XIII.
Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa, minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen yhtä nopeasti kuin neekerikin… Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin ymmälle… mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni, — tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja sydäntäni melkein kouristi — aamu oli näet viileä — ja heti taas vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni… ja kas tuossa se oli: kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset… mutta se ei ollut niin tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin ja kovemmin… Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin, unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. — Asuuko täällä parooni? — kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen… Sama; kaikin puolin sama paikka… kas tuossa laudat ja hirret, jotka unessa näin.
— Ei, vastasi minulle palvelijatar: — parooni ei asu täällä.
— Miksi ei? Se ei ole mahdollista!
— Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.
— Mihin?
— Amerikkaan.
— Amerikkaanko? — toistin väkinäisesti. — Niin, hän palaa kaiketi?
Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.
— Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.
— Kauanko hän asui täällä?
— Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.
— Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?
Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.
— Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! — huusi hän nähdessään, että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. — Joudu tänne: mikä muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.
Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.
— Mitä tahdotte? Mikä on asiana? — kysyi hän käheällä äänellä — ja jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.
— Mutta kuka täällä asuu? — kysyin minä.
— Meidän isäntämme.
— Mutta kuka hän on?
— Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.
— Saako häntä tavata?
— Ei nyt, hän nukkuu.
— Eikö saa mennä sisälle?
— Ei saa. Menkää.
— No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?
— Miksei? voipi. Aina voipi… Mutta menkää nyt jo.
— Entä tuo neekeri? — kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.
— Mikä neekeri? — kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin voitte tulla ja puhua isännän kanssa.
Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti, tällä kertaa narahtamatta.
Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta — mutta samalla, kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, — ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa…
Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?… Kertoisinko kaikki äidille — vai pitäisinkö ikuisesti salassa muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.