MINNA CANTHIN MUISTO.
Minna syntyi kosken partahalla,
Näki aallot ankarassa työssä.
Työ ja touhu kiehui kaikkialla,
Lepoa ei nähty edes yössä.
Luonnonvoimaa ihmistahto käytti,
Johti sen kuin orhin ohjaksista,
Hyödyntietä, voitonväylää näytti,
Nosti linnat virran vaaluvista.
Minna näki kuinka kansa hyöri:
Miehet, naiset, heikko lapsikansa
Riensi linnaan, missä rattaat pyöri,
Sinne syyti ihmisvoimiansa.
Ihminen ja koski kilvan kieri
Huimaavissa voitonrattahissa,
Tuhansien onni alas vieri,
Särkyi miljoonissa kuplasissa.
Joukko kalpeni ja kuihtui, sortui,
Kääpiöksi nääntyi ihmissielu,
Tuhansia sydämiä murtui,
Mut ei tyydy voiton ahnas nielu.
Ajan aatteet köyhän avuks' ehti,
Saarnaten kuin syksy paljastusta,
Maahan lensi kuiva, kuollut lehti,
Tuulet huusi hengen uudistusta.
Paljastusta! — sitten uudistusta! —
Minna ajan henkivirtaan yhtyi,
Sille tarjosi hän palvelusta,
Ihmisyyden suureen työhön ryhtyi.
Minna sääli siskon, veljen vaivaa,
Heidän tuskat tunsi povessansa,
Heille päätti aartehensa kaivaa,
Sydämenkin riistää rinnastansa.
Hänessäkin luonnonkoski kiehui,
Jalon intohimon vahva valta,
Vaan se "köyhän kansan" voitoks riehui,
Heikon tahtoi nostaa sorron alta.
Siksi kuuma sydämensä sykki
"Kauppa-Lovolle" ja "Homsantuulle",
Siksi suonten vilkas veri tykki
"Kovanonnen lapsille" ja muulle.
Ihmisyyttä, heikon oikeutta,
Vapautta edistyksen tähden!
Niitä vaati hän ja rakkautta
Hehkui maansa yhteis-onnen tähden.
Siitä innostui hän taikka suuttui,
Kuinka painoi oikeuden vaaka,
Aina helläks, herttaiseksi muuttui,
Keventyi kun kärsivien taakka.
Aina herkkä, hellä, hehkuvainen,
Seuran sydän, innostaja nuorten,
Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen,
Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.
Missä voittaa valistuksen valta,
Missä ihmis-oikeus on pyhä,
Siellä heikot nousee painon alta,
Siellä elää Minnan muisto yhä.