IV.
Suomalaisia.
Poro. Majanmuutto. Poikiminen.
Heti joulun jälkeen Laagje purki kotansa ja muutti laumoineen etelämmäs
Hettajärven rannalle, joka kuuluu Suomen Lappiin.
Siihen aikaan ei ollut, niinkuin nyt, kielletty muuttamasta rajan yli, vaan Norjan Lappalaiset oleskelivat suuren osan talvea Venäjän Lapissa, jossa löytyi runsaasti jäkälää ja suojaa metsissä, ja Venäjän tahi Suomen Lappalaiset yhdessä Norjalaisten kanssa taasen kesällä oleskelivat Norjan rannikoilla.
Tästä oli etua molemmin puolin eikä kellekkään vahinkoa. Maanlaadun vaihettelevaisuus ja toisiensa talvi- ja kesälaitumien käyttäminen oli yhtä välttämätön paimentolaisille molemmin puolin rajaa, kuin Norjan talonpojalle on vuorotellen pitää karjaansa talvella suojuksissa ja kesällä vuoristossa. Joutuisivatpa talonpoikamme[2] kovaan pulaan, jos saisivat käskyn, joko asua vuoristossa vuoden umpeensa, tahi elättää karjaansa aina kotona.
Oleskellessaan Suomen puolella tuli Laagje usein yhteen Suomalaisien kanssa, ja seurauksena tästä oli, että sekä hän että hänen palvelijansa ymmärsivät ja puhuivat tuota lähisukuista suomenkieltä melkein yhtä hyvin kuin omaa kieltänsäkin. Usein sattui myös, että hänen luoksensa tuli Suomalaisia, jotka olivat matkalla Suomesta Norjan Lappiin.
Niinkuin tunnettu on, on ollut ja tulee edelleen olemaan alituinen kansanvaellus vähin erin pohjois-Suomesta Ruijaan. Nuo siirtolaiset kulkevat Pohjan lahdelta halki Lapinmaan Kittilään, jossa he jakautuvat siten, että muutamat menevät Varangeriin, toiset Alteniin. He kulkevat siis samaa tietä, jota, niinkuin muutamat historioitsijat otaksuvat, osa pohjan kansoista seurasi siirtyessään Suomesta. Tämä siirtyminen, jonka kautta Ruija eli Norjan pohjoisin osa hajanaisesti on tullut asutuksi pohjoisesta aina alas Saltenin kihlakuntaan asti, ei muuten ole kovin vanha. Iso Pohjan sota eli "Isoviha" oli varsinainen alkusyy tähän.
Niinä kymmenenä vuotena, kun Suomi Viipurin antaumisen (1711) ja Isonkyrön tappelun jälkeen oli Venäjän ja sen raakojen sotajoukkojen vallassa, huokasi tämä maa raskaamman kuorman alla, kuin mitä mikään euroopalainen maa melkein koskaan on saanut kärsiä. Kreivi Armfelt kertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti:
"Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen Viipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja rääkänneet syyttömiä asujamia. Yksin Uudenkirkon pitäjässä ovat he lyöneet kuoliaaksi neljäkymmentä henkeä yhdessä huoneessa ja jättäneet elämään ainoastaan erään kuuden viikon vanhan lapsen, niinkuin ylimalkaan tuskin ainoatakaan taloa löytyy, jossa eivät olisi murhanneet muutamia viattomia asujamia tahi kiduttaneet heitä sitomalla heitä kiini pitkään tankoon ja sitten paahtaneet heitä tulella, jonka ovat virittäneet, ja olen itse nähnyt 5-6 semmoista tulisijaa. Sitä paitsi ovat muutamista paikoista vieneet pois lukemattomia viattomia lapsia, ja, jonka mainitseminen jo herättää inhoa, syöneet useampia, jonka etenkin Ilvesten kylä voi todistaa, koska kolme Kalmukkia, jotka sinne olivat tulleet, toivat mukanaan reissään kolme tapettua lasta, kaksi tyttöä ja yhden pojan, jotka he samassa kylässä vähitellen keittivät ja söivät." "Usein", niin lausuu eräs toinen kirjailija, "pakoitti hätä ihmisiä siihen aikaan luonnottomiin ja julmiin toimiin. Eräs äiti oli nälällä pakoitettu käyttämään kahden kuolleen lapsensa ruumiit ravinnoksi itselleen ja toisille lapsilleen. Eräs toinen möi suolaleiviskästä lapsensa muutamalle venäläiselle upsierille".
Ihmekö siis, että jokainen pakeni, ken paeta voi ja mihin vaan sattui pääsemään, etenkin Ruotsiin, vaan myöskin halki Lapinmaan Ruijan rannikoille. Tämä tapahtui niin suuressa määrässä, että Suomen väestö tästä ja siitä syystä, että paljon vietiin vankeina Venäjälle, näinä vuosina supistui 200,000 henkeen.
Myöhään eräänä iltana lähetti Laagje tavan mukaan kaksi palvelijataan, joiden vuoro nyt oli ensimmäisen yövartion ajan vartioida poroja. He huusivat nimeltä niitä koiria, jotka paraiten heitä tottelivat, jolloin nämä paikalla tulivat esiin sopestaan ja seurasivat palvelijoita, sillä välin kuin toiset koirat jäivät rauhallisesti makaamaan. Vaan juuri kuin kotonaolijat olivat levolle menemäisillään, hypähtivät kotiin jääneet koirat äkkiä ulos teltin ovesta ja rupesivat haukkumaan jotakin ulkopuolella. Laagje riensi nyt ulos ja huomasi vähän matkaa teltistä kaksi muukalaista, joiden ympärillä koirat haukkuivat. Laagje kutsui koirat luokseen, jolloin vieraat, mies ja vaimo, jolla oli lapsi selässään, lähestyivät ja tervehtivät.
"Hyvää iltaa!" kuului nyt mies mainitsevan tuolla vähän pitkäveteisellä suomenkielellä, johon Laagje tavanmukaisesti vastasi:
"Jumal'antakoon!"
Se oli siis hiljan nainut suomalainen pariskunta, joka oli matkalla Ruijaan. He rukoilivat yösijaa, ja koska Lappalainen ylimalkaan osoittaa vieraanvaraisuutta, osoitti Laagjekin sitä yhtä suuressa määrässä. Hän kutsui siis vieraat telttiin, jossa enemmän puita lisättiin takkaan ja padallinen poronlihaa pantiin kiehumaan. Lapsi, noin parin vuoden ikäinen tyttönen, päästettiin ulos pussista, jossa hän oli istunut äitinsä selässä, ja vieraille levitettiin mukavasti kaksi poron taljaa nuotion viereen. Pian olivat teltin asukkaat mitä innokkaimmassa keskustelussa, uutisia kyseltiin ja uutisia kerrottiin.
Mellet ja Lailakin olivat pian jalkeilla ja unhottivat unen nähdessään tuon pikku Suomalaisen. He saivat hänen seuraansa, ja kun ruoka oli valmis, yhdistyi Jaampakin lapsien seuraan tuoden vadillisen lientä ja lihaa mukanaan, ja nytkös siinä sotkettiin sekaisin suomea ja lapinkieltä, jotta Jaampan aina väliin täytyi toimittaa tulkin virkaa.
Suomalainen kertoi, että pohjois-Suomea edellisenä syksynä oli kohdannut kova katovuosi. Ohra oli paleltunut jo syyskuun alussa, ja koko pohjois-Suomessa ei löytynyt sitä taloa jossa ei syöty pettuleipää, jossa ainoastaan kolmas osa oli ruisjauhoja. Hän ynnä vaimonsa olivat siis päättänet kulkea suksilla koko tuon pitkän matkan ylös Ruijaan hankkiakseen siellä elatustaan kalastamisella; antoihan meri toki sen verran ruokaa, ett'ei joka päivä tarvinnut nälkää kärsiä.
Laagjen ja vieraan keskustelu kääntyi vähitellen poroon, sen luonteesen ja omaisuuksiin.
Niin kuin tunnemme, pudottaa poro, sekä uros että naaras, sarvensa kerran vuodessa. Härkä pudottaa sarvensa marraskuun keskivaiheilla. Naarasporo pudottaa sarvensa toukokuussa, noin 10-12 päivää kantamisen jälkeen. Poron sarvet saavat taasen täyden suuruutensa elokuun loppupuolella. Härän sarvet joutuvat täyteen mittaansa seitsemässä vuodessa, naaraan neljässä. Haarukoiden ja nystyröiden lukumäärä härän sarvissa voi nousta kuuteen kymmeneen ja niiden paino 36 naulaan.
Tunnettu on vieläkin, että monella eläimellä nähtävästi on jonkunmoinen aavistus omasta ulkomuodostaan. Se näkyy jo siitäkin, että esim. riikinkukko, teiri ja metso pöyhistelevät pyrstösulkiaan, suokukko kaulahöyheniään j.n.e. Kerrotaan myös kirjavan koiran ensiksi nuolevan ja puhdistavan valkoisia pilkkujaan. Se ainakin on varmaa, että poro usein ylpeydellä ja mielihyvällä katselee suuria monihaaraisia sarviaan.
Vaan että eläimellä myöskin voisi olla vaikutus ulkomuotoonsa eli että se omin neuvoin voisi vaikuttaa siihen, että joku osa sen ruumiista kasvaessaan muodostuisi semmoiseksi tahi tämmöiseksi, sitä ei tietääksemme ole tähän asti voitu toteen näyttää.
Lappalaiset väittävät kuitenkin kiven kovaan, että näin on poron ja sen sarvien laita. Niiden muoto ei ole itsetyinen, kertovat he, tahi ne eivät haaraannu ilman että eläin itse auttaa tahi toimii siihen. Se on saanut omituisen kuvauksen kielessäkin ja kuuluu: "Tshjorvides dakkat", muodostaa sarviansa, ja sen johdosta he, siis myöskin Laagje, väittävät, että porolla joutohetkillään on paljon työtä ja huolta.
"Miten se sitten menettelee?" kysyi Suomalainen.
"Se tekee sen takajaloillaan," selitti Laagje, "se taivuttaa sorkkansa taaksepäin ja nilkkaluullaan osaksi hankaa pehmeätä, esiin kasvanutta sarvimukuraa, kunnes se tulee helläksi ja hiukan kosteaksi siltä kohdalta, josta poro tahtoo kasvattaa haarukan. Sarviaine on, niinkuin tiedät, sienimäinen ja pehmeä kuin koivunkänsä, ja heti kun keväällä on sarveen ilmestynyt pieni nystyrä, alkaa poro takajalallaan hangata sitä, saadakseen sen haaraantumaan mielensä mukaan."
"Eihän toki," tuumasi Suomalainen, "että poro jalallaan kaapii ja hankaa sarveaan, ei tule siitä että se tahtoo siihen paikkaan haarukan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se paikka kihelmöi, josta luonnon järjestyksen mukaan haara itsestään puhkeaa esiin."
"Eipä niinkään," vastasi Laagje, "asian laita ei ole aivan niin. Tarkastappas ensin silmän asemaa ja sarvien haarukoita. Poro näkee joko oikealla eli vasemmalla silmällään kaikki sarvien haarukat, vaikka niitä olisi 20-30 kummassakin sarvessa. Miksi ei muutamia haarukoita vois kasvaa niin, ett'ei eläin niitä voisi nähdä, jos se yksistään olisi sattumuksen nojassa tahi että haarukat kasvaisivat ilman minkäänlaista myötävaikutusta eläimen puolelta? Eihän sen tarvitsekaan nähdä sitä paikkaa joka kihelmöi, tunteminen on riittämä paikan löytämiseen. Mutta jos tarkastat poroa kun se 'muodostaa sarviaan', niin huomaat heti, että se tuossa toimessaan lakkaamatta katselee ja tutkii silmällään, kasvavatko sarvet kauniiksi ja säännöllisiksi. Toisilla eläimillä, joilla on toisenlaiset sarvet, jotka eivät putoa ja joiden muodostumiseen eläin ei vaikuta mitään, niinkuin esim. härkä, vuohi, metsäkauris j.n.e, kasvavat sarvet usein niin ett'ei eläin voi niitä nähdä."
"Otappas joskus tarkastaaksesi poroa", jatkoi Laagje, "jolla koko vuosi on tehty kovaa työtä, joten se siis on laiha ja väsynyt eikä jaksa ahkerasti hoitaa sarviaan niiden kasvaessa. Sinä vuonna se saa muodottomat, kömpelömäiset ja hyvin harvahaaraiset sarvet. Vaan annappas sen seuraavana vuonna olla rauhassa, anna sen levätä ja käyttää aikaansa mielensä mukaan, niin saat nähdä, kuinka innokas se on saadakseen itselleen kauniit sarvet, kuinka se tuon tuostakin katselee niitä ja kaapii ja raapii milloin toista milloin toista sarvea, saadakseen mielimänsä haarukan siihen kasvamaan, kunnes se 2-3 kuukauden kuluttua on saanut sarvensa sen muotoisiksi ja niin monihaaraisiksi, kuin sillä ikäänsä ja kokoonsa katsoen tavallisesti on."
"Mutta", arveli Suomalainen, "tämänhän oi aivan yksinkertaisesti selittää siitä sangen luonnollisesta syystä, että laihan ja ajetun poron sarvet eivät luonnollisesti saata kasvaa yhtä rehevästi, kuin terveen, raittin ja hyvin ruokitun poron."
"E-ei", intti Laagje, "ei sitä aivan niin voi selittää. Tarkastappas poroa, jonka toinen silmä on viallinen, joten se ei voi nähdä sarviaan sillä puolella, eli jolla on viallinen takajalka, että se vähän taikka ei ollenkaan voi sitä käyttää. Nytpä huomaat, että sille puolelle, jolta se on sokea tahi takajalastaan viallinen, myöskin kasvaa kömpelö, ruma ja melkein haaraton sarvi. Se kyllä hapuelee tuollakin puolellaan tahi menee jonkun puun juurelle, jos sen takajalka on viallinen, ja hankaa sarveaan puun oksaa vasten, vaan se ei läheskään tule niin kehittyneeksi, kuin toisella puolella, jossa se voi tarkastaa sarven kasvua. Sen vuoksi tunteekin poro sarviensa pituuden, leveyden ja korkeuden niin erinomaisen hyvin, että se voi kiitää metsän läpi ja juosta puolen tuuman etäisyydellä puista ja oksista satuttamatta sarviaan, niinkuin se myöskin erinomaisella varmuudella voi puskea vastustajansa sarvia ja väistää omiansa.
"Tätä sarviensa hoitamista toimittaa poro syötyään kyllältä ja laskeutuessaan levolle. Paras todistus siitä, että säikähtynyt eläin rauhoittuu tahi, jos eläin on kesy, lakkaa ihmisiä pelkäämästä, on se, että se alkaa hieroa ja hangata sarviaan takajaloillaan. Vasikat tekevät samoin ensikerran sarvia saadessaan, ja tuota nähdessämme meitä huvittaa. 'Katsoppas vasikkaa, nyt se rupee sarviaan tekemään', on meillä silloin tapana lausua".
"Voipi olla, että poro hankaamalla ja kaapimalla sarviaan auttaa niiden kasvamista", tuumaili Suomalainen, "vaan kukaan ei voi saada minua uskomaan että poro tämän tietää tahi että se ehdolla ja tahdolla muodostaa ne niin eikä toisin, juurikuin ihminen, joka kähäröitsee hiuksensa. Sinä ehkä luulet, että poro myöskin tietää sarvihaarukkainsa lukumäärän?"
"Sitä se ei tosin tiedä", myönsi Laagje, "mutta siitä olen varma että se ehdollansa, tarkoituksen mukaisesti muodostaa sarviansa, ja sen tiedän myös, että jos kädelläni kaapisin ja raapisin jotakin kohtaa poron sarvesta, niin kasvaisi siihenkin haarukka, ja hauskaa olisi nähdä, kuinka kiire sille tulisi saadakseen samallaisen haarukan kasvamaan toiseenkin sarveen. Jotakin vastaavata on siinä, että puun kylkeen kasvaa pahka, jos sitä vahingoittaa kuoren alta".
"Jos niin on poron laita", sanoi Suomalainen, "niin on asia sama hirvelläkin, vaan tiedämmehän, että tälle elävälle kasvaa haarukka lisää vuosittain, vaikk'ei se sitä tahtoisikaan".
"Mutta toisin on poron laita", vastasi Laagje. "Sen sarvihaarukkain lukumäärä ei missään suhteessa riipu sen iästä. Haarukkain lukumäärä kasvaa seitsemän vuotta, mutta vähenee siitä lähtien, osaksi siitä syystä, ett'ei porolla vanhempana ole yhtä hyvä sarven kasvu kuin ennen, osaksi siitäkin syystä, ett'ei se luultavasti pidä niin paljon huolta ulkomuodostaan kuin nuoruudessaan."
Pakinata kesti myöhään yöhön, joten heidän täytyi mennä levolle pääsemättä mihinkään yksimieliseen päätökseen. Seuraavana aamuna läksi Suomalainen taas edelleen kulkemaan.
Kevätpuolella, noin pääsiäisen aikaan, alkaa tunturi-Lappalainen vaeltaa rannikolle päin jotenkin lyhyillä päivämatkoilla, usein hän ei kulje enempää kuin penikuorman päiväänsä. Hänellä on pitkä matka, usein 15-20 penikuormaa, ennenkuin hän pääsee kesäkentilleen, eikä pitkää matkaa kovaa kuljeta. Hänen täytyy kuljettaa mukanaan telttinsä, telttipuunsa, padat, kattilat, vaatteet j.n.e., paitsi sitä lapset, koiran pennut, vieläpä toisinaan sairaitakin. Rekikelin aikana käy kaikki helposti, mutta kun se on ohitse ja kaikki on ihmisten ja porojen kannettava, silloin matka on hidas ja vaivaloinen. Pahin seikka on, kun joku sairastuu tahi ei jaksa käydä joko vanhuudesta tahi muusta syystä. Tuota sairasta ei jaksa kantaa niin pitkää matkaa, ja silloin ei ole muuta neuvoa, kuin että hän, olipa kuka tahansa, kenties jonkun isä eli äiti, jätetään johonkin kurjaan hökkeliin varustettuna ruoalla elämänsä ylläpitämiseksi, ja tullaan häntä sitten noutamaan, ellei hän sitä ennen ole jo kuollut yksinäisyydessään. Monet raskaat jäähyväiset on isän tahi äidin täytynyt sanoa lapsilleen semmoisella autiolla seudulla, näkemättä heitä enää milloinkaan. Niiden, jotka voivat käydä, täytyy seurata porolaumaa, ja on heillä kyllin tekemistä sen hoitamisessa. Ani harvalla on niin paljon väkeä ja varallisuutta, että hänen kannattaa jättää jonkun sairasta hoitamaan. Mutta vanhemmat eivät pidä tätä tunturille yksikseen jättämistä minkäänlaisena kovuutena tahi kiittämättömyytenä lapsien puolelta. Se on surullinen välttämättömyys ja kohtalo, joka ennen ehkä on tullut heidän vanhempiensa osaksi.
Laagje läksi myös tavalliseen aikaan liikkeelle laumoineen, palvelijoineen ja vaimoneen. Mukana oli myös Mellet ja pikku Laila, joka nyt oli tullut lisäksi. Laagje aikoi kulkea alas Altenin pitäjään, yli Alteidenin tunturin Jokelvuonon kaukaisimpien niemien rannikoille.
Pikku Lailaa täytyi luonnollisesti usein kantaa, ja tavallisesti oli tuo tuima Jaampa se, joka kantoi häntä nahkasäkissä selässään, joten tyttö, jos tahtoi, saattoi pitää kiini hänen pitkästä tukastaan. Kaikissa tapauksissa uskottiin Laila Jaampan huostaan, kun oli kulkeminen vaarallisia teitä, niinkuin esim. jääkylmien, vaarallisien jokien poikki.
Lailasta ja Jaampasta oli nimittäin, vaikka se kuuluu vähän kummalta, tullut erinomaisen hyvät ystävät. Alussa ei Jaampa ollut hänestä välittänyt. Hän oli vaan toisinaan istunut katsellen tätä pientä viatonta, kaunista lasta, niinkuin pientä linnunpoikaa, mutta hän ei ollut puhunut mitään eikä milloinkaan koskenut lasta. Vaan eräänä päivänä, kun hän istuili avonaisen lieden ääressä ja pikku Laila ryömi hänen ympärillään, sattui niin, että pienokainen oli vähällä vieriä tuleen. Jaampa tarttui lapseen ja nosti sen syliinsä. Laila huomasi pian, niinkuin lapset vaiston tapaisesti tekevät, ett'ei tuo ruma naama ollut ollenkaan vastenmielinen, vaan että se päin vastoin kokonaisuudessaan oli paljasta, leveätä naurua, jonka vuoksi tyttö ei ensinkään häntä peljännyt eli kaiheksinut, vaan kiipesi hänen syliinsä ja tarttui kiini hänen vanukkeiseen tukkaansa, ja kun hän näki ukon korvarenkaat — sillä jostakin taikauskoisesta syystä käytti Jaampa korvarenkaita — tarttui hän toiseen näistä ja kiskoi sitä niin, että toinen jo olisi huutanut, mutta Jaampa antoi hänen vetää ja kiskoa pienillä palleroisilla sormillaan niin paljon kuin hän tahtoi; se oli hänestä vaan mieluista, että lapsi niin lähestyi ja kosketteli häntä.
Siitä hetkestä oli ystävyyden liitto valmis näiden molempain välillä, ja Laila sai sittemmin tehdä monta retkeä Jaampan selässä, hänen mennessään poroja katsomaan tahi lyhemmälle suksiretkelle. Hän pääsi myös toisinaan Jaampan kanssa rekiretkelle pulkassa, ja heidän taas palatessaan yhdessä ruokailemaan, lausui tyttö aina: "Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa!"
Tämä lapsen tuttavuus teki ihmeellisen suopean vaikutuksen Jaampaan. Hän ei aina ollut niin äreä eikä enää niin siivoton, kuin ennen, hankkipa hän itselleen kaikessa hiljaisuudessa kamman, jolla suori vanukkeisen tukkansa, joka tuskin oli tuntenut kammanpiitä muulloin kuin hänen lapsuudessaan, eikä hän koskaan tullut isännän telttiin Lailan luo verisin käsin tahi muuten likaisena; sillä Laila tuli heti hänen luokseen ja sai useimmiten häneltä jonkun leikkikalun, ei Jaampa puhutellut häntä muuten kuin kaikellaisilla hyväilysanoilla, joista lapinkieli on niin rikas, niinkuin: lintuseni, kultanuppuseni, västäräkkini, riekkoseni, sieluiseni, aurinkoiseni j.n.e.
Toukokuun lopussa eroitettiin urosporot ja mahot emäporot tiineistä, ja ensimainitut lähetettiin omin päinsä kulkemaan tunnettua tietä meren rannikolle. Tiineet eläimet sitä vastoin ajetaan kokoon johonkin paikkaan, jossa heillä on suojaa poikimisajalla. Tavallisesti kokoonnutaan vuosi vuodelta samaan paikkaan; sillä poro, niinkuin muutkin elävät, halajaa päästäksensä poikimaan samalla paikalla, jossa se ensi kerran iässään on poikinut. Se saattaa olla satojen penikuormien päässä siltä paikalta, ja kuitenkin se, ellei sitä estetä, rupee kulkemaan sinne päin ikäänkuin kompassin mukaan. Vaan jos sen pakosta on täytynyt jäädä uuteen paikkaan, pyrkii se sittemmin tähän.
Kun siis Laagje matkallaan oli tullut sille paikalle, jossa hän tavallisesti oli porojen poikimisaikana, lähetti hän Jounan kulkemaan edelleen urosporojen kanssa, vaan muut asettuivat tähän 8-14 päivän ajaksi.
Tämä aika on hyvin kiireinen tunturi-Lappalaiselle. Silloin hän saa olla liikkeessä yöt päivät, ett'ei puolet eli usein suurin osa vasikoista kuolisi. Siihen aikaan sattuu myös usein kylmiä ja kolkkoja ilmoja, tuoden tuiskua ja lumiräntää, jonka vuoksi pohjan asukkaat myös kutsuvat tätä aikaa "vasikkaviikoksi."
Vasikoita ei yksin ole suojeleminen ilmalta, ei myöskään susilta ja muilta pedoilta, vaan ihmisen täytyy olla paikalla suojelemassa vasikkaa itse emältä. Emäporo on, ihmeellistä kyllä, jotensakin, usein liiaksikin välinpitämätön nuoresta vasikastaan, antaa sen jäädä lumeen ja paleltua, sen sijaan että se, joka olisi oikean poroemän velvollisuus, kaikin puolin pitäisi huolta siitä ja antaisi sen imeä.
Sen vuoksi on ihmisen apu aina tarpeen. Siinä ei ehdikkään muuta kuin juosta emästä emään, auttaa vasikkaa lumesta, pidellä emää, jotta vasikka saa imeä, ja odottaa kunnes emä on sitä haistellut ja alkanut tuntea omakseen. Siten on vasikka pelastettu. Sitten taas toiseen paikkaan, olipa yö eli päivä, lakkaamatonta työtä 5-6 vuorokautta saamatta ummistaa silmiään.
Vihdoin väsyvät vartijat ja itse Jaampakin tästä kovasta työstä, että hän viimein melkein tunnottomana ja aivan unen vallassa heittäytyy pitkäkseen ja hänen täytyy nukkua lähes vuorokausi, ennenkuin taas kykenee liikkumaan. Mutta hän onkin pelastanut kenties 100 vasikkaa isännälleen ja itselleen.
Tunturi-Lappalaisen palvelijalla on vuotuista palkkaa tavallisesti 3-4 emäporoa. Palvelijoidenkin on siis ottaminen vaari poikimisajasta, jos nimittäin syksyksi tahtovat omistaa toisen verran enemmän poroja ja täten vähitellen hankkia itselleen pari sataa elukkaa, jolloin sopii — ei asettua asumaan — vaan kuljeksia tuntureita omin neuvoin.
Usein tapahtuu, että nuori emä, varsinkin ensikertalainen, työntää vasikan luotaan tahtomatta sitä tuntea, ei anna sen imeä, vaan juoksee pois, etsii oman äitinsä ja rupeiksen tälle vasikaksi. Vanhuskin usein suostuu täysikasvuiseen tyttäreensä ja hylkää oman vastasyntyneen lapsensa, joten kohta kaksi vasikkaa joutuisi hukkaan, ellei ihmisiä olisi paikalla heitä hoitamassa. Lappalainen silloin sitoo kiini tuommoisen luonnottoman äidin, antaa vasikan imeä eli lypsää itse emän, ottaa maidon suuhunsa ja ruiskuttaa sen sitten vasikan suuhun. Sitten hän silittää kädellään vasikkaa ja sivelee samalla emän suuta. Nytpä se haistaa vasikan, ja kun se vaan ottaa sitä tunteakseen, tulee kyllä äidinrakkaus avuksi, ja vasikka on pelastettu. Toisinaan vanha emä karkoittaa täysikasvuisen tyttärensä vastasyntyneestä lapsestaan, vaan jos lapsi parka turvautuu muoriin, ei tämä ole siitä huolivinaan, vaan työntää sen luotaan tahi potkaisee pitkittä puheitta kuoliaaksi.
Yhtä kummallista äidin luonnottomuutta osoittavat myös lampaat ja vuohet. Kerrotaan että Skotlannin lampurit semmoisessa tapauksessa ottavat viinapullonsa, kaatavat sisällöstä vähän kouraansa, jolla sitten sivelevät osaksi karitsaa osaksi äidin suuta. Tämä keino kuuluu auttavan. Tunnettu on, että meidän talonpoikamme samassa tapauksessa tavallisesti ripoittavat hiukan suolaa karitsan päälle, houkutellakseen emää sitä haistelemaan. Toisinaan suosii emä kaksoisista toista, vaan toisesta ei välitä laisinkaan. Tämä on paikkakunnissa synnyttänyt lauseen: "emä ei ota tunteakseen karitsatansa."
Lieneekö poron laita niin kesyttömässä tilassa, sitä en ota taatakseni. Luultavasti ei niin ole. Vaan toiselta puolen tulemme siihen surulliseen johtopäätökseen, että äidinrakkaus ei kasva sivistyksen rinnalla.
Darwinistit voisivat ehkä tästä keksiä selityksen lapsenmurhiin ja samalla lieventäviä asianhaaroja siinä suhteessa.
Kahden eli kolmen päivän kuluttua ovat vasikat jo niin ripeät, jotta voivat seurata emäänsä, ja nyt lähdetään taas liikkeelle ja kuljetaan lakkaamatta eteenpäin seutujen yhä vaihdellessa. Matkalla kohdataan aina tunnettuja seutuja, tuntureja, laaksoja, lehtoja ja järviä, joita tervehditään vanhoina, rakkaina tuttavina. Vanhat tapaukset muistuvat tullessa mieleen, ikäänkuin ystävälliset kodinhaltijat.
Tuollapa pistää soma, metsäinen niemi Njangajärveen. Siinä viime vuonna majat pystytettiin. Siinä pitkin rantaa pyydettiin kaloja jään aukoista, joka juuri oli lähtemäisillään. Tuonne virran suuhun laski parvittain sorsia, joita Jouna pyyteli kosolta kaikellaisilla ansoilla tahi myös pyssyllä.
Tuolla laaksossa riekot soitimen aikana huusivat, mellastivat ja röyhentelivät valoisat yöt läpikotaisin ja Jouna osasi niin sukkelasti houkutella koirasta matkimalla naaraan ääntä, jotta sai tuon lempivän uroksen aivan viereensä, saipa sen nousemaan selkäänsäkin asettuessaan kumarruksiin maahan ja tuon tuostakin matkien naaraan huutoa.
Tuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna oli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä koivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna juoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä hana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. "Seuraa minua," sanoi hän Jounalle, "minä aion ampua sen kuitenkin." Nyt hiipivät he karhua aivan lähelle. "Otappas nyt piitä ja taulaa," sanoi Jaampa, "ja kun minä tähtään, panet sinä taulan vänkipannuun." Niin nyt tehtiin. Jaampa tähtää ja tähtää, taula palaa ja palaa, ja viipyy hetkisen aikaa ennenkuin se ottaa syttyäkseen, mutta Jaampa ei hätäile eikä liioin tutise, hän yhä tähtää karhua ja vihdoinkin — leimaus — pau! Karhu vieri nurin niskoin, sillä luoti oli sattunut selkäluuhun. Se ei kuollut, mutta ei myöskään päässyt paikaltaan. Sitten Jaampa sivalsi pitkän puukkonsa, sitoi sen seipään nenään, ryntäsi mesikämmenen kimppuun ja pisti hänet kuoliaaksi; hänestä oli synti tuhlata enemmän ruutia ja lyijyä karhun tähden.
Tuolta korkealta harjulta saattaa kaukana luoteessa huomata kapean, vaalean juovan. Meri, meri! huutavat Lappalaiset kuten Xenophon'in Kreikkalaiset, ja poro, joka alkaa vainuilla ja haistaa merta, kiirehtii askeleitansa kohdatakseen edellä kulkeneet toverinsa.
Paimentolaiselämällä on viehätyksensä ei ainoastaan Lappalaiselle, vaan pelkäänpä kaikille Aatamin lapsille, olivatpa millä sivistyksen asteella tahansa.