V.

Ensi näkemältä Darja Mihailovnan tytär Natalia Aleksejevna ei ihmisiä miellyttänyt. Hän ei vielä ollut ehtinyt kehittyä: hän oli laiha, tummanverevä ja käveli hiukan koukussa. Mutta hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja säännölliset, vaikka liian suuret seitsemäntoistavuotiaalle tytölle. Erittäin kaunis oli hänen puhdas, sileä otsansa kulmakarvoineen, jotka keskeltä olivat ikäänkuin hieman särkyneet. Hän puhui vähän, mutta kuunteli ja katseli tarkkuudella, melkein hartaasti, ikäänkuin hän kaikesta olisi tahtonut tehdä tiliä itselleen. Usein hän liikkumattomana, kädet helmassa jäi miettimään; silloin hänen kasvoillaan ilmeni sisäinen ajatustyö, tuskin huomattava hymy välähti huulille samassa taas kadotakseen; suuret, tummat silmät avautuivat… Qu'avec vous [Mikä teidän on]? kysyy häneltä neiti Boncourt ja alkaa nuhdellen selitellä, ettei nuoren neitosen sovi vaipua mietteisiin ja näyttää hajamieliseltä. Mutta Natalia ei suinkaan itse asiassa ollut hajamielinen, päinvastoin hän ahkerasti luki ja mielellään teki työtä. Hän tunsi syvältä ja voimakkaasti, mutta hiljaisuudessa. Jo lapsena ollessaan oli hän harvoin itkenyt, nykyään hän ani harvoin huokasikaan; kalpeni vain hiukan, kun häntä jollakin lailla loukattiin. Äiti piti häntä hyväluontoisena, järkevänä tyttönä ja kutsui häntä leikillä: mon honnête homme de fille [kelpo poika-tyttöni], mutta ei ajatellut suuria hänen henkisistä lahjoistaan. "Natascha on kylmä, onneksi kyllä", oli hänen tapanaan sanoa: — "hän ei ole minun kaltaiseni… hän tulee onnelliseksi." Darja Mihailovna erehtyi. Äidit yleensä harvoin ymmärtävät tyttäriään.

Natalia rakasti Darja Mihailovnaa, mutta ei täydellisesti luottanut häneen.

— Sinä salaat minulta jotakin, sanoi Darja Mihailovna hänelle kerran. —
Sinulla ei ole mitään salattavaa ja kuitenkin kannat mielessäsi jotakin.

Natalia katseli äitiinsä ja ajatteli: miksen sitte saisi kantaa?

Hän oli juuri neiti Boncourtin kanssa astumaisillaan sisään ottamaan hattua päähänsä, kun Rudin portailla hänet kohtasi. Hänen aamutyönsä olivat kyllä jo päättyneet ja vaikkei häntä enään pidetty lapsena eikä neiti Boncourt enään opettanut hänelle mytologiiaa ja maantiedettä, niin hänen joka aamu täytyi ääneen lukea historiallisia kirjoja, matkakertomuksia tai muita mieltä ylentäviä kirjoituksia — neiti Boncourtille. Darja Mihailovna valitsi ne itse muka oman erityisen järjestelmänsä mukaan. Mutta itse asiassa hän antoi Natalian käsiin kaikki mitä ranskalainen kirjakauppias Pietarista lähetti, paitsi tietysti Dumas nuoremman ja muitten samanlaatuisten romaaneja. Nämät Darja Mihailovna itse luki. Erittäin ankarana ja happamana katseli neiti Boncourt silmälasiensa läpi Nataliaa tämän lukiessa historiallisia romaaneja, sillä vanhan ranskattaan käsityksen mukaan oli koko historia täynnä sopimattomia asioita. Itse asiassa ei hän sen suurista miehistäkään tuntenut muita kuin erään Kambyseen vanhoilta ajoilta sekä uudemmilta — Ludvig XIV ja Napoleonin, jota hän ei voinut kärsiä. Mutta Natalia luki sellaisiakin kirjoja, joitten olemassaoloa neiti Boncourt ei voinut epäilläkään: hän osasi ulkoa koko Puschkinin…

Kohdatessaan Rudinin, Natalia hiukan punastui.

— Menettekö kävelemään? kysyi Rudin häneltä.

— Kyllä. Menemme puutarhaan.

— Saako tulla mukaan?

Natalia katsahti neiti Boncourtiin.

— Mais certainement, monsieur, avec plaisir [Tietysti, hyvä herraa, mielellänne], vastasi vanha neito häikäilemättä.

Rudin otti lakkinsa ja meni heidän kanssaan.

Alussa tuntui Nataliasta sopimattomalta kävellä Rudinin kanssa rinnan samaa tietä, mutta sitte hän hiukan tottui. Rudin rupesi kyselemään hänen töistään ja miten häntä maaelämä miellyttää. Natalia vastasi ujosti, mutta ei tuolla hätäilevällä arkuudella, jota tavallisesti pidetään häveliäisyytenä. Hänen sydämmensä vapisi.

— Eikö teidän ole ikävä maalla? kysyi Rudin, katsellen häneen syrjästä.

— Miten maalla saattaisi olla ikävä? Olen siitä äärettömän iloissani, että olemme täällä. Olen täällä niin onnellinen.

— Olette onnellinen… Se kuuluu komealta. Voihan sen sitäpaitsi ymmärtää: te olette nuori.

Rudin lausui viimeisen sanan omituisella äänenpainolla ikäänkuin huomauttaakseen, ettei hän sitä toivonut, kadehtinut häneltä.

— Niin, nuoruus! lisäsi Rudin. — Tieteen koko päämäärä pyrkii tajuntaan siitä, mikä nuoruudelle annetaan itsestään.

Natalia katseli Rudiniin tarkasti: hän ei häntä ymmärtänyt.

— Olen tänään koko aamun puhellut äitinne kanssa, sanoi Rudin taas: — hän ei ole mikään tavallinen nainen ja minä hyvin ymmärrän, miksi kaikki runoilijamme ovat pitäneet hänen ystävyyttään arvossa. Pidättekö te runoista? lisäsi hän hetken vaiettuaan.

"Hän tutkii minua", tuumi Natalia vastatessaan: — kyllä, pidän äärettömästi.

— Runot ovat jumalien kieltä. Pidän äärettömästi runoista. Mutta runollisuutta löytyy muuallakin kuin runoissa: sitä on kylvetty kaikkialle ympärillemme… Katsokaa näitä puita, tuota taivasta — kaikkialta henkii kauneus ja elämä; mutta siellä missä on kauneutta ja elämää, siellä on myöskin runoutta.

— Istuutukaa tänne penkille, esitti hän. — Kas niin. En tiedä miksi minusta tuntuu siltä, että kun toisiimme totumme, niin meistä tulee hyvät ystävät. (Hän katseli hymyillen Nataliaa kasvoihin.) — Tai kuinka arvelette?

"Hän kohtelee minua kuin koulutyttöä", ajatteli Natalia ja tietämättä mistä puhua, kysyi hän häneltä, kuinka kauvan hän aikoo viipyä maalla.

— Koko kesän, syksyn, ehkä talvenkin. Katsokaa, minä olen aivan varaton mies, asiani ovat epäkunnossa. Sitä paitsi olen jo kyllästynyt ainaiseen kiertelemiseen. Täytyy jo asettua levolle.

Natalia hämmästyi.

— Joko arvelette, että on aika levätä? kysyi hän ujosti.

Rudin kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan vain sitä, sanoi Natalia hiukan hämillään, — että toiset voivat levätä; mutta teidän, teidän täytyy tehdä työtä, koettaa olla hyödyksi. Kenen sitte, jollei teidän…

— Kiitän hyväntahtoisista sanoistanne, puuttui puheeseen Rudin. — Olla hyödyksi!… Se on helposti sanottu! (Siinä hän sivalsi kädellään otsaansa.) — Olla hyödyksi! Jos minulla olisikin vahva vakaumus, niin miten voisin tekeytyä hyödylliseksi — jos luottaisinkin voimiini, niin mistä tapaisin vilpittömiä, myötätuntoisia sieluja?

Ja Rudin heilutti kättään sellaisella toivottomuudella ja nyökäytti päätään niin surullisesti, että Natalia ehdottomasti kysyi itseltään, oliko hän todellakin pitänyt nuo innostuneet, toivoa hehkuvat puheet, jotka hän edellisenä päivänä oli kuullut?

— Mutta ei! lisäsi Rudin viskaten taapäin leijonanharjaansa: — tämä kaikki on lörpöttelyä ja te olette oikeassa. Kiitän teitä Natalia Aleksejevna, kiitän teitä vilpittömästi. (Natalia ei todellakaan tietänyt mistä hän häntä kiitti.) Ainoa teidän sanoistanne muistutti minulle velvollisuuteni, osoitti minulle tieni… Niin, minun täytyy vaikuttaa. En saa kätkeä lahjojani, jos minulla niitä on. En saa tuhlata voimiani pelkkään tyhjään, hyödyttömään loruun, pelkkiin sanoihin…

Ja hänen puheensa tulvi virtana. Hän puhui kauniisti, tulisesti, vakuuttavasti, puhui heikkoluontoisuudesta ja laiskuudesta, työn ja toimen välttämättömyydestä. Hän sadatteli itseään, hän todisti, että tarkasti harkita aiottuja tekojaan on yhtä turmiollista kuin neulalla pistää kypsyvään hedelmään: se on vain mehun ja voiman turhaan tuhlausta. Hän oli vakuutettu siitä, että jalo aate aina saavuttaa myötätuntoisuutta; ainoastaan niiltä ihmisiltä, jotka joko eivät itse tiedä mitä tahtovat tai eivät tahdo sitä ymmärtää, jää se ymmärtämättä. Hän puhui kauvan ja lopetti vielä kerran kiittämällä Nataliaa. Ja aivan odottamatta ojentaen hänelle kätensä mutisi hän:

— Te ihana, jalo olento!

Tämä vapaus kummastutti neiti Boncourtia, joka vaikka oltuaan neljäkymmentä vuotta Venäjällä, sangen huonosti ymmärsi venättä, ja siten saattoi hämmästellä ainoastaan puheen kauneutta ja sujuvuutta Rudinin suussa. Muutoin hän hänen silmissään näytti olevan jonkunlainen virtuosi tai taiteilija; ja sellaisilta ihmisiltä ei hänen ymmärryksensä mukaan saattanut vaatia suuriakaan käsityksiä sopivaisuudesta.

Hän nousi, korjasi kiireesti hameensa poimut ja ilmoitti Natalialle, että jo oli aika lähteä sisään, koska sitä paitsi herra Volinsoff (hän äänsi Volintsevin nimen sillä tavalla) oli luvannut tulla aamiaiselle.

— Kas tuossahan hän onkin, lisäsi hän samassa, katsoen taloon johtavalle käytävälle.

Volintsev asteli todellakin heitä kohti.

Hän tuli epävarmin askelin, tervehti heitä jo kaukaa ja, kasvoissaan sairaalloinen ilme, sanoi Natalialle:

— Ah! Olette kävelemässä?

— Kyllä, vastasi Natalia, — ja olemme jo kotiin menemäisillämme.

— Vai niin. No mennään sitte.

He astelivat kaikki kotia kohti.

— Kuinka sisarenne jaksaa? kysyi Rudin Volintsevilta omituisen ystävällisellä äänellä.

Jo edellisenä päivänäkin hän oli ollut häntä kohtaan erinomaisen rakastettava.

— Nöyrin kiitokseni. Hän on terve. Tulee ehkä tänään tänne… Mutta mistä te keskustelittekaan ennenkuin tulin?

— Niin, keskustelimme Natalia Aleksejevnan kanssa. Hän lausui sanan, joka voimakkaasti vaikutti minuun.

Volintsev ei kysynyt mikä sana se oli. Ja syvässä hiljaisuudessa he kaikki saapuivat Darja Mihailovnan talolle.

* * * * *

Päivällisen jälkeen alkoi salonki taas. Pigasov yksin ei saapunut. Rudin ei ollut puhelutuulella: hän toimitti Pandalevskin yhtenään soittamaan Beethovenia. Volintsev vaikeni ja tuijotti lattiaan. Natalia ei liikahtanut äitinsä vierestä; vuoroin hän vaipui ajatuksiin, vuoroin käsityöhönsä. Basistov ei kääntänyt katsettaan Rudinista, hän vain odotti koska tuo taas lausuisi jotakin viisasta. Siten kului pari kolme tuntia sangen yksitoikkoisesti. Aleksandra Pavlovna ei tullut päivällisille ja heti pöydästä noustua käski Volintsev valjastaa hevosensa ja läksi pois, sanomatta hyvästi kenellekään.

Hän oli raskaalla mielin. Jo kauvan oli hän rakastanut Nataliaa ja aikonut häntä kosia… Tyttö hänestä piti, mutta levollisin sydämmin: sen hän selvästi tunsi. Eikä Volintsev toivonutkaan voivansa herättää hänessä hellempää tunnetta. Hän odotti vain hetkeä, jolloin Natalia olisi häneen niin tottunut, että hän hiukan likenisi häntä. Mikä Volintsevia oikeastaan huolestutti? Minkä muutoksen olivat nämät kaksi päivää aikaansaaneet? Natalia käyttäytyi häntä kohtaan aivan niinkuin ennenkin…

Lensikö hänen päähänsä se ajatus, ettei hän ehkä tunne Natalian luonnetta, että hän on hänelle vieraampi kuin hän luuli — vai mustasukkaisuusko hänessä heräsi? Epäselvästi hän alkoi vainuta mielessään jotakin pahaa… Mutta hän taisteli sitä vastaan ja luuli saaneensa sen karkoitetuksi.

Kun hän tuli sisarensa luo, tapasi hän siellä Leshnevin.

— Kuinka sinä palaat näin varhain? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Tuli ikävä.

— Oliko Rudin siellä?

— Oli.

Volintsev heitti lakin tuolille. Aleksandra Pavlovna kääntyi vilkkaasti hänen puoleensa.

— Seriosha, ole hyvä, auta minua todistamaan tuolle itsepintaiselle miehelle — hän viittasi Leshneviin — että Rudin on harvinaisen lahjakas ja kaunopuhelias.

Volintsev mutisi jotakin.

— En nyt huoli riidellä kanssanne, alkoi Leshnev: — en ensinkään epäile herra Rudinin lahjoja ja kaunopuheliaisuutta. Sanon vain, etten itse puolestani hänestä pidä.

— Mutta oletko häntä edes nähnyt? kysyi Volintsev.

— Olen, tänä aamuna Darja Mihailovnan luona. Kas hän lienee siellä tällä haavaa suurvisiirinä. Tulee sekin aika, että häneen kyllästytään — Pandalevskiin yksin ei kyllästytä — mutta tätä nykyä hän hallitsee. Kuinka en olisi häntä nähnyt! Hän istuu tuossa — ja Darja Mihailovna osoittaa minua hänelle: katsokaa, tuollaisia eriskummallisuuksia täällä meillä päin löytyy. Minä en ole mikään juoksija-orhi — en ole tottunut olemaan näytteillä. Sentähden läksin sieltä.

— Mutta miksi läksit hänen luokseen?

— Maanjaon tähden muka! Itse asiassa hänen teki mieli nähdä naamani.
Tunnettu asia on, että naiset ovat sellaisia.

— Teitä suututtaa Rudinin etevyys, kas siinä se on! sanoi Aleksandra
Pavlovna kiivaasti. — Sitä ette suo hänelle anteeksi. Mutta minä olen
siitä varma, että hänellä paitsi lahjakkuutta, on erinomainen sydän.
Katsokaa vain hänen silmiään, kun hän…

— "Puhuu syntyjä syviä!" puuttui Leshnev puheeseen.

— Te ärsytätte minua niin, että rupean itkemään. Kadunpa koko sydämmestäni, etten lähtenyt Darja Mihailovnan luo, vaan jäin tänne kanssanne. Sitä ette ole ansainnut. Tämä riittää: olette jo tarpeeksi minua ärsyttänyt, lisäsi hän vaikeroiden. — Parempi on, että kerrotte minulle jotakin hänen nuoruudestaan.

— Rudinin nuoruudestako?

— No niin. Sanoittehan hänet tuntevanne hyvin ja olevanne vanhat tutut.

Leshnev nousi ja asteli edestakaisin huoneessa.

— Niin, alkoi hän: — tunnen hänet hyvin. Tahdotteko että kerron hänen nuoruudestaan? Hyvä. Hän syntyi T:ssä köyhän maanviljelijän poikana. Isä kuoli varhain. Hänelle ei jäänyt kuin äiti. Tämä oli kelpo nainen, joka rakasti poikaansa rajattomasti: talkkunalla hän häntä elätti ja käytti hänen hyväkseen kaikki vähät varansa. Kasvatuksensa sai hän Moskovassa, aluksi erään enon ja sitte täysikasvaneeksi tultuaan erään rikkaan pikku-ruhtinaan kustannuksella, jonka jäljet hän lienee nuuskinut… anteeksi, en jatka enempää… jonka kanssa hän oli solminut ystävyyttä. Sitte hän tuli yliopistoon. Yliopistossa tutustuin minä häneen ja me seurustelimme hyvinkin likeisesti. Joskus myöhemmin kerron teille senaikaisesta olennastamme ja elannostamme. Nyt en sitä voi. Sitte hän läksi ulkomaille…

Leshnev jatkoi edestakaista kävelyänsä lattialla. Aleksandra Pavlovna seurasi häntä katseellaan.

— Ulkomailta, puhui Leshnev, — kirjoitti Rudin äidilleen hyvin harvoin ja kävi yhden ainoan kerran häntä katsomassa, viipyen silloin kymmenen päivää. Vieraisiin käsiin, hänen olemattaan läsnä, eukko sitten myöskin kuoli. Mutta kuolinhetkeen asti piti hän silmiään kiinnitettyinä hänen valokuvaansa. Kävin usein eukkoa katsomassa, oleskellessani T:ssä. Hyvä ihminen hän oli ja perin vieraanvarainen. Aina valmisna tarjoomaan kirsikkahilloaan. Mitjaansa hän rakasti aivan rajattomasti. Petschorinin koulun miehet arvelevat, että ihminen aina rakastaa sitä, jolta hän saa edes rahtusen rakkautta; minä puolestani luulen, että äiti aina rakastaa lapsiaan, varsinkin poissa-olevia. Sitte kohtasin Rudinin ulkomailla. Siellä häneen rakastui eräs venäläinen nainen, tuollainen ruma, oppinut, oikein ehta sinisukka. Rudin häiläili hänen kanssaan kauvan ja liiaksikin ja hylkäsi hänet vihdoin.. anteeksi, olikin niin, että hän hylkäsi Rudinin. Ja siiloin hänet hylkäsin minäkin.: Sen pituinen se.

Leshnev vaikeni, sivalsi kädellään otsaansa ja heittäysi väsyneenä tuolille.

— Mutta tiedättekö, Mihailo Mihailitsch, alkoi Aleksandra Pavlovna, — nyt näen, että te olette paha ihminen. Totisesti ette ole Pigasovia parempi. Tiedän kyllä, että olette puhunut totta, ettette ole mitään lisännyt. Mutta en voi olla huomaamatta, kuinka vihamielisessä hengessä esititte tuon kaiken! Tuo köyhä eukko ja hänen uskollisuutensa, hänen yksinäinen kuolemansa, tuo nainen… Äh, minkätähden?… Tiedättekö, parhaimmankin ihmisen elämää saattaa — mitään lisäämättä, huomatkaa se — kuvata niin räikein värin, että se aivan kauhistuttaa! Sekin on tavallaan panettelua.

Leshnev nousi ja rupesi taas kävelemään.

— Tarkoitukseni ei suinkaan ollut kauhistuttaa teitä, Aleksandra Pavlovna, alkoi hän vihdoin. — En ole mikään panettelija. Ja sitä paitsi, lisäsi hän hetken mietittyään, — lienette osaksi oikeassa. En panetellut Rudinia; mutta ehkä hän kukaties sen jälkeen on muuttunutkin. Olen ehkä tuominnut häntä väärin.

— No, kas niin … Luvatkaa nyt minulle, että uudistatte tuttavuuden hänen kanssaan ja opitte hänet hyvin tuntemaan. Sitte voitte kertoa lopullisen mielipiteenne hänestä.

— Nöyrin palvelijanne… Mutta mitä sinä siinä kökötät, Sergei
Pavlitsch?

Volintsev säpsähti ja kohotti päätään kuin unesta heräten.

— Mitäpä minä sitte sanoisin! En tiedä. Päätäni särkee sitä paitsi.

— Kuinka sinä tänään olet niin surkea? sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Oletko terve?

— Päätäni särkee, toisti Volintsev ja Iäksi ulos.

Aleksandra Pavlovna ja Leshnev jäivät katselemaan hänen jälkeensä ja vaihtoivat sitte keskenään silmäyksen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään. He tiesivät molemmat mitä Volintsevin sydämmessä liikkui.