ARMAANSA KADOTTANUT.
Ykstoista vuotiaana vasta
Kisailin, kun jo taivahasta
Kuiskaili mulle rakkaus.
Kakstoista täytin töin ja tuskin,
Niin sammui tuo ens' rakkauskin,—
Sen tukahdutti kateus.
Lie viidestoista vuosi tullut:
Taas rakastuin—voi ihmishullut!
Me palamme kuin rohtimet!—
Vaan pian sammui rohdintutta:
Mä kylmenin ja etsin uutta,
Näin vierauntui sydämet.
Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla:
Kuin teräksellä karkaistulla
Mä iskin lemmen valkean:
Voi tuhat, voi sit' armautta,
Sit' ihmissielun kirkkautta!—
Vaan sen vei surma hautahan.
Hän kuoli! Ken vois ihmetellä,
Jos, synkeällä sydämellä,
Suon kyynelvirran vuotavan?
Vei kateus—ei murhe siitä;
Söi halla—tapahtuuhan niitä;—
Vaan surma vie mun surmahan!