KONTTORI.
Oli syksy. Useampia tunteja olin jo samoillut ketoja pitkin pyssy olalla ja olisin kaiketi jo ennen iltaa palannut kestikievariin Kurskin valtamaantiellä, jossa minua odotti troikani, ellei peräti hieno ja kylmä sade — joka hamasta aamusta alkain oikein vanhan piian lailla oli luopumattomana ja armottomana kiusannut minua — olisi pakoittanut minua viimeinkin hakemaan jossakin lähellä edes väliaikaista suojaa. Miettiessäni vielä, mihinkä suuntaan lähteä, huomasin äkkiä hernepellon perällä matalan töllin. Minä lähenin tölliä, kurkistin olkikaton alle ja näin siellä niin peräti raihnaisen ukon rähjän, että mieleeni samassa johtui kuoleva vuohi, jonka Robinson oli löytänyt rotkosta saarellansa. Ukko istui kyykkysillään, sirristeli sammuneita, pieniä silmiänsä ja nopeasti, vaikka samalla varovasti aivan kuin jänis (poloisella ei ollut yhtään hammasta) syödä mommelsi kuivaa hernettä, alinomaa vieritellen sitä poskelta toiselle. Hän oli tuossa toimessaan niin täydessä touhussa, ettei huomannutkaan minun tuloani.
— "Vaari! Vaari hoi!" virkoin minä.
Hän lakkasi jauhamasta, kohotti korkealle kulmakarvansa ja vaivalla sai silmänsä auki.
— "Niin niin!" jupisi hän käheällä äänellä.
— "Missä täällä on kylä lähellä?" kysyin minä.
Ukko rupesi jauhamaan jälleen. Hän ei ollut kuullut puhettani. Minä uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä.
— "Jaa niin kyläkö? — Mitäs sinä kylästä?"
— "Sateelta suojaa."
— "Hä?"
— "Sateelta suojaa."
— "Niin, niin!" (Hän raapaisi päivettynyttä niskaansa). "Niin no, tuota, kun nyt sinä" — rupesi hän puhumaan tolkutta viittoen käsillään — "kun nyt tuota noin menet tuosta metsän ohi tuonne noin … niin siinä sitten tulet tielle; mutta älä sinä sinne mene, minne tie menee, vaan paina oikealle, niin, niin, aina vaan paina oikealle, niin, paina oikealle, niin, oikealle… Siinä sitten tuletkin Ananjevoon. Tahikka sitten Sitovkaankin joudut."
Vaikea oli saada selvää ukon sanoista. Viikset hämmensivät hänen puhettaan, ja kielikin kangersi suussa.
— "Mistäs sinä olet?" kysäsin minä.
— "Hä?"
— "Mistä olet sinä?"
— "Ananjevosta olen."
— "Mitäs sinä täällä teet?"
— "Hä?"
— "Mitäs täällä teet?"
— "Vartija minä olen."
— "Mitäs sinä vartioit?"
— "Hernettä."
En voinut olla naurahtamatta.
— "Hyväinen aika! Kuinka vanha sinä olet?"
— "Jumala ties."
— "Taitaa olla näkö huono?"
— "Hä?"
— "Huonosti mahdat nähdä?"
— "Huonosti. Toisinaan en kuule yhtään mitään."
— "Mitenkäs sinä sitten, veikkonen, voit olla vartijana?"
— "Se on esivallan asia."
— "Esivalta", arvelin minä enkä saattanut olla säälillä katsahtamatta ukkoon. Hän tunnusteli nuttuansa ja veti povestaan kuivan leipäpalasen ja rupesi imemään kuin lapsi, Vaivaloisesti vetäen sisään muutoinkin jo surkastuneita poskiansa.
Minä läksin metsän rinnettä pitkin, käänsin oikealle, painoin ja aina vaan painoin, ukon neuvoa myöten ja saavuin viimein isoon kirkonkylään, jossa oli uudenmuotinen kirkko s.o. pylväitten kanssa, ja herraskartano, pylväitten kanssa sekin. Kauaksi jo näkyi tiheän sadeverhon läpi multakattoinen tupa, muita korkeampi, kaksi savupiippua katolla, — kaiketikin kylän vanhimman asunto. Sinne ohjasinkin kulkuni, ja hänellä, arvelin, on varmaankin samovari, teetä, sokeria ja kermaa, joka ei olisi perin hapanta. Kylmästä vapisevan koirani kera astuin kuistille, eteiseen ja avasin oven, mutta siinäpä huomasinkin, ettei tupa ollutkaan tavallisessa tuvan asussa. Siinä oli muutamia pöytiä, täynnä papereita, kaksi punaista kaappia, musteella tahrattu tolppo, lyijynen puudan painava hiekka-astia, pitkän pitkiä kyniä ynnä muuta. Yhdellä pöydällä istui noin kahdenkymmenen vanha mies, jolla oli pöhöttyneet ja tautiperäiset kasvot, pikkuruiset silmät, rasvainen otsa ja aivan rajattomat ohimoiset. Hänen yllään oli tietysti harmaa pumpulitakki, joka kiilsi kaulukselta ja vatsan kohdalta.
— "Mitäs teillä olisi tarvis?" kysyi hän minulta, äkisti nostaen päänsä ylös, niinkuin hevonen, kun sitä äkki arvaamatta tahtoo ottaa turvasta kiinni.
— "Asuuko täällä vouti … tahi…"
— "Tää on hovin pääkonttori", keskeytti hän minut. "Minä olen tässä vahtimestarina… Ettekös te nähneet ulkona kirjoitusta kilvessä? Sitävartenhan siinä on kilpikin."
— "Missähän minä saisin kuivata itseäni vähän? Onko kylässä kellään samovaria?"
— "Kuinkas sitten? Onhan samovaria", vastasi harmaatakkinen mahtavasti. "Menkää Timo vaarin luoksi tahi väen tupaan, taikka sitten Nasar Tarasitshin luokse tahikka sitten kanamuorin Agrafenan luokse."
— "Kenen kanssa sinä puhelet siellä, pöllö? Et anna ihmisen maata, pöllö?" kuului viereisestä huoneesta.
— "Tääll' on herra, joka kysyy, missä hän saisi kuivata itseänsä."
— "Mikä herra?"
— "En tiedä. Koira on mukana ja pyssy."
Viereisessä huoneessa narahti vuode. Ovi aukeni ja sisään astui lihava, lyhyt mies, noin viidenkymmenen iässä, kaula kuin härällä, silmät pullollaan, posket tavattoman pyöreät ja kiilto koko naamalla.
— "Mitäs teillä olisi tarvis?"
— "Kuivata vaatteitani tahtoisin."
— "Ei täällä sovi."
— "Min'en tiennyt, että tässä oli konttori; muutoin niin … kyllä minä kernaasti maksan…"
— "No kyllä sentään sopii täälläkin", vastasi paksu mies; "suvaitkaapa astua sisään." (Hän saattoi minut toiseen kamariin, ei kumminkaan siihen, josta itse oli tullut). "Kelpaako tämä?"
— "Kelpaa kyllä… Saisinko minä teetä kerman kanssa?"
— "Saatte niinkin. Suvaitkaa vaan riisua ja levähtää vähän; tee on valmista tuossa paikassa."
— "Kenenkä maatila tämä on?"
— "Helena Nikolajevna Losnjakov'in."
Hän meni ulos. Minä katsahdin ympärilleni. Laipion vieressä, joka eroitti minun huoneeni konttorista, seisoi suuri nahkainen sohva. Kaksi tuolia, nekin nahkaisia ja erinomaisen suurilla selkämyksillä varustettuja, seistä törötti yksi kummallakin puolen huoneen ainoata akkunata, joka antoi kadulle. Seinät oli katettu viheriäisillä, punaviiruisilla tapeteilla, ja seinillä riippui kolme suurta öljymaalausta. Yksi maalaus kuvasi metsäkoiraa, jolla oli sininen nauha kaulassa ja kirjoitus: "minun iloni." Koiran jalkain juuressa juoksi verta, ja toisella rannalla istui hongan juurella sanomattoman suuri jänis, toinen korva pystyssä. Toisessa kuvassa oli kaksi ukkoa arbusia syömässä; arbusin takaa näkyi taampaa kreikkalainen pylväskäytävä, ja siinä oli kirjoitus: "Yksinäisyyden temppeli". Kolmannessa näkyi puolialaston nainen pitkällään en raccourci, polvet punaiset ja kantapäät sangen paksut. Koirani ei vitkaillut hetkeäkään, vaan ryömi ylenluonnollisilla ponnistuksilla sohvan alle ja löysi siellä varmaankin paljon pölyä, koskapa sitä rupesi kauheasti aivastuttamaan. Minä astuin akkunaan. Hovista konttoriin oli kadun poikki vinoon pantu lautoja, ja tämä oli sangen tarpeellinen varovaisuus, sillä ympärillä oli meidän ruokamultaisen maanlaatumme ja pitkällisten sateitten vaikutuksesta syntynyt sanomaton lika. Hovikartanon lähellä — joka oli takaperin katua vasten — näkyi, mitä tavallisestikin näkyy herraskartanojen lähellä: tyttöjä luopuneissa kattunipuvuissa mennä puikki puoleen ja toiseen; renkejä kävellä laahusteli liassa, väliin seisattuen ja miettiväisinä raapien selkäänsä; aitaan sidottu kymmenysmiehen hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä ja kurottaen turpaansa korkealle kalusi aidaksia. Kanat kaakattelivat, näivettyneet kalkkunat huutelivat alinomaa toisillensa. Mustan ja lahonneen rakennuksen, luultavastikin, saunan kynnyksellä istui roteva mies kitara käsissä, laulellen jonkunmoisella reippaudella:
"Ja kunu oli ilima niini kolokkoa.
Ja kunu ei minunu kulutaani kuulukaan!"
Paksu mies tuli kamariini.
— "Jo tuodaan teetä teille", sanoi hän minulle, ystävällisesti myhähtäen.
Harmaatakkinen konttorin vahtimestari asetti vanhalle pelipöydälle samovarin, teekannun, lasin rikkinäisine vateineen, astiallisen kermaa ja raksun bolhoviläisiä rinkeleitä, kovia kuin piikivi. Paksu mies meni ulos.
— "Kukas se on?" kysäsin minä vahtimestarilta, — "voutiko vai?"
— "Ei ole. Hän oli ylimmäinen rahanvartija ensin, mutta nyt on hän pääkonttoristi."
— "Eikö teillä olekaan voutia?"
— "Ei ole. Meillä on työnjohtaja Mihail Mikulov, mutta vouteja ei ole."
— "On kai hoitaja sitten?"
— "On kyllä, Saksalainen Kaapersmanni, Kaarlo Karlitsh; mutta hän ei pidä hoitoa eikä valtaa."
— "Kukas teillä hoitoa ja valtaa pitää?"
— "Rouva itse."
— "Vai niin!… Onkos teillä konttorissa paljonkin väkeä?"
Vahtimestari miettimään:
— "Kuusi henkeä."
— "Ketä kaikkia?"
— "No onhan niitä. Ensinnäkin on Vasili Nikolajevitsh, pää-rahanhoitaja, sitten on Pietari, konttoristi ja sitten Pietarin veli Iivana, konttoristi, ja vielä toinen Iivana, konttoristi, Koskenkin Nasarov, konttoristi sekin, ja sitten minä — ja kukas niistä kaikista tolkun tiesi."
— "Onkos teidän rouvalla paljo talonväkeä?"
— "Ei niitä niin paljon paljoa ole…"
— "Kuinka monta sentään?"
— "Taitaahan niitä keräytyä noin puolentoista sataan."
Me vaikenimme kumpikin.
— "Kirjoitatkos sinä kauniisti?" alotin minä taas.
Mies myhähti koko suunsa leveältä; nyykäytti päätänsä, pistihe konttoriin ja toi paperin, jossa oli kirjoitusta.
— "Tämä on minun kirjoitustani" sanoi hän, yhä vieläkin hymyillen.
Minä katsahdin. Puolelle lehdelle harmahtavaa paperia oli kauniilla ja suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraava:
Käsky.
"Ananjevon hovin pääkonttorista hoitajalle Mihail Mikulov'ille
N:o 209.
"Täten käsketään sinua, heti tämän saatuasi, ottamaan selvän: kuka se oli, joka viime yönä humalapäissään ja sopimattomia lauluja laulaen kulki englantilaisen puiston kautta ja herätti opettajattaren, franskalaisen madam Eugénie'n ja häiritsi häntä? Ja mitä vartijat sillä aikaa tekivät ja kuka vartijana puutarhassa oli ja salli semmoisen epäjärjestyksen tapahtua? Kaikesta kuin yllä sanottu on, tulee sinun tarkka selko ottaa ja siitä tieto antaa konttorille.
"Pääkonttoristi Nikolai Hvostov."
Tähän paperiin oli kiinnitetty suuri vaakunasinetti, jossa oli kirjoitus: "Ananjevon hovin pääkonttorin sinetti." Alhaalle oli liitetty kirjoitus: "Tarkasti täytettävä. Helena Losnjakov."
— "Itse rouvako tämän lapun on tähän kirjoittanut?" kysyin minä.
— "Kuinkas sitten? Itse. Siina hän itse kirjoittaa. Muutoin ei olisi käskyllä mitään voimaakaan."
— "Lähetättekö te nyt tämän käskyn hoitajalle?"
— "Emme lähetä. Itse tulee, niin lukee, se on: se luetaan hänelle; itse hän, näette, ei osaa lukea."
Vahtimestari vaikeni.
— "Mitäs sanotte?" liitti hän, myhäillen: "eikös se ole hyvin kirjoitettu?"
— "Hyvin on."
— "Kyllä se niin on, ett'ei se ole minun oma sepittämäni. Siihen on taas meillä Koskenkin koko seppä."
— "Mitenkä? Sepitetäänkös teillä käskyt ensin?"
— "Kuinkas muutoin? Eihän sitä suorastaan sovi puhtaaksi kirjoittaa."
— "Paljonko sinulla on palkkaa?" kysyin minä.
— "Kolmekymmentä viisi ruplaa ja viisi ruplan saappaiksi."
— "Oletkos tyytyväinen?"
— "Olen kyllä. Ei meidän konttoriin pääsekään joka mies. Minä puolestani olen oikein niinkuin luotu tähän ammattiin: setäni oli hovissa kamaripalvelijana."
— "Onkos sun hyvä olla?"
— "Hyvä on. Kyllä se on sekin totta", lisäsi hän huoaten, "että niinkuin nyt esimerkiksi kauppamiesten luona on meikäläisen miehen parempi olla. Kauppamiehissä on meikäläisen oikein hyvä olla. Tuossa tuli meille eilen kauppamies Venev'ista, niin hänen renkinsä se sitä toimitti minulle… Hyvä on olla, oikein hyvä."
— "Maksavatko kauppamiehet suuremman palkan?"
— "Herra varjelkoon! Niskapäästä pellollehan ne ajaisivat, jos pyytäisi heiltä palkkaa. Ei maar! Kun kerran olet kauppamiehellä palveluksessa, niin palvelekin häntä hengessä ja totuudessa. Hän antaa sulle ruo'an ja juomaa ja vaatteet ja kaikki. Jos teet hänelle mieliksi, niin antaa hän enemmänkin… Mitäpäs sitä palkalla tekee! Ei ole tarvis ensinkään palkkaa. Ja mitä taas niinkuin eloon ja oloon tulee, niin kauppamies elää paljon yksinkertaisemmin, meikäläisen tavalla, oikein venäläiseen viisiin. Kun näetsen matkalla ollaan, niin juo hän teetä, ja sinäkin juot teetä; mitä hän syö, sitä syöt sinäkin. Kauppamies … niin, kuinkas sitten; kauppamies on kokonaan toista kuin herra. Kauppamies ei ole olevinaan; suuttuu kyllä toisinaan ja lyöpikin silloin, ja siinä se on sen laulun loppu. Ei hän viisastele eikä pistele… Mutta toisin on olla herran kanssa! Hänelle näetsen ei kelpaa mikään; ei ole tämä hyvä, ei ole tuo mielenperäistä. Viet tuossa hänelle vesilasin tahi ruokaa kannat — 'ah! vesi haisee! Ah! ruoka haisee!' Ei muuta siinä, kun menet ulos, seisot oven takana kotvasen ja tuot uudestaan, — 'kas niin! nyt on hyvä, kas nyt ei haisekaan.' Mutta rouvat sitten, mutta rouvat … tahi vielä enemmän ryökinät!"…
— "Fetika!" kuului konttorista paksun miehen ääni.
Vahtimestari meni nopeasti ulos. Minä join lasin loppuun, yritin pitkäkseni sohvalle ja nukuin.
Minä makasin pari tuntia.
Herättyäni aioin nousta, mutta laiskuus vaivasi. Minä ummistin silmiäni, mutta en nukkunutkaan enää. Laipion takaa konttorista kuului hiljaista puhetta. Ehdottomastikin rupesin kuuntelemaan.
— "Justiin niin, niin justiin Nikolai Jeremeitsh", puhui yksi ääni; "justiin niin. Pitäähän se ottaa lukuun, pitää kyllä… Hm!" Puhuja rykäsi.
— "Uskokaa pois Gavrilo Antonitsh", kuului paksu mies vastaavan; "kukas se sitten tietäisi miten näillä mailla ollaan ja eletään, ellen minä?"
— "Kukas sitten, ellette te, Nikolai Jeremeitsh? Tehän olette täällä, niin sanoakseni, ensimmäinen mies. No kuinkas se nyt sitten olisi?" jatkoi tuntematon ääni, "mihinkäs päätökseen sitä tullaan, Nikolai Jeremeitsh? Sallikaa kysyä ja olla utelias."
— "Niin, mihinkä muka päätökseen Gavrilo Antonitsh? Teistähän se asia, niin sanoakseni, riippuu; minusta näyttää niinkuin ei teillä olisi oikeata halua."
— "Mitäs te nyt Nikolai Jeremeitsh, mitäs te nyt puhuttekaan? Meidän asiamme, niinkuin nyi esimerkiksi, tiettyhän se on, kauppa-asia; meidän asiamme on ostoa. Sehän se, niin sanoakseni, on meidän ammattimmekin, Nikolai Jeremeitsh."
— "Kahdeksan ruplaa", lausui paksu mies harvaan.
Kuului huokaus.
— "Kovin tahdotte paljoa, Nikolai Jeremeitsh!"
— "Mahdotonta on toisin, Gavrilo Antonitsh; niin totta kuin Herra taivaassa."
Oltiin kotvanen ääneti.
Minä kohosin hiljaa ja katsoin laipiossa olevan raon kautta. Paksu mies istui selin minuun. Häneen päin istui kauppamies, noin neljänkymmenen iässä, laiha ja kalpea, niinkuin olisi hänet voideltu liinaöljyllä. Hän näpelehti alinomaa partaansa, räpytti hyvin tiheästi silmiään ja tempoeli huuliaan.
— "Erinomaiset ovat, niin sanoakseni, tänä vuonna oraat", rupesi hän taas puhelemaan; "oikein minä ilokseni katselin matkalla. Hamasta Voronesh'in kaupungista ovat aivan erinomaisia laihot, niin sanoakseni ensimäistä sorttia."
— "Kyllähän laihot ovat hyvät", vastasi pääkonttoristi; "mutta niinhän se on kuin sanotaan, kiitä huomenna hevosta, toisna vuonna morsianta."
— "Niin justiin, Nikolai Jeremeitsh, kaikki on Jumalan vallassa: totta puhutte, sulaa totta… Vieraanne tuolla taisi herätä."
— "Ei, kyllä hän nukkuu. Mutta sopiihan sitä…"
Hän tuli ovelleni.
— "Ei, kyllä hän nukkuu", toisti hän ja palasi sijallensa.
— "Kuinkas se nyt sitten on, Nikolai Jeremeitsh? Olkoon menneeksi", jatkoi hän, alinomaa räpyttäen: — "kaksi harmaata ja yksi valkoinen teille, mutta siellä" (hän viittasi päällään kartanoon) "siellä puoli seitsemättä. Tuohon käteen, vai?"
— "Neljä harmaata", vastasi vouti.
— "Kolme olkoon!"
— "Neljä harmaata eikä yhtään valkoista."
— "Kolme, Nikolai Jeremeitsh."
— "Älkää puhukokaan, Gavrilo Antonitsh."
— "Kylläpäs sitä on koko kankea mies", jupisi kauppias. "Parempihan minun on päättää kaupat itse rouvan kanssa."
— "Kuinka vaan suvaitsette", vastasi paksu mies. "Sopiihan sekin.
Mitäs te sitte tässä turhia puuhailettekaan? Menkää vaan!"
— "No älkäähän toki, Nikolai Jeremeitsh! Jokos sitä nyt suututtiin?
Muutoinhan minä vaan sanoa pöläytin…"
— "Ei, no, mitäs tässä todellakaan…"
— "Olkaa tuossa nyt jo … leikkiähän se oli, kuulittenhan! Ota nyt puoli neljättä; eihän sinusta muutoin pääse."
— "Neljä olisi pitänyt ottaa, mutta minä pöllö kiiruhdin liiaksi", jupisi vouti.
— "Ja tuolla sitten kartanossa puoli seitsemättä, Nikolai Jeremeitsh, — puoleen seitsemättähän siellä jyvät pannaan."
— "Puoli seitsemättä, johan se on sanottu."
— "Tuohon käteen sitten Nikolai Jeremeitsh." Kauppias lyödä läimäytti taaralla olevat sormensa voudin kämmeneen.
— "Niin, minä sitten lähden Jumalan nimeen!"
Hän nousi. "Niin, Nikolai Jeremeitsh, minä nyt menen rouvan luokse ja käsken ilmoittaa itseni ja niin minä sitten sanonkin, että Nikolai Jeremeitsh on määrännyt puoli seitsemättä."
— "Niin sanokaakin, Gavrilo Antonitsh."
— "Suvaitkaa ottaa vastaan."
Kauppias pisti paksun voudin kouraan vähäisen setelitukun, kumarsi, heilautti päätään, otti kahdella sormella lakkinsa, kohautti olkapäitänsä, pani koko ruumiinsa aaltomaiseen liikkeesen ja läksi ulos, somasti narskuttaen saappaillansa.
Nikolai Jeremeitsh astui seinän viereen ja rupesi, niin paljo kuin minä huomasin, tarkastelemaan kauppiaan antamia seteleitä.
Ovesta pilkisti punatukkainen pää, leu'oissa tuuhea parta.
— "No kuinka on?" kysyi punainen pää: "onko lukossa asia?"
— "Lukoss' on."
— "Paljonko?"
Paksu vouti viittasi harmissaan kädellään ja osoitti minun kamariani.
— "Jaha, hyvä on!" vastasi pää ja katosi.
Paksu mies istahti pöydän ääreen, avasi kirjan, otti helmilaudan ja rupesi helmiä heittelemään naksuttelemaan puoleen ja toiseen; eikä käyttänytkään hän tähän toimeen etusormeaan, vaan keskisormeansa: se oli näet vähän herrasmaisempaa.
Vahtimestari astui sisään.
— "Mitä nyt?"
— "Sidor Goloplekon kylästä on tullut tänne."
— "Vai niin? Käske tänne. Vaan maltas!… Käypäs ensin katsomassa, vieläkö tuo vieras herra nukkuu tuolla, vai lie jo herännyt."
Vahtimestari astui varovasti kamariini. Minä laskin pääni metsälaukulleni, joka oli minulla tyynyn sijassa, ja panin silmät kiinni.
— "Nukkuu", kuiskasi vahtimestari, palattuansa konttoriin.
Paksu mies jupisi jotakin hampaittensa välitse.
— "No käske nyt Sidor tänne", virkkoi hän viimein.
Minä kohottausin uudelleen. Sisään astui kookas talonpoika, noin kolmenkymmentä vuotta vanha, terve ja punaposkinen, tukka ruskea ja leuassa lyhyt kähärä parta. Hän risti silmänsä, katsoen jumalankuvaa nurkassa, kumarsi päätä konttoristille, otti lakin molempiin käsiinsä ja oikasi itsensä.
— "Päivää Sidor", virkkoi paksu mies, helmillään naksutellen.
— "Jumal' antakoon, Nikolai Jeremeitsh."
— "Millaista on tie?"
— "Hyvää on tie Nikolai Jeremeitsh. Likaista on vähäsen."
Talonpoika puhui hiljaa ja verkalleen.
— "Mitenkäs muija jaksaa?"
— "Mikäpäs hänen on jaksaessa?"
Talonpoika huokasi ja astui askeleen. Nikolai Jeremeitsh pisti kynän korvansa taakse ja niisti nenäänsä.
— "Mille asialle tulit?" kyseli hän edelleen, pistäen kirjavan nenäliinan taskuunsa.
— "No semmoinen, näethän, on laita, Nikolai Jeremeitsh, että meidän miehiä vaaditaan kirvestyöhön."
— "Entä sitten? Kirvesmiehiäkö teiltä puuttuu, vai mitä?"
— "Eikä niitä puutukaan, Nikolai Jeremeitsh; missä siiten kirvesmiehiä olisi, ellei salotilalla! Mutta, Nikolai Jeremeitsh, nyt olisi niinkuin kiireet ajat."
— "Kiireet ajat, niin! Sepä se! kyllähän te kernaasti teette työtä muille, mutta oman emäntänne jättäisitte syrjään… Yhtähän se työ on, teki sitä missä hyvänsä."
— "Kyllähän se niinkin on, Nikolai Jeremeitsh, mutta…"
— "No?"
— "Niinkuin maksun puolesta, niin…"
— "Vai niin? Kovinpa te olette käyneet mahtaviksi! Katsos vaan."
— "Ja onpa se vielä niinkin, Nikolai Jeremeitsh, ettei työtä ole kuin viikon maiksi, mutta kumminkin saa täällä olla kuukauden päivät. Milloin puuttuu rakennustarpeita, milloin taas pannaan puutarhaan polkuja kitkemään."
— "Saattaa olla, saattaa olla! Niin on kumminkin rouva itse käskenyt, eikä siinä ole sinulla eikä minulla yhtään mitään puhumista."
Sidor vaikeni ja rupesi muuttelehtamaan jalalta toiselle.
Nikolai Jeremeitsh käänsi päänsä syrjään ja helmet läksivät kiivaasti naksahtelemaan.
— "Kyllähän ne … meidän miehet … Nikolai Jeremeitsh…" puheli taas Sidor, sanojaan tavoitellen … "käskivät niinkuin nyt … teille… tuota… tässä olisi niinkuin…" (Hän pisti suuren kouransa poveen ja alkoi vetää sieltä esille kokoonkäännettyä punaraitaista pyyhintä).
— "Mitä? Oletkos sinä hullu, sen pahus?" keskeytti hänet äkisti paksu mies. "Mene tuonne minun tupaani", jatkoi hän, melkein työntämällä ajaen hämmästynyttä talonpoikaa ulos; "mene sinne vaimoni luokse … hän keittää sulle teetä; minä tulen heti kohta; mene. No mene nyt vaan!"
Sidor meni ulos.
— "Senkin karhu!" jupisi hänen peräänsä pääkonttoristi, pyöritti päätään ja rupesi jälleen laskemaan.
Äkkiä kajahtivat kadulla huudot: "Teemu, Teemu! aika temppu Teemu!" ja vähän ajan perästä tuli konttoriin lyhyenläntä mies, keuhkotautinen näöltään, nenä tavattoman pitkä, silmät suuret ja kankeat ja ryhti jotenkin ylpeä. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki, jossa oli plyyssikaulus ja pienen pienet napit. Hänellä oli kantamus halkoja selässään. Hänen ympärillään tunkeili viisi kuusi miestä, hovin talonväkeä, ja nämä ne huutaa melusivat: "Teemu' Eipäs maar Teemu olekaan tyhjä mies! Uunin lämmittäjäksi ovat Teemun tehneet, ihan lämmitysmestariksi!" Mutta mies plyyssikauluksisessa takissa ei välittänyt vähääkään meluavista kumppaneistaan, eivätkä hänen kasvonsa juonteet muuttuneet ensinkään. Määränperäisin askelin astui hän uunille asti, heitti taakkansa lattialle, nousi ja otti takataskustansa nuuskarasian, jonka jälkeen hän pullisti silmänsä ja alkoi mättää nenäänsä survottua ja tuhalla sekoitettua mesikän kukkaa.
Pauhaavan joukon rynnätessä sisään oli paksu mies jo rypistää kulmakarvansa ja nousi jo istualtaan, mutta huomattuaan, mitä väkeä sieltä tuli, myhähti vaan ja kielsi huutamasta, koska viereisessä huoneessa muka paraillaan makaa metsämies.
— "Mikä metsämies?" kysyi pari henkeä yhdestä suusta.
— "Hovin herra."
— "Aha."
— "Melutkoot vaan", puheli plyyssikauluksinen mies, kädet haarallaan; "mitäs se minua koskee! Kunhan vaan antavat minun olla rauhassa. Lämmittäjäksi on minut tehty…"
— "Lämmittäjäksi, lämmittäjäksi!" toisti joukko iloissaan.
— "Rouva on niin käskenyt", jatkoi hän, kohauttaen olkapäitään. "Mutta malttakaas te … kyllä teistä vielä tehdään sikopaimenet. Mutta minä olen räätäli ja hyvä räätäli olenkin, paraimmilla Moskovan mestareilla olen ollut opissa ja ommellut oikein kenraleille … ja se taito mulla on ja pysyy. Mutta mitäs te siinä harjojanne nostelette? Mitä? Te tyhjäntoimittajat, syöttiläät! Niin juuri! Päästäkää minä taas ulos, niin en maar kuolekaan nälkään minä: antakaas mulle passi, niin maksan hyvänkin veron ja teen herrasväelle mieliksi. Entäs te? Hukkaan joudutte joka mies kuin kärpäset. Sepä se!"
— "Jo vainen valehteletkin", keskeytti hänet rokon-arpinen ja vaaleaverinen nuori mies, jolla oli punainen kaulaliina ja rikkinäiset kyynäspäät. "Olet sinä ollut passillakin, mutta eipä sinulta herunnut herrasväelle veroa ei yhtään, etkä sinä itsellesikään saanut mitään koonneeksi. Tuskin pääsit omin koipinesi kotia, ja siitä saakka oletkin ollut yhdessä nutussa."
— "No mitäs tehdä, Konstantin Narkisitsh!" vastasi Teemu. "Kun ihminen kerran rakastuu, niin hukka hänet perii samassa, — mennyttä miestä heti paikalla. Eläpäs sinäkin, Konstantin Narkisitsh, ensin niin kauan kuin minä ja tule sitten vasta minua tuomitsemaan."
— "Kylläpäs löysi mies tytönkin, johon rakastua! Ruma kuin hiis!"
— "No, no, Konstantin Narkisitsh! Älä puhu niin!"
— "Miks en puhu? Olenhan minä hänet nähnyt; viime vuonna näin hänet
Moskovassa omin silmin."
— "Niin, kyllä hän viime vuonna oli vähän niinkuin rumentunut", virkkoi Teemu.
— "Ei mutta kuulkaas nyt, hyvät herrat", sanoi yleenkatseellisesti ja välinpitämättömästi muuan kookas, laiha mies, kasvot näppylöissä, hivukset kiharoitetut ja rasvatut — kaiketikin kamaripalvelija. "Laulakoonpas meille Nikodemus Afanasjitsh laulunsa. Pistäkääpäs vaan lauluksi, Nikodemus Afanasjitsh!"
— "Niin, niin!" liittivät muut. "Santer on aika mies. Sepäs vasta mutkan muisti… Kyllä… Laulapas, Teemu. Salttu on sukkela mies! Laula nyt!"
— "Ei tässä sovi laulaa", lausui Teemu vakaasti, "tässä on hovin konttori."
— "Mitäs sinä siitä huolit? Vai konttoristiksiko tässä tähtäilet?" virkkoi Konstantin, korkeasti nauraen. "Kyllä kai."
— "Kaikki on isäntäväen vallassa", vastasi Teemu parka.
— "Katsos vaan, minne mies pyrkii, katsos poikaa! Hi-hi-hi!"
Ja kaikki nauramaan, muutamat hyppimäänkin. Mutta enemmin nauraa hohotteli muuan viidentoista vuotias poikanulikka, jonkun ylpeämmän palvelijan poika. Hänen västissään oli pronssiset napit ja kaulassa punertavan-sininen huivi. Olipa hänellä jo ihravatsankin alku.
— "Kuulepas, Teemu", puuttui puheesen Nikolai Jeremeitsh itseensä tyytyväisenä. Joukon melu oli nähtävästikin huvittanut häntä ja tehnyt hänet helläksi. "Huonoa mahtaa olla lämmittäjän ammatti? Tyhjää työtä, vai mitä?"
— "No niin, Nikolai Jeremeitsh", vastasi Teemu. "Niinkuin nyt esimerkiksi tekin olette nyt meillä pääkonttoristi, se on totta kyllä; tottahan se on, mikä totta; mutta olettepa tekin matalissa olleet; väen tuvassapa tekin olette asuneet."
— "Kuules sinä!" tiuskasi hänelle paksu mies. "Muista sinä, kenenkä kanssa puhut! Sinun kanssasi, pöllö, lasketaan leikkiä, sinun pitäisi, sen pöllö, tuntea ja olla kiitollinen, että sinun kanssasi aikaa vietetään, pöllö!"
— "Suokaa anteeksi, Nikolai Jeremeitsh! Semmoinen vaan pyörähti sana suuhuni…"
— "Kyllä minä sinut pyöräytän!"
Ovi aukeni ja passaripoika juoksi sisään.
— "Nikolai Jeremeitsh! Rouva kutsuu."
— "Kuka rouvan luona on?"
— "Aksinja Nikitishna ja Venev'in kauppamies."
— "Tulen paikalla. Ja te, veikkoset", jatkoi hän vakuuttavalla äänellä, "parasta on, että menette pois vasta leivotun lämmittäjänne kanssa: sattuu vielä Saksalainen hyppäämään tänne, niin kantelee heti kohta rouvalle."
Paksu mies korjasi hivuksensa, rykäsi kouraansa, joka oli melkein kokonaan takin hihan sisässä, pani nutun napit kiinni ja läksi astua laapottamaan rouvan luokse. Vähän ajan perästä läksi koko räyhyjoukkokin Teemun kanssa hänen jälkeensä. Konttoriin jäi vaan vanha tuttavani, vahtimestari. Hän rupesi kyniä teroittamaan, mutta nukkui istuvilleen. Muutamat kärpäset käyttivät heti kohta hyödykseen tätä onnellista tilaisuutta ja asettuivat hänen suunsa pieliin. Itikka istui hänen otsallensa, levitti säännöllisesti jalkansa ja verkalleen pisti kärsänsä hänen pehmeään ihoonsa. Sekainen punatukkainen ja parrakas pää ilmaantui oveen, pilkisti useampia kettoja ja astui konttoriin tuoden mukanaan jotenkin ruman vartalonsa.
— "Fetika! kuuletko Fetika! Sen unikeko!" virkkoi punatukka.
Vahtimestari avasi silmänsä ja nousi tuolilta.
— "Menikö Nikolai Jeremeitsh rouvan luokse?"
— "Meni kyllä, Vasili Nikolaitsh."
— "Vai niin", arvelin minä, "tuossahan on pää-rahanhoitaja."
Rahanhoitaja alkoi kävellä huoneessa edes takaisin. Paremmin sanoen, hän hiiviskeli, aivan kissan lailla. Hänen hartioillaan huljui vanha musta frakki, jossa oli peräti kapeat liepeet. Toinen käsi oli rinnalla, toisella hän alinomaa näpelehti korkeata ja ahdasta jouhista kaulaliinaansa ja ponnistellen pyöritteli päätään. Saappaat olivat hänellä pukinnahkaiset ilman narinata, ja hänen astuntansa oli hyvin pehmeätä.
— "Herra Jagushkin kyseli teitä tänään", liitti vahtimestari.
— "Vai kyseli? No mitä hän sanoo?"
— "Sanoi illalla menevänsä Tytyrevin luokse ja odottelevansa teitä siellä. Minun pitää, sanoi, Vasili Nikolaitshin kanssa puhella tärkeistä asioista, mutta mistä asioista, sitä hän ei virkkanut; kyllä, sanoi, Vasili Nikolaitsh sen tietää."
— "Hm!" vastasi rahanhoitaja ja astui akkunaan.
— "Onko Nikolai Jeremeitsh konttorissa?" kajahti eteisessä luja ääni ja sisään astui isokasvuinen, nähtävästi suutuksissaan oleva mies, kasvot epäsäännölliset, mutta älykkäät ja rohkeat ja puku varsin siisti.
— "Eikö hän ole täällä?" kysäsi hän vilaisten ympärilleen.
— "Nikolai Jeremeitsh on rouvan luona", vastasi rahanhoitaja. "Sanokaa minulle asianne, Paavali Andreitsh; minulle saatatte sen sanoa. Mitä te tahdotte?"
— "Mitäkö tahdon? Tahdotteko te tietää, mitä minä tahdon?" (Rahanhoitaja nyykäytti sairaanomaisesti päätänsä). "Minä tahdon hänet opettaa, tuon kunnottoman möhömahan, tuon kurjan parjaajan… Kyllä minä opetan hänet parjaamaan!"
Paavali heittihe tuolille istumaan.
— "Mitäs te, mitäs te Paavali Andreitsh nyt puhuttekaan? Rauhoittukaa toki… Ettekös te häpeä? Älkää toki unohtako kestä te puhutte, Paavali Andreitsh." Niin puheli kiireesti rahanhoitaja.
— "Kestäkö puhun? Vähät minä siitä, että hänet on tehty pääkonttoristiksi. Kylläpäs löysivät siihen parhaan miehen! Kyllä siinä tosiaankin päästivät pukin kaalimaan vartijaksi."
— "No mutta lakatkaa toki, Paavali Andreitsh, lakatkaa … mitä joutuvia te nyt puhuttekaan?"
— "Kas niin, kyllä nyt taas kettu repolaisen häntä heilahtelee!… Minä istun täällä kunnes hän tulee", tiuskasi Paavali äkäisesti ja löi nyrkillänsä pöytään. "Kas niin! tuollapa hän jo tuleekin", lisäsi hän katsahtaen akkunasta; "kun pahasta puhuu, niin se on selän takana… Tervetultua!"
Hän nousi.
Nikolai Jeremeitsh astui konttoriin. Hänen kasvonsa loistivat mielihyvästä. Nähtyänsä Paavalin, hän kävi vähän hämille.
— "Hyvää päivää, Nikolai Jeremeitsh!" huusi Paavali painavasti, verkalleen astuen häntä vastaan. "Hyvää päivää!"
Pääkonttoristi ei vastannut mitään. Oveen ilmaantuivat kauppamiehen kasvot.
— "Miksi ette suvaitse vastata minulle?" jatkoi Paavali. "Vaan … eihän sentään. Ei sovi näin päin; huuto ja melu eivät tässä auta. Sanokaat paremmin hyvällä, Nikolai Jeremeitsh, mistä syystä te minua vainootte? Miksi tahdotte tuhoani? No puhukaa nyt, puhukaa!"
— "En minä tässä rupea teidän kanssanne juttelemaan", vastasi pääkonttoristi vähän levotonna. "Eikä minulla ole aikaakaan. Yhtä minä vaan kummastelen. Mistä te luulette, että minä tahdon teidän turmiotanne, että minä teitä vainoon? Ja mitenkä minä voin teitä vainota? Ettehän te ole minun konttorissani"
— "Niin vainen?" vastasi Paavali. "Se vielä olisi puuttunut. Mutta mitä te teeskentelette, Nikolai Jeremeitsh?… Ymmärrättehän te minut?"
— "Enkä ymmärrä."
— "Ymmärrätte kyllä."
— "En jumaliste ymmärräkään."
— "Vielä vannottekin! Ja olkoon menneeksi. Ettehän te pelkää Jumalatakaan. Sanokaas, miksikä te teette tyttö paran elämän katkeraksi? Mitä te tahdotte hänestä?"
— "Kestäs te puhutte, Paavali Andreitsh?" kysyi paksu mies teeskennellyllä kummastuksella.
— "Vai ette tiedä vainen? Minä puhun Tatjanasta. Pelätkää toki Jumalata. Mistä te kostatte? Hävetkää: te olette nainut mies, teillä on jo minun kokoisia lapsia; mutta minä en muuta tahdo … minä tahdon naida, minun aikomukseni on rehellinen."
— "Minkäs minä sille voin, Paavali Andreitsh? Rouva ei salli teidän naida; siihen kieltoon on hänellä oikeus! Minkäs minä voin?"
— "Vai niin? Vai ette te ole yhdessä liitossa tuon vanhan noidan, emäntäpiian, kanssa? Vai ette te parjaa? Meitä? Vai ette te keksi turvattomasta tytöstä kaikenlaisia jaarituksia? Vai ette te ole vaikuttaneet sitä, että hänet siirretään pesijästä karjapiiaksi! Vai ei teidän ole siihen syytä, että häntä lyödään ja pidetään sulkeissa? Hävetkää, hävetkää vanha mies? Varokaa vaan, yks kaks saattaa halvaus kaataa teidät maahan … teidän tulee tehdä tili Jumalalle."
— "Haukkukaa vaan. Paavali Andreitsh, haukkukaa… Ettepä taida enää niinkään kauan haukkua!"
Paavali vimmastui.
— "Mitenkä? Rupeatko uhkailemaan?" tiuskasi hän. "Luuletko minun pelkäävän sinua? Älä luule. Mitä minä pelkäisin?… Minä löydän leipäni joka paikasta. Mutta, kas sinun on laitasi toinen. Täällä vaan sinun on olosi, täällä sinä vaan elät ja parjaat, ja varastat…"
— "Kas vaan, millainen herra tuosta on tullut", keskeytti hänen konttoristi, jolta myöskin rupesi maltti loppumaan. "Välskäri, pelkkä välskäri, puoskari tuommoinen vaan, ja pitää mokomatakin melua. Johan nyt!"
— "Niin, välskäri vaan, mutta ilmanpa tätä välskäriä te, hyvä herra, loikoisitte paraikaa hautuumaalla mätänemässä. Ja hittoko minut silloin riivasikaan parantamaan hänet", lisäsi hän hampaittensa välitse.
— "Sinäkö muka minut paransit?… Et maar! Sinä tahdoit myrkyttää minut; sinä juotit minulle elävää hopeata", intti konttoristi.
— "Mitäs, kun ei sinuun vaikuttanut muu, kuin elävä hopea."
— "Elävä hopea on lääkintöhallituksen kautta kielletty", jatkoi Nikolai; "minä nostan vielä kanteen tästä asiasta… Sinä tahdoit tappaa minut, — niin juuri; mutta Jumala ei sallinut."
— "Älkäähän nyt, hyvät herrat", yritti rahanhoitaja puhumaan.
— "Mene tiehes!" kiljasi konttoristi. "Hän tahtoi minut myrkyttää!
Ymmärrätkös sinä sitä?"
— "Kyllähän minä olisin mokomatakin… Kuules, Nikolai Jeremeitsh!" huusi Paavali vimmastuneena. "Minä pyydän vielä viimeisen kerran… Sinä olet itse pakoittanut minut … en voi kestää enää. Jätä sinä rauhaan meidät, ymmärrätkös? Muutoin, Jumal' auta, jommankumman meistä käy huonosti, sen minä sanon."
Konttoristi ylvästeli edelleen.
— "Minä en pelkää sinua", huusi hän, "kuuletkos, maitoparta? Minä sain kurissa pidetyksi sinun isäsikin, minä panin hänetkin aisoihin — kavahda."
— "Älä muistuta minulle isästäni, Nikolai Jeremeitsh! Älä muistuta!"
— "Mikäs kieltäisi?"
— "Älä muistuta sanon minä!"
— "Ja ole sinä asemillasi, sanon minä… Luulet olevasi kovin tarpeellinen kapine meidän rouvalle; ole vaan! mutta jos hänen tulee valita toinen meistä, — niin pois siirryt koreasti sinä. Rähistä ei saa kukaan! Varo itseäsi!" (Paavali vapisi vihan vimmasta). "Mutta Tatjana on saanut ansionsa jälkeen… Maltahan, vielä minä hänet paremminkin opetan."
Paavali syöksi eteenpäin kohotetuin käsin, ja konttoristi kaatui raskaasti lattialle.
— "Kahleisin mies, kahleisin", parkui Nikolai Jeremeitsh…
En rupea kuvaamaan tämän kohtauksen loppua. Pelkään jo niinkin loukanneeni lukijan tunteita.
Samana päivänä palasin kotia. Viikon perästä sain kuulla, että rouva Losnjakov oli jättänyt sekä Paavalin että Nikolain palvelukseensa, mutta oli lähettänyt Tatjana piian pois tilalta: hän ei nähtävästi ollut tarpeen.