KANSANOPISTORUNO.
Hämäläisten kesäjuhlaan Tampereella.
I.
Nouskaa maamme harjanteille, nähkää kaunis Suomenmaa.
Kuinka pellot viljavoivat, vetten rannat kukoistaa,
Kylät kasvaa kaupungeiksi, nousten vetten vieremiin,
Liike liukastuu ja teitä juoksee kolkkiin syrjempiin.
Missä ennen hyinen halla särpi vuoden toivehet,
Siellä nyt on talo kaunis, pellot viljan aaltoiset.
Missä sorsa rauhass' ennen souti — höyry huhkii nyt.
Sitkeästi maata, vettä kansa tää on viljellyt.
Nähkää täällä uuras kansa, juro, jäykkä luonnoltaan,
Mut sen murtumaton tarmo viljellyt on meidän maan.
Vankka tarvittiinkin voima hallaa, nälkää kestämään,
Kestämähän vainovaltaa, sortumatta jännettään.
Meidän isät, jäykät Jäämit, syvän kynnön kyntäjät,
Kuokkamiehet, aatran urhot, kovan koulun kävivät.
Lännen opit, oikeudet omistivat voimakseen,
Kansan ydintä ei nähty muukalaiseks muuttuneen.
Suomalaisna on se ollut, pysyy suomalaisena.
Omast' itsestään ken luopuu, menettääpi kaikkensa.
Kulkee vieraan varjona ja jättämättä hedelmää,
Vihdoin kesken kevättänsä yöhön, myrskyyn häviää.
Nytkö häviäis tää kansa, nytkö valonpäivinään?
Pimeäst' on päivään päästy, ken nyt pettäis itseään?
Kansansako pettäis, maansa möisi leivän kannikkaan?
Luopuisiko Suomen suku parhaimmasta luonnostaan?
Lännen valta meilt' ei vienyt Suomen mieltä, kieltäkään!
Idän pilvetkö nyt peittäis Suomen päivän hämärään?
Pimeyden joka pilkku, raakuus — viekää meiltä ne!
Mutta Suomen mieli, kieli — niiss' on meidän valtamme.
Siin' on Suomalainen pohja, suurin vaivoin viljelty,
Siltä pohjalt' ellös sorru, ellös eksy, hämmenny!
Siitä kasvaa kaikenmoinen jalo, kaunis viljelys,
Siitä Suomen kansan onni, toivo, turva, edistys.
II.
Niin muinen kerran raaka rosvojoukko
Se syrjäkylän viljamaille marssi,
Se pellot polki, ryösti kuhilaat
Ja kylän kansan, itse isännät,
Nuo viljelijät, pellon perkaajat,
Tuon vapautta nauttinehen heimon
Se kytki käskettäviks orjikseen
Ja armottomast' otti heiltä maan.
Ei auttanut, vaikk' uljas kyläkunta,
Kuin sankarit, maatilkkujansa puolti,
Ja moni silloin taistellessaan sortui,
Perintömaataan hurmein kostutellen,
Kun illan rusko kultaa päivän laskun
Siin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa,
Jok' auringon taas nostaa taivahalle,
Tuo linnut laaksoon, maille vapauden.
Ei auttanut, vaan joukko suuren suuri
Löi kylän kansan, painoi pakkotöihin
Ja herraks asettui se toisen maalle,
Kuin omin vaivoin viljellyt sen oisi
Tai omat isät panneet perustuksen.
Ei siinä kyllin, että kylän sorti:
Tuo rosvojoukko vielä julkeasti
Ja ylvästellen kertoi maailmalle,
Mink' oli suuren sankar'työn se tehnyt,
Kun suuri joukko pienen heimon voitti
Ja onnelliset onnettomiks painoi.
Mut mennyt on se rosvovallan aika,
Se aika, jolloin huokas ihmissydän,
Kun riutua sai julman voiman alla.
On kylä taaskin kahlehistaan vapaa,
Sen oma henki särki väkivallan,
Sen sankarien työt ne päivän nosti
Ja vapauden linnut kutsui laaksoon.
Mut miksi vielä meidän päivinämme
Suur' kansakunta pientä poljeksii,
Sit' ahdistellen, varsin vainoellen,
Kuin rikkonut ois pieni suurta vastaan?
Pien' edistystä rauhoin, rakkauksin
Vain etsii, noudatellen luonnettaan, —
Ei muita sortaen ja solvaellen,
Ei karsastellen suurten kunnioita —
Tuot' oikeutta itse luonto puoltaa.
Miks tallataan siis luonnon kantalait?
Mut kaikki sorto jäännöstä on noista
Ajoista julmista ja katkeroista.
Viel' luonnon oikeus ja ihmisyyden
Voi häätää vääryyden ja pimeyden.
III.
Tää meille armas Suomen luonto
Se meitä muodostellut on,
Sen ankaruus, sen hyvänsuonto,
Ne vaativat työn, taistelon.
Me korvet täällä viljelimme,
Ne kesytimme, valloitimme —
Ken uhkaa meille turmion?
Meit' ei lie koskaan hemmoteltu,
Siit' ansio on kohtalon;
Vaan koeteltu, kiusaeltu
Meit' usein raskaastikin on.
Kun Luoja myötämatkan antoi,
Niin työmme hedelmiä kantoi,
Siit' aina kiitos soikohon!
Mut väärän vallan myrkkykohtu
Jos maahan sorron synnyttää,
Niin silloinkin on meillä lohtu,
Kun kansa uskolliseks jää:
Kun itseään ei Suomi petä
Ja oikeuden tiet' ei jätä —
Ken voisi meidät hävittää?
Meiss' yksin, meissä itsessämme
Voi olla meidän puoltajat:
Kun mielet, voimat yhdistämme
Niin ylhäiset kuin alhaisat;
Kun tiedon tornit matkallemme
Me rakennamme johdoksemme,
Niin väylät selvät aukeevat.
Kuin rautaverkko yhdistääpi
Maakunnat toisen toiseensa;
Kuin järvet järviin vieriääpi
Maan halki ranta rannalta,
Niin yhtyköön myös Suomen kansa
Ja veren-, hengenvoimallansa
Itselleen olkoon muurina.
Pois kuolkoon vanha heimokiista
Ja ahdas nurkkakuntaisuus!
Meill' yhteinen on hengenriista,
Sam' entisyys, sam' aika uus.
Lait, laitokset meill' ovat samat,
Isien kätten vahvistamat
Ja niihin vakaa luottavuus.
Tät' oikeuden vankkaa pohjaa
Siis Suomi seuraa riennoissaan,
Mut valistus meit' uutta ohjaa
Sen perustalle laittamaan.
Ei jähmetyksen kuolemata,
Vaan edistystä kasvavata
Nuor' etsii Suomi innoissaan.
2/8