HÄILYVÄT SAARET.
Oi maailma, mun mereni,
Kuin häilyvät on saaresi!
Kas valtameri saariansa
Ei kuohuttele juuriltansa—
Sun saares yhä häilyvi.
Sun aaltois ajoll' ihmiset
On saaret tuhatlukuiset.
Kun luokse toistensa he rientää,
Sun mielijohtos heitä kieltää—
Heit' aavikolle viskelet.
Mä pieni luoto tahdoin vaan
Liittäidä saareen kukkivaan;
Sun kitas silloin, ahnasmieli
Kurimus, kukkasaaren nieli—
Mä aaltoihin jäin huojumaan.
Taas toinen, saarten ruhtinas,
Niin keväinen, niin loistokas!—
"Sun ruusu-rinnoilles mä liityn,
Saan rauhan autuaan, kun piityn
Ihailemaan sun tuoksuas!"
Niin uneksin ja toivotin,
Mä saari saarta hyväilin,—
Vaan silloin aalto raisu kiskoi
Mun saareni, sen kauas viskoi:
Taas yksin jäin yömyrskyihin.
Yön epätoivo, hämmästys
Ja ulapalla eksymys
Mun syöksi kurimusta kohti;
Vaan silloin taivahalta hohti
Valoisan tähden välkähdys.
Nuo tähdet Jumal-asunnoista
Meist' epätoivon tuskat poistaa.
Ja kukkasaaret saarta vasten
Uneksuu lailla autuasten,
On meri hetkeks tyyntynyt.
Kupeesta saaren liittyneen
Näen pikku saarten syntyneen:
Ne kasvaa, kukkii, riemuitseepi,
Vaan kurimus ain' ahmaileepi—
Se nielee saaret lapsineen.
Oi, tähti, johda kulkevaa,
Äl' aaltoin anna johdattaa!
Kas tuolla luoksein saari kiitää,
Sä, taivas, voit mun siihen liittää,
Kaks yhdeksi voit sulattaa!
Jo kuulen lintuin laulua,
Jo tunnen kukkain tuoksua,
Jo nautin, taivas, sointuisuuttas,
Syleilen, saari, kauneuttas—
Jo rauhoittuupi maailma.