II.
Kun toivottu nous valta-istuimelle
Ja tarttui kansakuntain valtikkaan,
Kohosi miljonien sydämelle
Rukous, nousten uumenista maan,
Ja toivonriemu aavistuksen lailla
Sit' ennusti, mit' oli oltu vailla..
Ja niinkuin kevätpäivä noustuansa
Maan kaiken täyttää siunauksellaan
Ja salot, salmet laskee kahleistansa
Ja kukkaseppeleillä kiehtoo maan,
Niin valtiaankin rakkaus, mahti kansat
Pimeestä päästi, laukoi orjain ansat.
Nyt miljonat, jotk' ennen iestä kantoi,
Vapaina nosti päänsä painuneen.
Ja vapaus se ihmis-arvon antoi
Kuin kevät elonmerkin kukkaseen.
Ja kansakunnan ydin voitti uutta
Nyt sisällistä voimaa, mahtavuutta.
Nuo uudet voimat viisas valta sääsi
Työn, toimen, aatteen palveluksehen:
Tiet korpeen kasvoi, höyrynvoima pääsi
Maat halki;—sydämihin kansojen
Myös tiedontiet ja opinsuonet johti,
Vei maat ja kansat edistystä kohti.
Työt jalot, suuret rajoja ei tunne,
Vaikk' oman maan ja kansan kehdokseen
Ne kaipaa—muuten rientävät ne kunne
Vaan tosi tarve etsii avukseen.
Sen tunsi Ruhtinaamme kansoinensa,
Kun Balkan-niemi kutsui avuksensa.
Nyt kansa vieras läpi vaiheittensa
Ain' ylistellen muistaa Valtiaan,
Jok' ihmiskunnan voitoks uhriensa
Kautt' osti orjuudesta Balkan-maan.
Niin kansa, ennen poljettu, nyt siellä
On kansallisen edistyksen tiellä.
Näin ihmis-arvon, vapauden aiheet,
Näin edistystä maille, kansoillen
On valtiaamme luonut, kansain vaiheet
Uutt' aikakautta kohti ohjaten.
Mutt' itsessään on kansoiss' onnen ponsi,
Jos sampo heill' on eikä tyhjä kansi.
Vaan vaikea ois laulun luetella
Mit' ihmiskunnan sankar' tehnyt on,
Sill' aikakirjain lehdet arvostella
Vaan voipi töitä moisen urohon.
Maa palkintoa niist' ei jaksa antaa,
Sen rinnass' omassansa sankar' kantaa.
III.
Öin usein raaka, jylhä suo
Maan yli ruttohuurut luo
Ja ilman saastuttaa.
Ja sielt' öin hiipii, väijyy hiljaa
Myös hallan henki pellon viljaa
Ja tahtoo tähkät kuolettaa.
Niin noussut keisar'valtion
On sivistyksen peltohon
Myös rutto myrkkyinen.
Sen liitoss' on kaikk' ilkivallat,
Kaikk' inhoittavat surmat, hallat—
Niin ihmiskuntaa häväisten.
Ja valtakunnan kunniaa,
Sen kruunua, maan jaloimpaa
Työt mustat vainoaa.
Hänt', uuden aikakauden luojaa,
Maan edistyksen, onnen suojaa
Pimeys vaanii, ahdistaa.
Mut Korkein kaitsee omiaan.
Niin tuhat juonta julmaa vaan
On turhaks' rauennut.
Ja valtias Hän vaaroissansa
On kirkastunut, kunniansa
On kansain suussa kaikunut.
Niinkauan kuin voi seistä maa,
Ain' ihmiskunta kiroaa
Työn julman, kavalan.
Vaan järjestystä, oikeutta
Ken suojaa, voittaa rakkautta
Ja voittaa jälkimaailman.
IV.
Suomen, synnyinmaamme, kansa mist' on riemuissaan?
Harras kiitosjuhlan henki huokuu halki maan.
Tuntuu niinkuin kautta honkain pyhät tuulet puhaltais,
Kansan elonkorju-juhlaan temppeleihin kokoais.
Neljänneksen vuosisadan saaliist' iloitaan,
Kantain uhrikymmenykset alttarille maan.
Riemu raikuu, kiitos kasvaa, ylttyy ylle pilvien:
Luojallen ja Ruhtinaallen kantaa kansa kiitoksen:
Kansallisen hengen sato meill' on voittona.
Sit' ei koi syö, ruoste, mato ei voi turmella.
Ruhtinaamme sanan voima on sen kasvun suojellut,
Kansan työ ja itsetunto hedelmän on kantanut.
Valistuksen juhlasoihtu koittaa kansallen,
Torjuu mustat työt, kuin hallat, poistaa vääryyden.
Kansa, niinkuin kallis aarre, kätköstänsä kohoaa;
Siit' on riemu Ruhtinaalle, siitä Suomi kukoistaa.
Hänpä armas valtioomme uuden elon loi,
Korvilleen kun kansan äänen jälleen nousta soi.
Niin nyt Suomi, templin lailla, juuristansa rakentuu,
Ruhtinaan ja kansan tahto siinä yhteen tajountuu.
Viel' oi' aarre vartioitta, templi turvatta,
Kansa, niinkuin lapsi, ilman miehen aseitta.
Silloin Valtiaamme tahto liittyi kansan tahtohon:
Ruhtinaan ja maansa suojaks' Suomi nosti vartion.
Täysi-miehen vyölle vyötti miekan Ruhtinas,
Löi kuin ritariksi kansan jalo Valtias.
Miehen uskollisen rinta kiitoksest' on täyttynyt.
Rakkautta Ruhtinaansa Suomen kansa kuohuu nyt.
Siksi palatsit ja mökit, kylät, kaupungit
Juhlariemua on täynnä niinkuin temppelit:
Kaikkialla kiitos kaikuu, kiitos harras Luojallen,
Henki jalo voitossaan kun loistaa yli vehkeitten.
Mitkä myötä-, vasta-vaiheet kohtaa Suomenmaan,
Kansa kiitollinen muistaa jalon Ruhtinaan:
Suku suvun, lapsi lasten kuulla kertoo, siunaten
Suurta ruhtinasta, joka täytti kansan toivehen.
Niinkuin elonjuhlaa Suomi viettää riemuiten,
Ruhtinaansa töitten muistoks' lyhteit' uhraten:
Valistuksen, hyvän, pyhän voitoks' uhraa Suomenmaa.
ALEKSANDER Toisen muisto niistä aina loiston saa.