LESKI.
Hän miehensä kanss' aina pahast' eli,
Ei rakastanut, sen kuin tukisteli.
Mies raukka siitä kuihtui kuihtumistaan,
Pää paljahaksi kävi haivenistaan.
Niin suri mies, ett' otti kuollaksensa
Ja vaimovallan jätti talollensa.
Se tapaus kun paikkueella kuultiin,
Niin leskeä nyt onnelliseks luultiin.
Ei aikaakaan, niin miehen haudan päällä
Kukoisti mit' on kukkasia täällä.
Ne vaimo armas istutti ja sääsi,
Hyvillään ehkä, miehestään kun pääsi.
Niin uskottiin. Mut joka sunnuntaina
Muut kirkkohon käy, haudalle hän aina.
Siell' itkee nyyhkyttää hän polvisillaan,
On kalpea kuin hanki puhtaimmillaan.
Hän katuu entist' ilkeyttään siellä.
Niin tietää toiset säälivällä miellä.
Mut toiset tuumii: itkee pahempata:
Kun ei voi löytää tukisteltavata.