RUUSUN LUONNE.
Voi armasta, voi veitikkaa!
Semmoista harvoin nähdä saa:
Kun suuttuu, posket ruskoittaa,
Hän sukkaneulat viskaa pois
Ja joukosta pois keikahtaa.—
Ei päivää silloin nähdä vois,
Sen ukkospilvet karkoittaa.
Vaan varropas: kun hetkisen
Siell' istuu lisko murheinen—
Taas ruusu päivänpaisteinen
Huoneeseen tulla heilahtaa:
Hymyilee, sukkaa neuloen.
Voi armasta, voi veitikkaa,
Yön päiväks muuttaa semmoinen!
Hän täynn' on tulta, lempeä,
Vihastuu taikk' on hempeä—
Ei ruusu, jollei piikkiä.
Ken mieltyis valhekukkaseen?—
Hän tuores on ja viehkeä,
Kuin hehku viinin rypäleen—
Sen moist' on harvoin nähtynä!