MERIMATKA.
Laiva kotirannassa
Kauan vartoi lastissa,
Vartoi myötätuulta,
Viedäksensä maailmaan
Tavaroita Suomenmaan,
Vartoi myötätuulta.
Tuuli heräsi,
Purjeet kohosi,
Kotiranta jäi ja jäi.
Monet hellät sydämmet
Sinne jäivät — liinaset
Liehuivat vain sieltä
Rakkauden kieltä.
Kotiranta jäi ja jäi.
Oikein oiva vauhtia
Mennään alkumatkassa,
Kautta tuttujen salmien,
Tutun tuulen liekuttaissa,
Laivan mieli ja miehien
Kiitää kaukaisissa maissa.
Mutta mielen lentokuvat
Tosityössä kukistuvat.
Joutuu sitten ilmat kurjat,
Vaihtomieliset ja nurjat,
Tuuli kieppuu siellä täällä
Eikä viihdy millään päällä.
Idät, lännet, pohjat pyörii,
Kaikki ilman kulmat kierii.
Ilmattaret, hurjat naiset
Pitävät kai tanssiaiset.
Kulkee monet virtaukset
Ristiin, rastiin,
Vaan ei mitkään viimahdukset
Viihdy mastiin.
Perällä kun pohja teutoo,
Kokass' etelä jo reutoo,
Kumpikin ne jättää pian
Uuden tuulen tulla sijan.
Moisten henkivirtain kanssa
Lainehet käy kummissansa,
Sinne tänne huikennellen,
Neuvotonna lieksahdellen.
Mielessä on suuntaa sata,
Mut ei yhtään vakavata.
Jotain uutta tuumaa tässä
Harkitaan — lie syntymässä.
Niin akanvihuri äkkipää
Nyt ryöpsähtää.
Sen iilipilvi lennättää.
Se luulee laivat kääntävänsä
Ja luonnonvoimat säntiltänsä
Ja merenpohjat nurin närin,
Sielt' etsivänsä salakarin
Ja siihen ruhjovansa laivat,
Niin päättävänsä matkavaivat.
Se kohisee
Ja tohisee,
Se nostaa meren huomiota
Kuin nousemass' ois suuri sota. —
Kun laivaväki
Sen kumman näki,
Se kietasiikse öljytakkiin
Ja rasvalakkiin,
Niin valvovaksi
Ja hartahaksi. —
Mut iilipilvi vihuroi
Ja räiskää, roiskaa minkä voi.
Se sataa rapsuttaa
Ja laivaa liekuttaa.
Se puskee, pauhaa, pohtaa,
Kuin uhkamieli sukeltaja
Tai ahnas aarteen tavoittaja
Se syvyyksiä kohtaa.
Se väsyy, taukoaa
Ja jälleen ponnistaa,
Mut väsyy aina vaan
Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan.
Laivan mielestä ei jää
Matkan pää.
Vaikka venhe väylältään
Joskus poikkeaa,
Se tok' yhtenään
Sinne palajaa.
Noutain hetken tuulten tarkoitusta
Matkustaja voittaa kokemusta.
Vanhan tuulen maininki
Silloin tällöin loiskuvi,
Laivan kylkeen läikähtää,
Hervotonna siihen jää.
Sekin suunta puski aikanaan —
Raukeaa nyt vuorostaan.
Illan tullen tuuli herää,
Aallon henki virkoaa.
Vieno myötätuuli
Purtta tuudittaa.
Laivan saumoiss' ei nyt ruska
Myrskyn tuska,
Mennä vierii verkalleen.
Ei se kieku
Eikä lieku,
Vettä viiltää tasaiseen.
Ilmass' ei nyt kuulu uhkaa,
Ei se vongu, sen kuin suhkaa,
Niinkuin palkeet seppää palvelee.
Yö jo lähenee.
Vilvas tuuli purjeet pullistaa.
Laineet haastelee —
Ken se luonnon kieltä oivaltaa?
Merimies nyt harrasna
Seisoo laivan kannella.
Kirkossa hän nuokuten
Kuuli saarnat pappien.
Täällä tähtitaivaan alla
Mielellä nyt valvovalla
Luonnon sanaa tarkastaa.
Luopi silmät meren yöhön:
Sieltä kiiluu, kimaltaa
Miljoonia parvia
Kipunia
Kirkkahia
Niinkuin kiiltomatoja,
Siin' ne välkkyy öisess' aallossa.
Syvyydessä helmiä,
Korkeudessa tähtiä,
Mieless' ajatuksia,
Työtä, vaivaa matkalla —
Siin' on luonnon totta, kaunista.
Taasen aamulla
Ilma uinahtaa,
Purjeet mastossa
Jouten tutajaa,
Laiva näyttää torkkuvan.
Merimieskin kopissaan
Kuuluu kuorsaavan.
Toiset korjaa touvia
Taikka paikkaa purjeita.
Päivä paahtaa taivaalta.
On suuren suurta ja mahtavaa,
On juhlallistakin täällä,
Kun meri taivasta kuvastaa
Näin kirkkahalla säällä,
Kun syvyys huokuu, huokuu
Ja laiva hiljaa nuokkuu,
Kun merimies laulussaan
Käy kaipaamaan:
"Niin kaukana kuin on maa ja taivas
Toinen toisestansa,
Niin kaukana täytyy merimiehen
Kulkea kullastansa.
Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!"
Tyyntä kestää kauemmin,
Kestää päivän, toisenkin,
Kestää ikäviksi.
Mitä hautookaan
Syvyys kohdussaan?
Mitä aikoo avaruus?
Ikävä kuin ikuisuus
Äärettömän suuruuden on hiljaisuus.
Meren laine laiskuuttaan
Homehtuu;
Luonto työstä, työstä vaan
Uudistuu.
Kapteen nurkuu: "Ennen myrsky,
Ennen hurja aaltoin hyrsky,
Kuin tää veltto toimettuus!"
On taas ilta.
Kokkapuolta taivahilta
Äänettömät liekit väikkyy.
Tuulee täältä, tuulee sieltä,
Vastatusten laineet läikkyy.
Meri kantaa salamieltä
Syvyydessään.
Mutta yöllä tuuli uhkee
Valtaan puhkee.
Meri uuden suunnan saa,
Yö ja myrsky liittoon yhtyy,
Työhön ryhtyy,
Raivopäisnä mellastaa.
Voimallisna aallot riehuu,
Kiihtyy, kiehuu,
Kuohuu, korskuu,
Pauhaa, parskuu,
Ylös mastoon roiskuaa.
Jyskii,
Ryskii,
Laivan laitaa pommittaa:
Saumat oihkaa,
Ruskaa, voihkaa,
Niinkuin sairas kajuutassa,
Outo merta kulkemassa: —
Hän surkeuttaan vaikeroi,
Kuin kurja sill' on elämä,
Jok' itseään ei auttaa voi,
Niin kurja, niin kurja elämä. —
Liekkikäärmeet uivat ilmassa,
Kirjaellen merta, taivasta.
Pauhinalla sortuu pilvet,
Kuin ois yössä inhat ilveet,
Sota julma, miekat, kilvet
Vuoroin siellä singahtaisi,
Kolkko vääryys voiton saisi.
Meri paisuu palleaksi,
Syvyys vuorehtii ja pärskii,
Milloin pyrkii pilviin asti,
Milloin aalto laivaan tyrskii.
Ilm' uhkii
Ja puhkii,
Se huokuu
Ja vonkuu
Ja mastoissa vinkuu. —
Jo lasti roikkuu kallellaan,
Mut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan.
Tuntuu kuin ois viime hetki,
Meren pohjaan suorin retki,
Synkkää täällä, synkkää siellä,
Viittoja ei laivan tiellä.
Mutta kapteen karjuu yössä,
Miehet ankarass' on työssä.
Ne kääntää
Ja vääntää,
Ne veivaa
Ja reivaa.
Eivät päästä valitusta,
Taisteluhun pelko hukkuu.
Riehukoon yö, korppi musta,
Kerran, kerran sekin nukkuu.
Aikansa
Kaikella.
Vaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu,
Luonto suuntihinsa suuttuu,
Ottaa uusia.
Yön työt päivä paljastaa,
Lastin rippeit' aalto kantaa:
Siinä uivat pitkät parret,
Paksut palkit, hoikat hirret.
Tuolta masto loitompaa
Siintää, niinkuin hukkuvainen
Auttajalle kättä antaa,
Vaikk' on apu myöhänlainen.
Miss' on nyt tuon laivan väki?
Rannallako?
Pohjassako? —
Taivas tietää, myrsky näki.
Mut on monta laivaa muita,
Myrskyn halki ohjatuita:
Toiset suurten perhoin lailla
Purjesiivet pullistaa,
Jotkut siipiä on vailla;
Niitä höyry ryskytellen,
Itseenluottain, intoellen,
Suoraa suuntaa kuljettaa.
Vapahina, uljahasti
Ulappaa kaikk' uivatten.
Miksi? Mistä? Minne asti?
Itse tietköön jokainen.
Kukin vastaa matkastaan,
Päästyänsä satamaan.
Aamun rinnoilla
Myrskyn kohdusta
Syntyi reipas myötätuuli,
Pulloposki, paksuhuuli.
Tarttuu laivan purjeihin,
Niinkuin poika urhoisin;
Se kuin pilvissä
Laivaa lennättää,
Että silmissä
Siintää matkan pää. —
Sydän oikein lämpiää. —
Viippoo, vaappoo, laiva luikuu
Aallon harjalt' toisellen,
Merikarjut vierell' uivat,
Hyrskis, tyrskis kilvaten.
Mieli rannan riemuja
Kuvaa kultaisiksi.
Tuuli purtta jouduta!
Miksi viivyt, miksi?
Merimies nyt rauhassaan
Työskeleepi laivallaan.
Lasti kalteva
Täytyy korjata,
Että väistyis vaara silloin
Kuin taas myrsky mylvii milloin.
Hetipä tuuli tuittupää
Kääntyy toisahalle,
Vinha aalto viilettää
Laivan loitommalle:
Riutuu mielen toivehet,
Toiveet liika varhaiset.
Tuuli tyyntyy vähittäin,
Nukkuu, raukeaa.
Tuulen vuoteheksi käy
Sumu sankka, tiet' ei näy.
Tuskin huomaa mistä päin
Reitti aukeaa.
Mutta merisairas se
Nousee kannelle.
Rantalintuja
Lentää laivalla.
Kalastajat kuutoista
Tuovat kaloja.
Terve, oudon rannan tervehdys!
Terve, kaikkein kansain veljeys!
Herää tuuli uudelleen,
Tuutii laivaa hiljakseen.
Illan suussa sumussa
Venhosta
Luotsi nousee laivahan,
Tuttu monen kulkijan.
Yö kun on
Valoton
Eikä kuu ja tähdet riitä,
Näyttää tulimajakka,
Toinen, kolmas tietä siitä
Meriportilt' oudolta
Rantaan kaupungin.
Kun on halki päivää, yötä
Nähty vaivaa, tehty työtä,
Joutuu vihdoin satama —
Kuka vartoo rannalla?
Kenen silmä siellä palaa?
Terve, ranta rauhaisa!
Joskus, joskus merimieskin
Rauhaa halaa.
Tyynessä nyt valkamassa
Laiva seisoo rauhassaan,
Kuin ei myrskyss' ankarassa
Taistellut ois milloinkaan.
Mut sen ympäri ja yllä
Elämää on yltäkyllä,
Pauhinaa ja paukkinata
Puuttumata.
1889-93.