ALBERT EDELFELTIÄ MUISTELLEN.
Kun taattokansamme asui korvessa
Ja perkasi peltomaitaan,
Niin naapuriinsa se kammoi kuulua
Ja näkyä pellon laitaan.
Kun versoi viljansa, kasvoi karjansa,
Ei silmätä vieraan suonut. —
Niin Suomi kättensä taidon kultia
Myös muille on myöhään tuonut.
Kun pirtin lautsalla syntyi lauluja,
Ne kantele siellä soitti.
Vaan vasta uudemman päivän noustua
Ne maailman rantaa voitti.
Ja mitä maalasi kodin Kullervo,
Ei maailma niistä tiennyt.
Vaan vasta uudemman ajan taistelo
On vuorille meitä vienyt.
Ja aika lausui: On tuossa tannerta,
Se töilläsi viljavoita!
Mies raaka sorti sen miekan mahdilla,
Se hengelläs nostaa koita!
Ja parvi nuori nyt tarjoo töitänsä
Suurkansojen kilpamaille.
Se valtaa mieliä, leikkaa lehviä,
Maa arvoa ei jää vaille.
Niin taiteen tenholla urho valloittaa,
Kuin miekalla — mut ei maita:
Vaan ihmisrientojen tieltä raukeaa
Tuo kaihtava, karsas aita.
Me sukulaistumme: kansa toistansa,
Kuin veljeä, uskoo, luottaa,
Ja kansain veljeys kukkamaistansa
Suurvaltaisen sadon tuottaa.
Niin henkitenholla, taidon töillä me
Suurvaltamme rakennamme.
Ja kansat liittohon aatevöillämme,
Kuin verkoilla, vahvistamme.
Ei valtaa muuta kuin ihmisoikeus
Ja oikeus työn ja valon,
Niin luomisvoimamme nostaa vapaus,
Kuin kevät auringon palon.
On meissä intona ihmisrientoja
Ja kuohuja korkealle:
On mielenkiihkoina luoda muotoja
Elämään kaikkialle.
Niin ihmiskunta, kuin luonto valtava,
On muotojen luomispaja,
Ja maa, kun sankari pois on muuttanna,
On muistojen pyhä maja.
Sen majan täyttävät teot taiturin,
Ne elämää täällä jatkaa:
Ne tunteen työntävät uusiin aaltoihin,
Tääll' uusivat innon matkaa.
Tuusulassa 16/10