RUNO,
lausuttu Suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa, Viipurissa, Tammikuun 15 p. 1879.
Ei vaan leiväst' elä ihmissuku:
Sana Luojan, aate, hengenmahti
Maailman loi, muodostaa ja johtaa.
Ja kun aate, rakkauden luoma,
Ihmisrinnan nytkin valtaa, valmis
Hän sentähden uhraamaan on leivän,
Hengellensä voitoks' elääksensä.
Moinen aate, kansallinen aate,
Kansan itsetunto on, jok' ohjaa
Kansakunnan omast' itsestänsä,
Omist' oloista ja keskuksista
Etsimään ja kasvattamaan suurta,
Korkeaa ja arvon-ansioista,
Omituista, uutta ihmiskunnan
Ihailuksi, elinrakenteeksi,
Palvellen näin kukin kulmallansa
Ihmiskunnan suurta tornintyötä,
Taivahasen ylttyväistä kerran:
Sivistystä suuren ihmissuvun.
Moinen aate, kansallinen aate,
Suomen kansan elimihin uhkui,
Kuohutellen luonnon lähtehestä,
Kansan hengest', ennen nukkuneesta,
Vilppahan ja valvovaisen virran,
Virran vastuksia murtavaisen,
Laajenevan, taajenevan tulvan—
Kansalliset riennot, oudot ennen,
Hartauden, innon uppo uuden,
Itse-uhrauksen ihmevoiman,
Opin-innon, valon valloituksen—
Kunnes aaltoaapi kaikkialla,
Kaikkialla kansan henkivalta,
Kansan henki kansaa vartioipi.
Moinen aate, kansallinen aate,
Läpi Suomen etelän ja pohjan,
Kautta Suomen sydämen nyt käypi,
Nostatellen, luoden loitsimalla
Kansallisen hengen oppitarhat,
Joissa ajan tulevaisen toivot,
Kansan lapset, kansan rakkauden
Päivänpaistehessa versostuvat,
Siunauksesta rakkauden töiden.
Moinen aate, kansallinen aate
Myös loi innon Suomen itämaille,
Hartauden, toimen tänne tuotti,
Kansan kutsui avuks itsellensä,
Oman toivehensa täyttäjäksi:
Päästämähän kansan kasvavaisen
Tiedon-tarhaan oman kielen kautta.
Kansallisen omantunnon ääni
Kajahtaa nyt kautta Itä-Suomen,
Rajojenkin tuolla puolen tuntuu:
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Kauan kaihoksissa unteloinut
Alla vitsan vierahan ja vallan!
Tunne lippus, uhris ilmi kanna,
Hengenvalta, kaiken vapauden
Alku-ehto, itsellesi hanki,
Maallisella uhrill' osta kallein,
Maassa kallein, suurin taivahassa,
Jälkipolven perintö ja aarre:
Hengenvalta, vapauden mahti.
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Muistojesi hiilloksesta lietso
Toivojesi toinnutteeksi tulta:
Täältähän, kas täältä Suomen suku
Mainehensa maailmalle nosti,
Täällä kuulun kunniamme lähde:
Kansallisen hengen ikihelmet,
Laulut suuret Kalevalan kansan
Täällä syntyi kansan sydämestä,
Sydäntenpä sytteheksi lähti.—
Nytkös, koittaessa ajan uuden,
Piilloksissa tääll' ois luonnon-lähde,
Kansan henki, nukkuis hangen alla
Virtomatta maata vihannaksi,
Kansallisen viljelyksen maata?
Koteloonko särkyis hengenhelmet,
Ilmestymätt' iloks' ihmisille,
Maalle kuuluksi ja kunniaksi?
Nouse, kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Lahjat suli' on muita muhkeammat,
Henki herkempi ja herttaisempi,
Muistot mainioimmat maailmassa,
Kalevalan kaukahiset muistot.
Kunpa nouset, nouse notkeasti
Oman toivehesi täyttäjäksi:
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi,
Oppitarhaks' omankieliseksi,
Josta opin korkeamman tähkät—
Niinkuin muinen valkeuden oppi
Karjalan pääkaupungista kulki,
Valtavasti laajeni ja voitti—
Puhkeaa ja singahtaapi kauas
Suuren Suomen, kaunon Karjalamme
Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;
Jossa lapset täältä sekä tuolta,
Itä-Suomen suuren ilman alta
Versostuvat maansa mainioiksi,
Haltijoiksi Kalevalan hengen,
Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,
Loitsijoiksi uuden aikakauden,
Sankar'-ajan kunniasta kuulun.
Itä-Suomi, Karjalainen kanta,
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi!
Näenhän jo isät Itä-Suomen,
Kasvattajat kansallisen toivon,
Näen silmät toivon säihkehessä:
Rinnass' innon kansallisen hehku
Kertyvät he avuks' asiansa.—
Pyhittää jo kansallinen aate,
Rakkauden aate, Suomen kansan.