HEVOSPAIMENET YÖMAJALLA.
Useissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä syys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla.
Kuunteles mi kumma melske
Kuuluu korvessa!
Sydänyö on—äänten helske
Sointuu korvissa.
Hongat jyskää,
Vuoret ryskää,
Kallioilla louhet kaikuu,
Äänen aallot raivot raikuu:
On kuin telme korkeain
Tapiolan jumalain.
Lähemmäksi astukaamme
Syytä tutkimaan,
Miksi luonto levot
Yökkö riehtoo,
Siivin liehtoo
Vastahamme; huuhka huutaa,
Kamalasti korpeen kuutaa
Tuike tulen kalpean,
Liekkiväisen valkean.
Tähdet tuikkaa taivahalla,
Pohjo leimuaa;
Sähkön tulet korkealla
Säihkyin remuaa.
Soitto torven
Läpi korven
Kuusen latvast' äänen antaa
Kohti taivon kaukorantaa:
Poika puussa toitottaa,
Torvi korven kai'uttaa.
Havumaja kuusen alla
Tuossa tehty on.
Majan eessä polttaa puita
Poika pelvoton.
Liekki liehuu!—
Veri kiehuu
Suoniss' urhon rauhatonna,
Huutaa hän vaan vallatonna,
Niinkuin toinen torvellaan,
Kuusessa mi raikuttaa.
Kuluu hetki; huutaminen,
Torvi taukoaa,
Mutta kellot hevosien
Soipi sekavaan.——
Susi ulvoo!
Hirmu valvoo!
Vaara uhkaa elukoita!—
Syöksee päälle, vaan ei voita!
Hevot hyppii hirnuen,
Tulvaa pojan tulillen.
"Nouse!" huutaa puussa toinen,
"Riennä tappohon!
Luotiani täältä voinen
Syöstä petohon!"—
"Nousta voinen",
Virkkoi toinen.
"Ei nyt tässä pelko auta—
Onhan tuossa vahva rauta;
Sillä koen vastustaa,
Minkä peto puolustaa."
Silloin sieppaa majastansa
Poika kirvehen,
Juosten rientää rohkeasti
Suden jälkehen.
Ähkää, puhkaa!—
Peto uhkaa
Raatain pojan muserrella,
Vaan jo kaatui ulvehella:
Luoti lensi kuusesta,
Kirvehestä iskuja.
Ylpehinä oiva työstä,
Pojat saalistaan
Rientävät nyt keskiyössä
Kilvan kuorimaan.—
"Korpimaahan
Karheahan
Luusi, peto, lasketahan—
Tapporahat maksetahan
Meille kihlakunnalta,"
Kuului hautasaarnansa.
Aamun tullen aurinkoinen
Loisti taivaaltaan.
Väsyneinä pojat nautti
Unta vuoteellaan.
Hampaan luske,
Ruohon ruske
Nurmell' äänen saada koitti,
Puut ne huokui, linnut soitti,
Juhla tyyn' ol' luonnossa,
Melske öinen tauonna.