KAKSI NÄLKÄÄ.
Kamarissa istui koulupoika,
Käsi poskell', itku silmässä.
Poloiselta silt' ei luku luista,
Vaikk' on kirja auki pöydällä.
Vasen käsi kantaa pettupalaa,
Sille silmä kyyneliä valaa.
Poski kalpea, hän istuu siinä,
Neuvotonna kaipaa neuvoa:
Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi,
Mutta näytteheks sai pettua,
Mustaa, katkeraa kuin murhe itse,
Joka polttaa, viiltää sydämmitse.
Hyyryt, koulumaksut häntä painaa,
Eväsleipä kaikki lopuss' on.
Kotipuolta köyhyys ahdistaapi,
Täällä hän on outo, turvaton.
Kouluhun miks äiti lastaan laittoi,
Viimeisen ruisleivän hälle taittoi?
Miksi hälle tiedon-into luotiin,
Vaikka koulunkäynti kallis on?
Miks ei oppi ostamatta vuoda,
Niinkuin virtaa säde auringon?
Raha poistaa rikkahitten surun,
Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun.
"Viime viljaleivän, poikaseni,
Mukanas sait", äiti kirjoittaa.
"Viime leivän, viime markat annoin,
Nyt en penniäkään irti saa.
Kotona on meillä pettu silkka,
Sille särpimenä maidon tilkka.
Isäsi läks etsimähän työtä,
Rautatielle luulen mennehen.
Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu.
Vanhin siskos läksi mierollen.
Nuorin nukkui rinnoilleni vasta,
Taudin tuska kiusannut on lasta.
Lapselta on työläs työhön päästä —
Jospa edes mistä työtä sais! —
Eiköhän ne herrat kaupungissa
Sua, poikaseni, armahtais.
Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi,
Voisit nousta maalles maksajaksi."
Poika nousi tuoliltaan. — "Oi, äiti!
Kärsimyksiäs en sietää voi.
Suruttako poikas ruista söisi,
Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi?
Avuksesi tahdon työhön rientää,
Kodin kärsimyksiä niin lientää.
Koettaa tahdon enkö toimeen pysty,
Kättäkin kuin kirjaa käyttämään.
Mies se täytyy minustakin tulla,
Eihän kurjuus kestä yhtenään.
Kerran päivä Suomellekin loistaa,
Ruumihin ja hengen nälän poistaa."