VI.
Joulunaatto.
Noin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja jälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen, vaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli viihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko joukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä ajaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen palvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään erästä matkustavaista Alteniin.
Tunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen porolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän kyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän matkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat Etelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy silloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon pitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei tästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta kertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on korkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää saapumaan.
Laagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi ollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin. Kenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni ryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta viinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi sitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi muiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten hän taas voipi olla viinatta monta aikaa.
Laagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen pulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja rasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin sekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.
Tämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän uneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran hyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen lisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat kätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli tieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut, että Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt kellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen vuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi tytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla hopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella porolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten lopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa naimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa nimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.
Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti toimittaa asioitaan.
Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia, suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen, mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa, joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.
Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon, kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi, tervehtiessään häntä.
"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.
"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"
Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska
Lappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.
"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla monta tuhatta poroa?"
"En ole rikas", vastasi Lappalainen."
"Montako poroa sinulla on?"
"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"
Tunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää, jonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi ilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään lukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma omaisuus.
"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?" sanoi kauppiaan puoliso.
"Minullako ei ole lapsia!" sanoi Laagje hymyillen, "onhan niitäkin".
"Vai niin, oletko saanut lapsia", jatkoi kauppias, "muistan vaan kuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen. Onko sinulla ottolapsia?"
"On", sanoi Laagje, "olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in, vaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on minulla".
"Kuinka vanha hän on?" kysyi vaimo.
"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni", sanoi Laagje ja kysyi samalla:
"Entä sinä, onko sinulla lapsia?"
"Valitettavasti ei minulla ole yhtään", sanoi kauppias.
"Eikö ole ollutkaan lapsia?"
"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus".
"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman kautta kadotimme ainoan tyttäremme?"
"En", vastasi Laagje, "kuoliko hän?"
"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin, kuin täällä oli niin paljon susia".
"Viime vuonna joulun vaiheilla", kysyi Laagje.
"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla".
"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'" (lapsesta ja sudesta,) kysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.
"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä kohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi."
"Viime vuonna joulun aikana?" kysyi Laagje uudestaan.
"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme lapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot säikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä, ja lapsi oli poissa."
"Pieni tyttö kätkyeessä?" kysyi Laagje taas, ja kummastus kuvautui hänen kasvoillaan.
"Niin, kätkyeen löysimme, mutta lapsi oli poissa!"
"Missä tämä tapahtui?" kysyi hän jälleen.
"Isonkosken luona."
"Isonkosken luona!" huudahti Laagje.
"Niin juuri siinä kun tullaan tasangolle, sinä tiedät, puoli penikuormaa yömajasta."
"Ja se oli joulunaatto-yönä viime vuonna?"
"Niin, joulunaattona tulee juuri vuosi siitä kuluneeksi."
"Herra Jesus!" huudahti Lappalainen, joka nyt oli noussut istualtaan ja oli tullut aivan selvälle päälle tuosta tiedosta, jonka hän niin odottamatta sai, että se oli kauppiaan lapsi, jonka hän oli löytänyt ja pelastanut, ja joka nyt oli hänen kotonaan.
"Sinun lapsesi, pieni tyttäresi" — ja Laagje oli jo vähällä ilmaista koko salaisuuden.
Kauppias luuli, että tämä oli vaan myötätuntoisuuden huudahdus hänen onnettomuudestaan, eikä sitä osannut kummeksiakaan.
"Ja sinä olet varma siitä, että lapsi hukkui?" kysyi Laagje.
"Niin, me löysimme kätkyeen, nuorat olivat irti revityt, ja lumessa oli veripilkkuja; hirveätä on ajatella, että viaton lapsi joutui susien revittäväksi."
"Veripilkut olivat Tshjabosta," ajatteli Laagje itsekseen. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan ei voinut olla kauemmin huoneessa. Hänestä tuntui liian kuumalta sisällä, hiki valui hänen otsalleen, ja hän näytti niin peljästyneeltä, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Hän jätti äkkiä hyvästi, ei uskaltanut enää katsoa äidin surullisiin kasvoihin, vaan riensi ulos kylmään, tähtikirkkaasen yöhön. Hänen ajatuksensa ja päätöksensä olivat ristiriidassa ja nuhtelivat sisällisesti toinen toistaan.
Pian tahtoi hän palata huoneesen, heittäytyä äidin jalkojen juuren sanoen: "Lapsesi elää!" Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ett'ei tässä tarvinnut kiirehtiä, hän tahtoi ensin keskustella vaimonsa kanssa asiasta. "Sitä paitsi," ajatteli hän, "he ovat pian unhottaneet surunsa, ja saavathan he toisia lapsia. Minä olen löytänyt ja pelastanut lapsen, se on minun lapseni, ja minä en aio siitä luopua. Minä en tee syntiä; ilman minutta olisi lapsi kuollut! Mutta jos asia kuitenkin huomattaisiin? Jos teen väärin siinä että pidän lapsen, niin saattaa Herra varmaan asian valkeuteen, ja kenties he itsekin olisivat löytäneet lapsen, ellen minä sinä yönä olisi sattunut paikalle ennen heitä; ja mikä ilo vanhemmille kun saavat ainoan lapsensa jälleen! Niin, minä puhun asiasta vaimoni kanssa."
Laagje ei saanut unta silmiinsä sinä yönä, ja matkalla Alteniin hän oli alakuloinen ja harvapuheinen. Hän läksi sieltä niin pian kuin pääsi ja kolme päivää myöhemmin hän jälleen seisoi teltissään vaimonsa edessä, joka piti Lailaa sylissään.
Hän ei ensin puhunut mitään, mutta katseli miettiväisesti tuota pientä, kaunista tyttöä, jonka vaimo vei levolle, sitten kun se uuvuksiin asti oli leikinnyt niillä leluilla, joita Laagje oli tuonut mukanaan.
Yöllä kun kaikkialla teltissä vallitsi hiljaisuus, ja Mellet ja Lailakin nukkuivat, eikä kukaan voinut heitä kuulla, herätti hän vaimonsa kuiskuttamalla:
"Vaimo, kuuletko?"
"No, mikä nyt?"
"Olen saanut tietää yhtä ja toista".
"Mitä sitten?"
"Minä tiedän kutka Lailan vanhemmat ovat."
"Tiedätkö sinä kutka Lailan vanhemmat ovat? Mistä sen olet saanut tietää?"
"Olin Karasjoella ja juttelin kauppiaan kanssa. Tämä kertoi matkalla viime vuonna vaimonsa kanssa Koutokeinoon kadottaneensa lapsensa."
"Kerroitko heille, että lapsi elää ja että se on meillä?"
"En, siitä en puhunut mitään, mutta omatuntoni rupesi minua soimaamaan katsellessani äitiä, joka surun kalvamana on tullut kivuloiseksi ja laihaksi. Äiti raukka, kuinka onnettomalta hän näytti!"
Molemmat olivat hetken ääneti kunnes Laagje taas kysyi:
"Mitä meidän pitää tekemän?"
"No, kun et puhu mitään, niin ei kukaan saa asiasta tietoa, ja hän saa kyllä useampia lapsia."
Tähän nyt asia päättyi, ja niin kului 8 päivää, mutta mitä hyvänsä Laagje teki, ei hän voinut unhottaa tuota lapsetonta äitiä, joka istui yksinään Karasjoella, ja äkkiä lausui hän eräänä yönä:
"Vaimo, minä en saa lepoa, en rauhaa, enkä unta lapsen tähden. Tätä salaisuutta en voi kauemmin kätkeä. Suostutko, niin lähdemme huomenna yhdessä lapsen kanssa Karasjoelle?"
"Mutta jos he rankaisevat sinua, kun olet salannut asian niin kauan."
"Eiväthän toki rankaise minua siitä, että olen löytänyt ja pelastanut lapsen ja nyt vien sen heille?"
"Ei sen vuoksi, mutta siitä, ett'et ole hankkinut tietoja eli koettanut löytää vanhempia."
Selvästi näkyi, että Laagjen puoliso vähemmin sääli lapsen vanhempia kuin mies.
Kului taas muutamia päiviä, mutta Laagjen tila ei parantunut. Ilo lapsen vuoksi oli kaukana. Kun se itki, kävi hänen mielensä raskaaksi, ja kun se nauroi ja hymyili, muisti hän heti tuota murheellista äitiä Karasjoella.
Vihdoinkin lähempänä joulua päätettiin, että mies ja vaimo sekä Jaampa lähtisivät matkaan lapsen kanssa aaton-aattona.
Matkalla sai Jaampa, joka vuorotellen emännän kanssa piti Lailaa ajaessaan sylissään, ihmeekseen kuulla todellisen kertomuksen lapsesta. He saapuivat Karasjoelle seuraavana päivänä, joulunaattona iltapuolella ja tapasivat kauppiaan vaimoneen kotona. Kun he olivat menemäisillään sisään, pyysi Jaampa päästäkseen hänkin mukaan, mutta Laagje tuumasi, että olisi ehkä paras ett'eivät kaikki menisi huoneesen.
"Rakas isäntä, salli minunkin tulla katsomaan, kuinka iloisiksi he tulevat," rukoili Jaampa, ja synti olisi ollut häneltä sitä kieltää, ajatteli hänen isäntänsä.
Kaikki kolme menivät nyt sisään ja asettuivat oven suuhun, Laagjen emäntä Laila sylissään.
"Sinä olet matkalla Joulunaattona, Laagje, ja vaimosi ja lapsesikin," sanoi kauppias.
"Niin, aion mennä kirkkoon huomenna."
"Onko tuo pienokainen sinun lapsesi?"
"On, se on pieni tyttäreni Laila."
"Sinä et tule mihinkään ilon asuntoon meille, Laagje. Muistathan tapauksen viime vuonna."
"Sinä olet vielä murheellinen?"
"Niin, me emme koskaan enää saata olla iloisia!"
"Tänä iltana sinun pitää tulla iloiseksi", sanoi Lappalainen, "kaikki kristityt iloitsevat tänä iltana!"
"Se on totta, ylistetty olkoon Jesus Kristus!"
"Amen!" sanoi Lappalainen.
"Vaimosi on myös tuleva iloiseksi; meidän tulee kaikkein iloita ja kiittää Kaikkivaltiasta, joka kuolleet herättää."
"Onko sinusta tullut kuleksiva saarnaaja, Laagje?" kysyi kauppias.
"Ei, mutta minä tulen kuitenkin iloisella sanomalla sinun luoksesi.
Minä annan sinulle lahjan, joka saattaa sinut jälleen iloiseksi."
"Ei mikään lahja voi minua ilahuttaa."
"Voi kyllä, minä annan sinulle lapsen, tuon lapsen tuossa," sanoi hän osoittaen pikku Lailaa, joka käveli lattialla.
"Oman lapsesi," sanoi kauppias, "mitä sinä tarkoitat, Laagje?"
"Kaunis lapsi, soma pieni tyttö, eikö niin," puhui Laagje, "se on varmaan sinun lapsesi näköinen?"
"Mutta minä en ymmärrä, mitä sinä ajattelet, kun tahdot antaa pois ainoan lapsesi, josta olit niin iloinen ollessasi viime kerralla täällä. Ethän vaan laske leikkiä?"
"En laske leikkiä, tyttö ei ole minun lapseni, se on löydetty!"
"Löydetty lapsi?" kummasteli kauppias.
"Niin, viime vuonna joulunaattona löysin lapsen."
"Löysit lapsen viime vuonna joulunaattona," huudahti kauppias, "mistä?"
"Isonkosken luota jääkappaleelta kätkyeessä."
"Jumalan nimessä, mitä sinä puhut?" huudahti kauppias, ja samassa juoksi hänen puolisonsa esiin, seisoi ristissä käsin ja katseli milloin Laagjea, milloin lasta, joka seisoi Laagjen emännän vieressä.
"Olen sanonut, että sinä ja vaimosi tulisitte iloisiksi tänä iltana, ja että kaikki iloitsisimme," sanoi Laagje. "Kuule siis! Lapsesi löysin minä kätkyeessä jääkappaleelta Isonkosken luona viime vuonna joulunaattona hämärissä. Kätkyeen viskasin pois, mutta lapsen kannoin povellani kotiini, siitä lähtein on se ollut minun luonani ja nyt tänäpänä tuon sen sinulle, ja tuossa se seisoo, niin totta kuin Jumala minua viimeisellä hetkelläni auttakoon!"
Isä ja äiti lankesivat polvilleen, ja sillä välin kuin äiti syleili ja suuteli lasta ja piteli sen pieniä kasvoja edessään, ja tuon tuostakin painoi sen sydämelleen ja itki ilon kyyneleitä, kertoi Laagje tarkemmin, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän myös oli antanut kastaa lapsen ja että sen nimi oli Laila.
Ja niin tuli todellakin, niinkuin Laagje oli sanonut, iloinen joulunaatto kauppiaan taloon. Jaampa hiipi kyynelsilmin ulos ja kertoi Maggalle ja Lassille että kadonnut lapsi oli löytynyt, jolloin nämä riensivät huoneesen ja iloitsivat iloitsevien kanssa. Niin kulki uutinen edelleen, ja pian oli melkein koko paikkakunnan väestö kokoontunut lasta katsomaan ja kuulemaan kertomusta sen pelastuksesta. Kaikille tarjottiin virvokkeita, kaikki saivat joululahjoja ja kaikki yhdessä lauloivat päätökseksi tuon vanhan rakkaan virren:
Taas joulu-aika riemuisa,
Nyt koitui kotihimme j.n.e.
Kuu Laagje toisena joulupäivänä oli lähdössä ja lausui jäähyväiset onnelliselle pariskunnalle, sanoi hän:
"Ethän minua rankaise, vaikka tulin pitäneeksi lapsesi niin kauan?"
"Ei, Jumala siunatkoon sinua, Laagje", sanoi äiti, "ei sinua rangaista. Sinua minä kiitän niin kauan kuin elän siitä, mitä olet tehnyt minulle ja pikku Marialle."
"Ei, Lailalle", muistutti Laagje.
"Niin, niin," sanoi äiti, tuon tuostakin lasta suudellen, "olkoon hän sitten Jumalan nimessä Laila."