vaikutelman. Eikä talon sisälläkään tunnelma ollut iloisempi: siellä vallitsi synkkä hämäryys, kaikki näytti vanhemmalta kuin olikaan. Ystävykset käskivät ilmoittaa tulonsa. Heidät vietiin saliin. Isäntäväki tuli heitä vastaanottamaan, mutta he eivät voineet pitkään aikaan tervehtiä heitä muuta kuin ruumiinliikkeillä ja merkeillä, joihin vieraat puolestaan vastasivat hymyillen ja kumarrellen: sellaisen hirvittävän haukunnan näet nostivat talon neljä valkoista rakkikoiraa, jotka vieraiden tullessa hyökkäsivät pystyyn makuusijoiltaan, kirjailluilta tyynyiltä. Heiluttamalla nenäliinoja ilmassa ja jos jollakin keinoin koettivat he rauhoittaa hurjistuneita koiria, ja yhden niistä, vanhimman ja äkäisimmän, raastoi palvelija penkin alta esiin ja vei sen makuuhuoneeseen, mutta hänen sitä tehdessään puraisi koira häntä oikeaan käteen. Pietari Vasiljitsh käytti hyväkseen siten vähitellen syntynyttä hiljaisuutta ja esitti Boris Andrejitshin isäntäväelle. Isäntäväki ilmaisi yhteen ääneen ilonsa uudesta tuttavuudesta; sitten Kalimon Ivanitsh esitti Boris Andrejitshille tyttärensä, sanoen heitä Polinkaksi ja Eminkaksi. Salissa oli vielä kaksi naishenkilöä, jotka eivät enää olleet nuoria: toisella heistä oli myssy, toisella liina päässä; mutta Kalimon Ivanitsh ei pitänyt tarpeellisena esitellä heitä Boris Andrejitshille.

Kalimon Ivanitsh oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, pitkä, jykevä ja harmaa; kasvoissa ei ollut mitään erikoista: piirteet raskaat ja yksitoikkoiset, ilmaisivat huolettomuutta, hyvyyttä ja laiskuutta samalla kertaa. Hänen vaimonsa oli pieni, laiha, kasvot kuivettuneet ja punertavaa tukkaa verhosi korkea päähine; hän näytti ainaisen huolen ja rasituksen kuluttamalta ihmisparalta, jossa saattoi huomata ammoin kadonneen viehkeyden jälkiä. Toinen tyttäristä, Pelageija, joka oli mustatukkainen ja tumma, katseli kulmiensa alta karttavasti ja kesyttömästi; toinen sitä vastoin: Emerentsia, vaaleatukkainen, täyteläs; hänellä oli punakat, pyöreät posket, supukka suu, pystynenä, lempeät silmät ja ruumis kuin eteenpäin työntyvä. Vieraiden huvittaminen oli nähtävästi hänen erikoisena tehtävänään, eikä se näyttänytkään häntä rasittavan. Molemmat sisaret olivat valkoisissa puvuissa, joiden siniset vyöt heilahtelivat pienimmistäkin liikkeistä. Sininen väri sopi hyvin Emerentsialle, mutt'ei Polinkalle… Vieraat istuivat; isäntäväki teki heille totuttuja kysymyksiään, ja heidän kasvoistaan kuvastui mauton ja jäykkä ilme, sellainen joka on tavallinen arki-ihmisille, kun he aloittavat keskustelun uuden tuttavan kanssa. Ja vieraat vastasivat samalla tavalla. Koko seurustelu tällaisessa ympäristössä teki raskaan, painostavan vaikutuksen. Kalimon Ivanitsh, jonka valoisimpia puolia ei ollut kekseliäisyys, kysyi Boris Andrejitshilta: "oliko hän jo kauan asunut näillä seuduin"; mutta Boris Andrejitsh oli juuri vast'ikään vastannut Pelageija Ivanovnalle samaan kysymykseen. Pelageija Ivanovna sangen hellällä äänellä — sellaisella äänellä, joka on tavallinen silloin, kun talon ensikertaiset vieraat ovat läsnä — nuhteli miestään tästä hajamielisyydestä. Kalimon Ivanitsh meni hiukan hämilleen ja niisti itsensä ristiraitaiseen nenäliinaansa hyvin kuuluvasti. Tämä ääni sai toisen rakkikoiran levottomaksi ja se rupesi haukkumaan; mutta Emerentsia ei ollut siitä tietävinäänkään, ja hyväili koiraa, että se jälleen rauhoittuisi. Ja samalla hän teki toisenkin hyväntyön nolostuneille vanhemmilleen: hän vilkastutti keskustelua siten että vaatimattomasti, mutta päättävästi asettui istumaan Boris Andrejitshin lähelle ja vuorostaan teki hänelle sangen herttaisen näköisenä kysymyksiä, mitättömiä tosin, mutta sellaisia, että niihin saattoi hauskasti vastata. Asia korjaantui uudelle tolalle; syntyi iloinen mellakka, johon ainoastaan Polinka oli osaaottamatta. Hän katsoi jurosti lattiaan, sillä välin kun Emerentsia nauroi, että helisi, nosti soreasti toisen kätensä ja samaan aikaan osasi muutenkin esiintyä niin edukseen kuin olisi tahtonut sanoa: "katsokaa kuinka hyvin kasvatettu ja herttainen olen, kuinka paljon minussa on viehkeää leikillisyyttä ja taitoa seurustella eri ihmisten kanssa". Mutta näytti samalla siltä, että kaikki tämä iloinen vilkkaus lähti suorastaan hänen hyvästä sydämestään. Hän nauroi, ja saattoi samalla antaa naurulleen viehkeän huolettomuuden, vaikk'ei Boris Andrejitsh ensi aluksi puhunutkaan mitään erityisesti naurettavaa; ja hän alkoi nauraa yhä enemmän, kun Boris Andrejitsh sanojensa menestymisestä innostui puhumaan yhä terävämmin ja ilkeämmin… Pietari Vasiljitshkin nauroi. Vjasovnin huomautti, muun puheensa sekaan, kovin rakastavansa musiikkia.

— Mutta jospa tietäisitte kuinka minä rakastan musiikkia, se on aivan julmaa! — huudahti Emerentsia.

— Te ette ainoastaan rakasta, te olette itse mainio soittaja, — huomautti Pietari Vasiljitsh.

— Niinkö tosiaan? — kysyi Boris Andrejitsh.

— Aivan, — jatkoi Pietari Vasiljitsh. — Emerentsia Kalimovna ja Pelageija Kalimovna ovat molemmat laulajia ja soittavat pianoa erinomaisesti, erittäinkin Emerentsia Kalimovna.

Kuullessaan nimensä Pelageija melkein hypähti paikaltaan, mutta
Emerentsia vaatimattomasti loi silmänsä alas.

— Ah, mademoiselle, — puheli Boris Andrejitsh: — ettekö olisi niin hyvä… että soisitte meille sen nautinnon…

— Todellakaan… en tiedä… — kuiskasi Emerentsia — ja luoden salaa silmäyksen Pietari Andrejitshiin, — lisäsi nuhdellen: — ai, millainen te olette!

Mutta Pietari Andrejitsh, joka ei ollut mikään tyhjänpuhuja, heti uudisti yrityksensä kääntymällä emännän puoleen.

— Pelageija Ivanovna, — sanoi hän, — Käskekää tyttärienne laulaa tai soittaa meille jotakin.

— En tiedä, ovatko he tänään äänessä, — vastasi Pelageija Ivanovna: — mutta voivathan koettaa.

— Niin, koettakaa, koettakaa, — kehoitteli isäkin.

— Ah, äiti, kuinka voisimme…

— Emérance, miksi ette nyt… — puheli Pelageija Ivanovna puoliääneen kuitenkaan kiivastumatta.

Hänellä oli tapana, kuten monella muullakin äidillä, jaella lapsilleen käskyjä ja määräyksiä muiden ihmisten aikaan ranskanvoittoisella kielellä, vaikka läsnäolijat eivät olisi ranskaa osanneetkaan. Ja, mikä oli vielä ihmeellisempää, hän ei itsekään osannut tyydyttävästi puhua eikä ääntää ranskaa.

Emerentsia nousi.

— Mitä sitten laulamme, maman, kysyi hän nöyrästi.

— Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni, sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet: Emerentsialla on diskantti…

— Sopraano, tarkoittanette?

— Niin, niin, sopraano. Mutta Polinkalla on kontra-altto.

— Vai, kontra-altto, sellainen ääni on viehättävä.

— Minä en voi tänään laulaa, — sanoi Polinka, — minä olen käheä.

Hänen äänensä, todellakin, muistutti enemmän bassoa kuin kontra-alttoa.

— No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.

— Sen aarian, jossa on kuin herneiden helinää, — huomautti isä.

— Sen loistonumerosi, — selitti äiti

Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset tavallisesti laulavat — kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi; silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin se paikka!" — mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin, niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä "erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet eivät oikein mene meikäläiseen vereen."

— Sitä samaa minäkin, — mörähti Kalimon Ivanitsh.

— laulakaa… "Sarafan", — muistutti äiti entiseen juroon tapaansa.

— Älkää laulako sitä, — tarttui puheeseen Kalimon Ivanitsh: — vaan "Me kaksi neitoa mustalaista", tai "Nosta lakkisi, pääsi paina…" tunnette sen?

— Isä hoi, te olette aina sellainen veitikka! — vastasi Emerentsia
ja lauloi "Nosta lakkisi", ja hyvänlaisesti lauloikin, Kalimon
Ivanitsh ei malttanut olla laulamatta mukana ja lämpeni, mutta
Pietari Vasiljitsh aivan haltioitui.

— Kas se on toista! Kas se on meidän kieltä ja meidän mieltä! — vakuutti hän. — Olen vakuutettu, Emerentsia Kalimovna!… Nyt näen, että olitte oikeassa sanoessanne itseänne soiton harrastajaksi ja mestarittareksi! Olen samaa mieltä: harrastaja ja mestaritar!

— Ah, kuinka vaatimaton olette! — vastasi Emerentsia ja halusi palata paikallensa.

— Laula nyt meille "Sarafan", — huomautti äiti uudelleen.

Emerentsia lauloi "Sarafania", ei niin onnistuneesti kuin edellisen laulun, mutta kuitenkin varsin hyvin.

— Nyt pitäisi teidän soittaa nelikätinen sonaattinne — huomautti Pelageija Ivanovna: — mutta ehkä on paras jättää se toiseen kertaan, muuten, pelkään minä, kyllästytämme herra Vjasovninia.

— Olkaa hyvä… — alkoi Boris Andrejitsh.

Mutta Polinka pani kiinni pianon kannen ja Emerentsia ilmoitti olevansa väsynyt. Boris Andrejitsh piti tarpeellisena toistaa kohteliaisuutensa.

— Ah, mr Vjasovnin, — vastasi hän, — te olette varmaan kuulleet sellaisia laulajia, että otaksun: mitä minun lauluni merkitsee niihin verraten… Tietysti, kun Bomerius matkusti tästä ohitse, sanoi hän minulle… tietysti olette kuulleet hänestä?

— En, kuka on Bomerius.

— Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin konservatoriossa, hurmaava taiteilija… Hän sanoi minulle: "mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan, suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli… Mutta missäpäs täällä olisi tilaisuus oppia?

Ja Emerentsia huokasi.

— Niin, niinhän se on… vastasi Boris Andrejitsh hellästi: — mutta teidän kyvyllänne… hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä hellemmin sivulleen.

— Emérance, demande, pourquoi celedine, — puhui Pelageija Ivanovna.

— Oui, maman, — vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi hypähtäen ovessa.

Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris
Andrejitsh meni Polinkan luo.

"Jos tämä olisi Larinin perhe, — ajatteli hän: — niin eikö hän olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa Eugen Oniegin. Suom. muist.]

Ja hän lähestyi Polinkaa, joka melkein kauhistuen havaitsi hänen tulevan yhä lähemmäksi.

— Te säestitte ihanasti sisartanne, — alkoi hän: — ihanasti!

Polinka ei vastannut mitään, hän vaan punastui korviaan myöten.

— Minusta on vahinko, ette ole saanut tilaisuutta kuulla teidän duettoanne… Mistä oopperasta se on?

Polinkan silmät alkoivat levottomasti välähdellä. Vjasovnin odotti vastausta, mutta turhaan.

— Mitä musikkia enimmän rakastatte? — kysyi hän, vähän odottaen: — italialaistako vai saksalaista?

Polinka loi silmänsä alas.

— Reponde-donc, — kuului Pelageija Ivanovnan kauhistunut sopotus.

— Kaikkea, — kiirehti Polinka vastaamaan.

— Todellako, kuinka kaikkea? — vastasi Boris Andrejitsh.

— Niin, — vastasi Polinka.

— Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris
Andrejitsh.

— Niin on, — vastasi Polinka.

Mutta heidän keskustelunsa ei kestänyt kauan.

"Ei", — ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, — "mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"…

Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle, ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu, — kas siinä koko viehätys…

Päivällistä syödessä Boris Andrejitsh istui Kalimon Ivanitshin ja Emerentsian välissä. Päivällinen oli aito venäläinen, yksinkertainen, mutta ravitseva, ja Pietari Vasiljitshista se oli paljoa maukkaampi, kuin leskirouvan petolliset herkkuruuat. Hänen vieressään istui Polinka, joka voitettuaan ujoutensa, uskalsi ainakin vastata hänen kysymyksiinsä. Emerentsia seurusteli niin kiihkeästi vierustoverinsa kanssa, että tätä alkoi lopulta tympäistä. Emerentsialla oli näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan suuhunsa vasemmalta — hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin, että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.

Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs kortit"?… mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille: mais, messieurs… Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen, mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut uudesta voitostaan.

Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä hän sanoisi.

— Ei ole siitäkään! — huudahti Pietari Vasiljitsh.

Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta, ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin lisäsi hän melkein rukoilevasti.

— Eikö totta, ei siitä ole?

— Ei siitä ole, — vastasi Boris Andrejitsh nauraen.

— Sitähän minäkin, — päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen vaiettuaan lisäsi: — mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole? Mitä puuttuu tuolta neitoselta?

— Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa…

— Se merkitsee, mitenkä liikaa?

— Niin, liikaa!

— Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä tulee luonteeseen, käytökseen…

— Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, — vastasi Boris Andrejitsh, — minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi teitä taivaan korkeudesta… siitä tosiaan ei maksa puhuakaan! Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän osaa ainakin vaieta!

— Tietysti, te olette oikeassa, — vastasi puoliääneen Pietari
Vasiljitsh raukka.

Boris Andrejitshin äkillinen mielenpurkaus sai hänet ymmälleen.

"Ei, — sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa aikana Vjasovninin kanssa: — tämä ei ole minun parini… hän on liian oppinut."

Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä. Punakka, pyöreäkasvoinen… — no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja hyvä olen minäkin, Oniegin!"

— Mene menojasi, Larjushka! — lisäsi hän ääneensä.

— Eikö ollut mieleisesi? — kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja kiivetessään talonsa portaille: — vai mitä, Pietari Vasiljitsh?

Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi. Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen (hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras, naapuri, Vjasovnin. Hän on sangen herttainen, rakastettava mies, heti saattaa huomata, että hän on hienosti sivistynyt, ja — sanon sen näin ainoastaan sinulle — minusta tuntuu, että tein häneen mahtavan vaikutuksen. Mutta ole huoleti, mon amie, minun sydämeni ei ole niin vähällä valloitettu, olkoon Valentin rauhassa hänen tähtensä." Tämä Valentin oli opettaja kuvernementin kymnasiossa. Kaupungissa hän harjoitti kaikenlaisia kujeita, mutta maalla huokaili platonisessa, toivottomassa rakkaudessa Emerentsian tähden.

Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän elämänsä meni entistä menoaan.

Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua, mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan. Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista, huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan. Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:

— Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni muistuttaa teitä lupauksistanne.

— Mistä lupauksista?

— Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.

Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.

— Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä ensinkään.

— Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen luoksensa.

— Mitäpä siitä, lähtekää, — Herran haltuun.

— Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.

— Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.

— Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?

— Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.

— Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri piippunsa merenvahaista hammasluuta.

— Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, — sanoi hän viimein: — sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.

— Miksi ei?

— Liian vaatimaton.

— Sitä parempi, Pietari Vasiljitsh, sitä parempi!

— Ja isä sellainen omituinen — ellen sanoisi kummitus.

— No, se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa… sallikaa minun tutustua häneen… Mikä hänen nimensä nyt olikaan?…

— Barsukova.

— Niin, Barsukova… olettehan niin ystävällinen…

Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan, ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.

Parin päivän kuluttua he läksivät.

Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! — Tiedättekö mitä, Ivan Petrovitsh, — puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli poikennut hänen luoksensa, — naapurit näet mielellään poikkesivat hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen kolmeentoista hopearuplaan.

— Brau, brau, — vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.

— Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?

— Brau, brau, — vastasi Barsukov taaskin yhtä rauhallisesti.

— Shlyikovassa on karjarutto, — huomautti toinen vieressä istuva naapuri.

— Brau, brau!

— Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa…

— Brau, brau, brau!

Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa kadoksiin, — aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut, säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän, tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin, erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia. Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.

Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot, tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären käsissä, ja se viehätti häntä… muita toimia hän ei tuntenut. Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.

Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä, käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta. Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, — vanha tuttu kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja, muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä, jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.

Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris Andrejitshin.

Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: — "Hauska… oikein. Viluttaako… Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.

Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin. Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin vieraista.

Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.

— Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen, vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki kansa?"

— Brau… — oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta pysähtyi ja sanoi: — huono puheenparsi.

— Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija: — mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään: mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun asiani vaiheita…

— Saako luvan tupakoida? — kysyi Boris Andrejitsh isännältä.

Isäntä nyökkäsi myöntävästi.

— Tietysti, — jatkoi herra — minäkin olen, kenties useinkin harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni, ylevämielistä närkästystä…

— Konnien keksintöä, — keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte, että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.

Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.

Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.

— He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin mestari.

— Brau, brau! — vastasi Barsukov.

Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta, jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski kantimensa siihen sanoen:

— Kas tässä kahvia.

— Brau, — mörähti isä. — Vielä kaksi, — lisäsi hän, osoittaen vieraita. — Boris Andrejitsh, tyttäreni.

Boris Andrejitsh kumarsi toistamiseen.

— Haluatteko kahvia? — kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti katsoen hänen silmiinsä. — Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.

— Sangen mielelläni, — vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi
Krupitsynin puoleen.

— Entä te, Pietari Vasiljitsh.

— Kyllä, kiitos.

— Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.

Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:

— Hän on herttainen… Niin vapaa käytös…

— Tottunut — vastasi Pietari Vasiljitsh: — täällä eletään kuin ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.

Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys — ikävystynyt, hapan ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin: "terveeksi!" — kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.

— Viinaa? — kysyi häneltä Stepan Petrovisth.

— Ei! mitä viinaa, — vastasi uusi vieras: — en välitä viinasta.
Terve, Pietari Vasiljitsh, — lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.

— Terve, Mihiei Mihieitsh, — vastasi Pietari Vasiljitsh: — mistä
Jumala teidät tänne?

— Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te, jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan toimissa. Katsokaahan noita herrasia, — sanoi hän osoittaen sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: — kaikki hevoseni olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran loppu tulisi.

— Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, — puhui herra, joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.

Mihiei Mihieitsh katsahti häneen.

— Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, — alkoi hän pannen kätensä ristiin: — milloin sinut, lopultakin hirtetään?

Herra loukkaantui.

— Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen — siinä koko juttu! Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi — haben sie gewesen, — ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten povitaskuunsa. — Voi teitä mitä väkeä olette!

— Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, — vastasi virkaheitto käräjäkirjuri: — mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla on vapaus antaa, ottavalla — ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt…

— Tietysti, — huomautti pirullisesti Mihiei Mihieitsh. —

Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.

— Vielä yksi, — kehoitti isä.

— Miksi vaivaatte itseänne? — sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen häneltä kupin.

— Mitä vaivaa tämä on! — vastasi Veerotshka: — en tahdo antaa tätä tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.

— Tietysti, teidän kädestänne.

Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei Mihieitshille.

— Mutta oletteko kuulleet, — alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään kuppinsa: — oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman kieltä.

Stepan Petrovitsh pysähtyi ja kohotti päätään.

— Kuten sanottu, — jatkoi Mihiei Mihieitsh. — Halvaus. Tehän tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli… Vihannes-keittoa syövät, kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää… yht'äkkiä vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"… niin keikahti tuolilta. Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on… Käsillä viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme siinä kunnosti itsensä… Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!

— Brau, brau! — sanoi Barsukov mietteissään.

— Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, — huomautti Veerotshka istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.

— Minkä kanssa? Sammenko kanssa? — kysäsi Mihiei Mihieitsh.

— Sammen ja kuivan kalan selän kanssa.

— Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää puhetta… Eikö totta, Pietari Vasilitsh?…

— Aivan tyhjää, aivan joutavaa, — sanoi Pietari Vasilitsh! —
Täällä huoneessahan on lämmin.

— Varsin lämmin.

— Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? —
En ymmärrä.

— En ymmärrä minäkään. —

Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa. Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista, — ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista hymyään.

Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.

— No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi, — puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.

— Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne kuulin, Mihiei Mihieitsh, — vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi kuin nousevansa noista sanoista: — ihan perujen perää oli siinä; tietenkin, vaan vainoamista…

— Ja'a kortit, ja'a kortit, — keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh: — ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö, kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä… Ja'a kortit.

Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.

Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista (Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä, ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan, rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi: "lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti "hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.

Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.

— Pietari Vasiljitsh! — sanoi Boris Andrejitsh vihdoin.

Mitä? — kysyi Pietari Vasiljitsh kuin unesta.

— Miksi ette kysele minulta mitään?

— Mitä tässä nyt olisi kysellä?

— Samaa kuin aina ennenkin — näillä matkoillamme?

— Veerotshkastako nyt?

— Niin!

— Siinä nyt oli! Pitäisikö minun kysyä, kun tiedän, että hän ei teille kelpaa.

— Turhaan te sellaista luulette. Hän miellyttää minua paljon enemmän, kuin kaikki teidän Emerentsianne ja Sofia Kirillovnanne.

— Mitä te nyt?

— Sen sanon teille.

— Pyydän, olkaahan nyt! — onhan hän aivan yksinkertainen neitonen. Hyvä emäntä hän kyllä saattaa olla, — se on selvä; mutta tarvitsetteko te sellaista?

— No, miksen? Ehkäpä minä etsinkin juuri sellaista.

— Mutta, Boris Andrejitsh, malttakaa! eihän hän puhu ranskaakaan?

Pietari Vasiljitsh vaikeni.

— Minä en odottanut teiltä sellaista… teiltä, sanon minä… varmaankin te laskette leikkiä.

— En ensinkään.

— Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen, joka pystyy mihin tahansa.

Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.

Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt, mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, — sanalla sanoen kaikesta, mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin, seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja sanoi: "brau, brau!" — ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta seuraavan päivän illalla… Hyvästellessään Vjasovnin puristi Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin mahtaa Pietarissa olla tapana.

Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona, erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän; heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut hänelle Veerasta niinkuin ennen… Mutta eräänä aamuna kun Pietari Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:

— Boris Andrejitsh!

— Mitä? — vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään tietämättä miksi.

— Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh… Te katsotte… sitä… mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain…

— Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: — en ymmärrä teitä.

— Niin, tarkoitin Veerotshkaa…

— Veerotshkaako?

Ja Boris Andrejitsh punastui vielä enemmän.

— Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson velvollisuudekseni ystäväni…

— Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? — keskeytti hänet Boris Andrejitsh. — Veerotshka — on nainen, hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut ystävyyttä enempää.

— No, joutavia, Boris Andrejitsh, — puheli, vuorostaan Pietari Vasiljitsh: — Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä vaatimattoman maalaistytön kanssa?

— Taas te sitä samaa! — Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. —
Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?

Boris Andrejitsh hieman suuttui.

— Mutta kuulkaa, — jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon…

— Mutta, mitä se paljasti juuri teille.

— Sen se minulle paljasti, että te rakastatte häntä. Olettepa mustankipeäkin hänen tähtensä.

Vjasovnin vilkasi Pietari Vasiljitshiin.

— No, mutta rakastaako hän minua?

— Sitä en osaa sanoa, mutta olisipa kumma, jos hän ei teitä rakastaisi.

— Sentähden, että olen sivistynyt, aioitte kait sanoa?

— Sentähden, ja sentähden, että teillä on hyvä taloudellinen asema. No, ja teidän ulkomuotonne on myös miellyttävä. Mutta pääasia on — varallisuus.

Vjasovnin nousi ja meni ikkunan luo.

— Mistä te päätätte, että olin mustasukkainen? — kysyi hän äkkiä kääntyen Pietari Vasiljitsh päin.

— Siitä, että te eilen ette olleet tapaisenne, ennenkuin tuo tyhjäntoimittaja Karantjev oli matkustanut tiehensä.

Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta. Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen; mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä, alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.

— Pietari Vasiljitsh, — sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: — minun täytyy tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni. Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden oireita minua kohtaan.

— Yhä samaa, — vastasi Pietari Vasiljitsh: — viekkaudessa väkevä.

Boris Andrejitsh vaikeni.

— Mitä minun on tehtävä, Pietari Vasiljitsh?

— Mitäkö? Lakata kulkemasta.

— Niinkö arvelette?

— Tietysti… Ettehän aio naida häntä! Vjasovnin vaikeni taaskin.

— Niin, miksi ei voisi vaikkapa naidakin? — huudahti hän vihdoin.

— Siksi, Boris Andrejitsh, johan sen sanoin: hän ei ole teidän vertaisenne.

— Sitä en saata huomata.

— Mutta, jos ette näe, niin tehkää kuin tahdotte. Sittepähän näette.
Minä en ole teidän holhoojanne.

Ja Pietari Vasiljitsh alkoi täyttää piippuaan. Boris Andrejitsh istui ikkunan luo ja vaipui ajatuksiinsa.

Pietari Vasiljitsh ei häirinnyt häntä, vaan rauhallisesti puhalteli savupilviä ilmaan. Vihdoin Boris Andrejitsh nousi ja tavallista kiihtyneempänä käski valjastamaan hevoset.

— Mihin sinä nyt? — kysyi Pietari Vasiljitsh.

— Barsukoviin, — vastasi Boris Andrejitsh lyhyesti.

Pietari Vasiljitsh hämmästyi.

— Tulenko mukaan, vai kuinka?

— Ei, Pietari Vasiljitsh; tahtoisin tänään lähteä yksin. Tahdon selvittää välini Veeran kanssa.

— Kuten tahdotte.

— Kas niin, — sanoi hän itselleen, saatettuaan Boris Andrejitshin ovelle, — kuten sanottu, leikistä tuli tosi… Mutta kaikki on sulaa hullutusta, — lisäsi hän, asettuen mukavasti sohvalle.

Saman päivän iltana Pietari Vasiljitsh odottamatta ystävänsä palaamista oli juuri rupeamaisillaan makuulle, kun ovi yht'äkkiä aukeni ja huoneeseen syöksyi lumisena Boris Andrejitsh heittäytyen ystävänsä kaulaan.

— Ystäväni, Pietari Vasiljitsh, onnittele minua! — huudahti hän, sinutellen ystäväänsä ensi kertaa: — hän on suostunut ja ukko myöskin… Kaikki on jo suoritettu!

— Kuinka, mitä? — mörähti hämmästyneenä Pietari Vasiljitsh.

— Minä menen naimisiin!

— Veerotshkan kanssa.

— Hänen… Kaikki on päätetty ja sovittu.

— Se on mahdotonta!

— No, mikä mies sinä olet!… Et usko, kun selvästi sanotaan.

Pietari Vasiljitsh pani kiireesti tohvelit paljaaseen jalkaansa, heitti hartioilleen viitan ja huudahti:

— Makedonia, teetä! — lisäten: — Koska asia jo on päätetty, ei se enää puhumisesta parane. Antakoon Jumala teille onnea ja menestystä! Mutta kerro minulle, ole hyvä, kuinka se tapahtui?

Ja juuri siitä hetkestä aikain molemmat ystävät alkoivat sinutella toisiaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut.

— Aivan mielelläni, — vastasi Vjasovnin ja alkoi kertoa.

Ja todellakin, katsokaamme, kuinka kaikki tämä tapahtui.

Kun Boris Andrejitsh tuli Stepan Petrovitshin luo, ei tämän luona, vastoin tavallisuutta, ollut ainoatakaan vierasta, eikä hän itse kulkenut edestakaisin, vaan istui voltaire-tuolissaan: hän voi pahoin. Hän ei puhunut senvuoksi sanaakaan, mutta nyökkäsi ystävällisesti päätään Vjasovninille, kun tämä astui huoneeseen, osoitti pöytää, jolla oli viinaa ja sakuskaa, sitten Veeraa ja sulki silmänsä. Vjasovnin ei muuta halunnutkaan; hän istui Veerotshkan luo ja alkoi hänen kanssaan puoliääneen puhella. Puhuivat Stepan Petrovitshin terveydestä.

— Minua aina kammoksuttaa, kun hän tulee pahoinvoivaksi, — sanoi Veerotshka. Hän on sellainen: ei valita, ei pyydä mitään, ei sanaakaan sano. Ei sano, vaikka tuntee sairastuvansa.

— Ja te rakastatte häntä suuresti? — kysyi Vjasovnin.

— Ketä? Isääkö? Niin, yli kaiken koko maailmassa. Jumala varjelkoon, jos hänelle jotain tapahtuisi. Minä, varmaankin, kuolisin.

— Siis, ette voi mitenkään hänestä erota?

— Erota? Miksi erota?

Boris Andrejitsh katsoi häneen.

— Neitonen ei saa koko ikäänsä elää vanhempainsa talossa.

— Kah! Mikä teille nyt pälkähti päähän… No, siihen nähden voin olla levollinen… Kuka minusta huolisi?…

— "Minä!" oli Boris Andrejitsh vähällä vastata, mutta hillitsi kielensä.

— Mitä te nyt kävitte noin miettimään? — kysyi hän katsoen Boris
Andrejitshiin lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti.

— Minä mietin, — vastasi hän, minä mietin… että… — Mutta sitten hän yht'äkkiä muutti äänensä ja kysyi, oliko Veera kauan ollut tuttu Karantjevin kanssa.

— Minä en todellakaan muista… Niitä on aina kulkenut niin paljon isän luona. Muistaakseni hän tuli meille ensi kerran viime vuonna.

— Sanokaa: pidättekö hänestä?

— En, — vastasi Veerotshka mietittyään hetkisen.

— Miksi ei?

— Hän on niin likainen, — vastasi Veera suoraan. — Muuten hän kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti… sydän ihan lämpenee, kun hän laulaa.

— Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: — kenestä te sitten pidätte?

— Monestakin, — esimerkiksi teistä.

— Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä kestään enemmän kuin minusta.

— Kylläpä te olette utelias.

— Mutta te olette kovin kylmä.

— Kuinka niin? kysyi Veerotshka, naivisti.

— Kuulkaa… — alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa Stepan
Petrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.

— Kuulkaa, — jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon tykyttävän: — minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana… mutta ei täällä.

— Missä sitten?

— Vaikkapa viereisessä huoneessa.

— Mitä kummia? — kysyi Veerotshka: — varmaankin joku salaisuus.

— Niin, salaisuus.

— Salaisuusko, — ihmetteli Veerotshka uudelleen ja läksi viereiseen huoneeseen.

Vjasovnin seurasi häntä kuin kuumeessa.

— No, mitä sitten? — kysyi Veera uteliaana.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut puhua asiaa etäältä; mutta kun hän katsoi noihin nuoriin kasvoihin, joilla väikkyi tuttu, rakas hymyily, kun hän katsoi noihin kirkkaisiin silmiin, joista häntä kohtasi lempeä, suora hyvyys, ei hän osannut muuta kuin aivan koruttomasti kysyä:

— Veera Stepanova, tahdotteko tulla vaimokseni?

— Mitä? — kysyi Veerotshka, kuin säikähtyen ja punastui korviaan myöten.

— Tahdotteko te tulla minun vaimokseni? — toisti Vjasovnin konemaisesti.

— Minäkö… minä, en tiedä todellakaan, en odottanut… se tuli niin… — tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän tunsi kuin kaatuvansa, — sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja kiiruhti omaan makuusuojaansa.

Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran lähestyvän.

Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui tuolille hänen vierelleen…

Stepan Petrovitsh istui liikkumatta nojatuolissaan pää selkäimen varassa.

— Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, — alkoi Vjasovnin hieman vaivalloisesti, — tein väärin alkaissani niin odottamatta… ja sitäpaitsi — aiheettomasti…

Veerotshka ei vastannut mitään.

— Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, — jatkoi Boris Andrejitsh: — niin tahtoisin tietää minkä vastauksen…

Veera loi silmänsä alas; hänen poskensa punottivat.

— Veera Stepanova, yksi sana.

— Minä, todellakaan, en tiedä, — alkoi hän: Boris Andrejitsh… Se riippuu isästä…

— Etkö ole terve? — kuului äkkiä Stepan Petrovitshin ääni.

Veerotshka vavahti ja nosti äkkiä päänsä. Stepan Petrovitshin silmät alkoivat tuijottaa ja ilmaista levottomuutta. Veera meni hänen luokseen.

— Te kysyitte jotain minulta, isä? Stepan Petrovitsh katsoi häneen tiukasti.

— Olethan terve? — kysyi hän vielä kerran.

— Tietysti, kuinka te voitte?

— Brau, brau, — puhui hän hiljaa sulkien taas silmänsä.

Veerotshka lähti ovelle päin, Boris Andrejitsh pidätti hänet.

— Sanokaa minulle ainakin, saanko puhua isänne kanssa?

— Kuten suvaitsette, — kuiskasi hän: — mutta, Boris Andrejitsh, minusta tuntuu, etten ole teidän vertaisenne.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut ottaa häntä kädestä; mutta hän väisti ja meni ulos.

"Kummallista! — ajatteli hän: — hän haastaa aivan samaa kuin
Krupitsyn."

Jäätyään kahdenkesken Stepan Petrovitshin kanssa, Boris Andrejitsh päätti vakaasti keskustella hänen kanssaan äänekkäämmin, ja, mahdollisuuden mukaan, valmistaa häntä odottamattomaan ehdotukseensa; mutta aikeen toteuttaminen näytti tällä kertaa vaikeammalta, kuin Veeran kanssa. Stepan Petrovitsh oli hiukan kuumeessa. Hän näytti milloin vaipuvan mietteisiinsä milloin uinailevan, ja epämielellään vastasi kysymyksiin ja huomautuksiin, joiden avulla Boris Andrejitsh toivoi kauttarantain pääsevänsä keskustelun ydinkysymykseen… Toisin sanoen, kun Boris Andrejitsh huomasi että kaikki hänen yrityksensä raukenevat tyhjiin, päätti hän käydä suoraan asiaan.

Muutaman kerran hän kokosi voimansa, valmistautuakseen puhumaan, mutta pysähtyi, eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

— Stepan Petrovitsh, — alkoi hän vihdoin: — aion tehdä teille ehdotuksen, joka tulee suuresti teitä hämmästyttämään.

— Brau, brau, — sanoi Stepan Petrovitsh rauhallisesti.

— Sellaisen ehdotuksen, joka on teille aivan odottamaton.

Stepan Petrovitsh aukasi silmänsä.

— Mutta älkää vaan suuttuko minuun, pyydän…

Stepan Petrovitshin silmät aukenivat vielä suuremmiksi.

— Minä… minä aion pyytää teidän tyttärenne, Veera Stepanovnan kättä…

Stepan Petrovitsh kohosi voltaire-tuolissaan korkeammalle…

— Mitä? kysyi hänkin ja hänen kasvonsa saivat aivan saman ilmeen kuin Veeran äsken.

Boris Andrejitshin oli pakko uudistaa esityksensä.

Stepan Petrovitsh kiinnitti silmänsä Vjasovniniin ja katseli häntä kauan ääneti, niin että Vjasovninista lopulta alkoi tuntua tukalalta.

— Tietääkö Veera? — kysäsi Stepan Petrovitsh.

— Minä puhuin asian Veera Stepanovnalle, ja hän salli minun kääntyä teidän puoleenne.

— Juuri äskenkö puhuitte?

— Niin, juuri nyt.

— Odottakaa, — pyysi Stepan Petrovitsh ja meni ulos.

Boris Andrejitsh jäi yksin ukon huoneeseen. Jäykistyneenä katsoi hän milloin seiniin, milloin lattiaan, kunnes vihdoin kuului kavionkopsetta ulkoa, portaiden luota, eteisen oveen kolkutettiin, ja jykeä ääni kysyi: "Kotonako?" Kuului askeleita, ja huoneeseen astui tuttavamme Mihiej Mihieitsh.

Boris Andrejitsh oli aivan pyörtyä harmista.

— Kylläpä täällä on kuuma! — huudahti Mihiej Mihieitsh ja istua mäiskäytti sohvaan. - Ahaa, päivää! Mutta missä on Stepan Petrovitsh?

— Hän meni ulos, kohta tulee.

— Kova pakkanen tänään, — huomautti Mihiej Mihieitsh, ja kaasi viinaa lasiin. Minä tulen taaskin kaupungista.

— Kaupungistako? — vastasi Vjasovnin, vaivoin hilliten mielenkuohuaan.

— Kaupungista tietysti, — toisti Mihiej Mihieitsh: — ja yhä saman roiston, Onufreij'in tähden. Voitteko ajatella? Sanon teille sen, hän on roisto, roisto joka tapauksessa. Ei tässä jouda muuta kuin kuleksimaan hänen kanssaan maita mantereita. En tosiaan ymmärrä, mitä poliisi odottaa. Viimein saa hänen tähtensä kulkea maailman ympäri, Jumala nähköön!

Stepan Petrovitsh tuli huoneeseen.

Mihiej Mihieitsh alkoi kertoa hänelle retkistään Onufreij'n kanssa.

— Miks'ei kukaan kurista häntä, — huudahti hän.

— Kuristako, — matki Stepan Petrovitsh ja oli aivan menehtyä nauruunsa.

Mihiej Mihieitshiäkin alkoi naurattaa katsellessaan Stepan Petrovitshiä, ja hän sanoi toistamiseen: "tosiaankin, hänet sietäisi kuristaa hengiltä", mutta kun Stepan Petrovitsh viimein kellistyi sohvalle suonenvetoiseen naurunkohtaukseen, niin Mihiej Mihieitsh kääntyi Boris Andrejitshiin ja sanoi levitellen käsiään:

— Katsokaas, hän on aina sellainen: naurahtaa yht'äkkiä, mille, sen tietää Jumala. Sellainen on hänen julkea tapansa.

Veerotshka tuli huoneeseen kuin ahdistettuna, silmät punaisina.

— Isä ei ole tänään oikein terve, — huomautti hän puoliääneen
Mihiej Mihieitshille.

Mihiej Mihieitsh nyökkäsi päällään ja pani suuhunsa palasen juustoa. Lopulta Stepan Petrovitsh vaikeni, nousi huokaisten ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Boris Andrejitsh väitteli hänen katseitaan ja istui kuin neuloilla. Mihiej Mihieitsh alkoi taas panetella Onufrij Ilitshiä.

Istuttiin pöytään. Pöydässäkin oli Mihiej Mihieitsh koko ajan yksin äänessä. Vihdoin, kun ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi, otti Stepan Petrovitsh Boris Andrejitshiä kädestä ja vei hänet vaieten toiseen huoneeseen.

— Oletteko te hyvä ihminen? — kysyi hän, katsoen häntä silmiin.

— Olen rehellinen ihminen, Stepan Petrovitsh, — vastasi Boris
Andrejitsh: — sen voin vannoa, — ja rakastan teidän tytärtänne.

— Rakastatteko? oikeinko?

— Rakastan ja tahdon ansaita hänen rakkautensa.

— Etteköhän kyllästy? — kysyi taaskin Stepan Petrovitsh.

— En milloinkaan!

Stepan Petrovitshin kasvoilla värähteli tuskallinen ilme, ne aivan kuin kutistuivat kokoon.

— No, katsokaa… Jos rakastatte… niin suostun.

Boris Andrejitsh aikoi syleillä häntä, mutta hän sanoi:

— Myöhemmin… hyvä.

Hän kääntyi seinään päin. Boris saattoi huomata, että hän itki.

Stepan Petrovitsh hieroi silmiään, seisoen yhä selin, sitten hän meni työhuoneeseensa Boris Andrejitshin ohi ja katsomatta häntä kasvoihin, — puhui hymyten kuten tavallisesti:

— Olkaa hyvä, tänään ei enää tarvitse… huomenna… kaikki… mitä tarvitaan…

— Hyvä, hyvä, — vastasi Boris Andrejitsh, ja, mennessään hänen jälessään huoneeseen, vaihtoi ymmärtävän silmäyksen Veeran kanssa.

Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, — ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä. Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä. Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.

— Hyvästi huomiseen, — sanoi Boris Andrejitsh.

— Hyvästi, — vastasi neitonen hiljaa.

— Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, — puheli Boris Andrejitsh, lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen makuusuojansa lattiaa: — mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia; mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi, vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden, niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus — päinvastoin! Kas siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan. Ja jos minä olen erehtynyt, — lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan hiukan, jatkoi: — onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.

Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan keittänyt.

— Miksi istut tuppisuuna? — kysyi vihdoin Boris Andrejitsh, seisahtuen hänen eteensä. — Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?

— Olet jo asian esittänyt, — vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen: — isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi… Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.

— Syleile minua, onnittele, — vastasi Boris Andrejitsh: — ka, mikä oletkaan!

— Syleilenpä vielä syleiltyänikin, varsin kernaasti.

Ja Pietari Vasiljitsh syleili Boris Andrejitshiä.

— Antakoon Jumala sinulle kaikkea tämän maailman hyvyyttä!

Ystävät erosivat.

"Kaikki vaan sentähden, — sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, — kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."

* * * * *

Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin. Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle "Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa, joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena, katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.

Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus vastasi surullisesti: "brau brau!"

Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa "pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä paljon piti.

— Sinun elämäsi ei ole enää sama, — puheli hän Vjasovninille, joka ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: — sinä olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.

Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin, ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään, sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?

Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa ja aprikoida.

"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän edellytyksiä", — arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla kädet ristissä istuessaan.

Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"

"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, — niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: — tahi jos minulla olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani, niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole erehtynyt?…" Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli odottanut.

Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:

— Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi… — hän oli vähällä sanoa: helpompi. — Ja niin todellakin oli.

Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa, mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä; Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa häntä…

Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa. Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh ei ansainnut häntä.

— Minä en ole tavannut hänessä mitään, — mutisi Boris Andrejitsh.

— Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan puolison. Siinä kaikki!

— Onhan se totta, — vastasi Vjasovnin hätäisesti.

Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan — rauhallisesti ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä — eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa. Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän kävi hänen luonaan, — hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu, ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin kun oli yksin huoneessa… Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi, miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" — noita sanoja, joiden tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan, huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken. Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti, että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka ei mitään huomannut… Niin meni talvi menojaan.

Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai muuttuvat, harvoin parempaan päin…

Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla, ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä jos lähtisi johonkin, — tietysti vaan ajaksi.

"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo, mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt häntä…

Lähestyvän kevään henkäys, — kevään joka kutsuu ja houkuttelee muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin sanaakaan maininnut… Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista, hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat… "Pian, pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, — vakuutti hän, — sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena… Mutta hänen surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.

Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan, ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa…

Mutta mikä ratsu minä olen?

Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, — kaukana siitä. Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään, hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan. Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui pikaisesta palaamisestaan… Vihdoin eräänä päivänä, Pietari Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:

Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma, tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi voinut tätä mitenkään odottaa, — oletkin oikeassa sanoessasi minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea, tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi, ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, — mutta kirjoitan varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet. Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen — näkemiin aivan pian. Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä, jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.

Sinun —

Boris Vjasovninisi.

J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät tapeteilla… kuuletko?… välttämättömästi.

Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan käydä — nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen tarpeellisia luentoja — Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes lähettämään kirjeet osoitteella — poste restante. Vjasovnin saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona, aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen, vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti. Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja… Puolen tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi hänelle — son petit nom: Julie, — ja viittasi siihen, ett'ei mikään maistuisi paremmalta kuin illallinen à la Maison d'or, dans un petit colinet particulier. Boris Andrejitshilla ei ollut ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, — ajatteli hän, niin olkoon menneeksi. — "Partons!" — puhui hän ääneensä, — mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan, jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.

— Te astuitte minun jalalleni? — sanoi Vjasovnin.

— Oui, moniesur.

— Mutta sellaisissa tapauksissa ihmiset pyytävät anteeksi.

— Mutta jospa en tahtoisi sopia teidän kanssanne, monsieur le
Moscovite?

Parisilaiset tuntevat heti venäläisen.

— Te, siis, halusitte minua solvaista? — kysyi Vjasovnin.

— Oui monsieur; teidän nenänne muoto ei minua miellytä.

— Fi le gros jaloux! — kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.

— No siinä tapauksessa… — alkoi Vjasovnin, kuin epäröiden…

— Te tahdotte sanoa — tokaisi upseeri: — siinä tapauksessa täytyy taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.

— Ja tässä minun, — vastasi Vjasovnin: — yhä epäröiden ja, kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään visittikorttinsa reunaan sanat: Hotel des Trois Monarques. N:o 46.

Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m—r… m—r (hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille — ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti, istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä…

Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat seuraavat sanat: Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83—me de ligne.

"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" — Hän alkoi kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille — mutta heti repi aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia (kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä (toisen nimi oli m—r Lecoq, toisen m—r Pinochet — molemmat olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään, mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.

— Si monsieur le désire — sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli saanut tehtäväkseen puhua asiat — monsieur Lecoq vaan myönteli ja myhäili). — Si monsieur le désire — toisti hän (Vjasovnin muisti monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan tapaan): — voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra Barbichon'ia un garçon très divout. "joka ei kieltäisi palvelustaan à un gentleman" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen — prenda à coeur vos intéréts.

Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti, että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi odottavansa herra Barbichon'ia. — Eikä herra Barbichon kauan viipynyt. Tämä garçon très dévoué näytti olevan erittäin vilkas ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että "cet animal de Leboeufn en fait jamais d'antres… c'est un Othello, monsieur, un véritable Othello" — hän kysyi Vjasovninilta: "n'est-ce pas, vous désirez que l'affaire soit sérieuse?" ja odottamatta vastausta huudahti: "c'est tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!" — Ja niin kävi kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan. Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin joku ruma leikki — ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.

— Tout est prét — karahti sorahtava ääni: — allez! — sanoi toinen.

Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi: de grands avantages)… yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin survasi, tömähti, välkähti — Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään kuin kylmän, pitkän säilän… Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa "ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista kiskottu hammasta… Sitten maa liukeni hänen allaan… Yksi ääni sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?" — toinen vastasi: "Oh, parfaitement!" — ja kaikki ympärillä pakeni ja kaatui… Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella…

Pieni uskollinen sekundantti vei hänet des Trois Monarques-ravintolaan — mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan… ei tämä mitään… nyt tulen kotiin maalle"… Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle — ja parin päivän kuluttua tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan onnettomasta kohtalosta".

Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna, siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta hänen voimansa pettivät — hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: — Hän on kuollut… kuollut.

Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja, syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. — Veerotshkankin sydän vähitellen rauhoittui ja viihtyi.

Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi… ja mihinpä siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen… Veerotshka hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.

Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään tyttärensä lapsien seurasta, — niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau, brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa. Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan… siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.

Jakov Pasynkov.