LUOMISEN KEVÄT.
Ensi kevätpäivä loisti
Yli kaiken luomistyön;
Valon Herra varjot poisti,
Tunnettu ei valtaa yön.
Herran kirkkautta kohti
Kaikki luodut nosti pään,
Lemmen voimaa luonto hohti,
Mielt' ei karsast' yhtäkään.
Toisen onni toista nosti,
Riemun syyn soi runsahan,
Lempi lemmen töitä kosti
Halki kevätmaailman.
Kukat—ennen varsissansa
Aattehina piilivät,—
Loistivat nyt, tuoksullansa
Maailmata täyttivät.
Leijonakin kukkaseensa
Mieltyi—naarasleijonaan;
Uroskyyhky kultasensa
Lauloi—kukkaseksi vaan.
Luonnon morsiamet täytti
Aamukaste keväinen.—
Miehen sydämessä näytti
Aatehelmet piillehen.
Yksin, varsi kukkaa vailla,
Kaipion hän tunsi vaan;
Onnen keskelt' orvon lailla
Viel' ei löydä onneaan.
Luonnon Herra, luotu maata
Eedeniksi hoitamaan,
Itse riemuita ei saata,—
Varsi kaipaa kukkastaan.
Silloin luonnon hekkumasta
Vuoti tunne suloisin,
Ylin aate taivahasta—
Mies ne nautti sydämin.
Kaunihinta nähden, vaipuu
Sankar' ihme-unelmiin.
Näkee unta—vihdoin toipuu—
Kukkansa luo Eedeniin.
Tunne suloisin ja ylin
Aate, uni kaunihin
Miehen sydämen ja sylin
Täytti—nainen luotihin.
Ihminen, jot' onnen hukka
Peljätti, nyt nousta voi.
Luomiskevään viime kukka
Vasta täyden kesän toi.
12/8 1879.