OPETTAJANI NESTOR JÄRVINEN.
k. 19 p. lokakuuta.
En muista lauseitas, en neuvojasi,
Et luonut mulle tietä valmista.
Vaan rakkautta uhkui rinnastasi,
Se innostutti, käski: ponnista
Ties itse auki!
Mua muistikaavoilla et kiusaellut,
Vaan tunnon työlle laskit painoa.
On monta tietä Roomaan johdatellut,
Vaikk' onkin Rooma maassa ainoa.
Niin varmaan luotit.
Totuuden voimaan uskoit jokaisessa,
Kun tahdon löysit vilpittömän vaan;
Et kiinni kimpuroinut kirjaimessa,
Vaan hengen päästit luomaan muotojaan.
Näin neuvos tuntui:
El' usko sokeasti: kaikk' on hyvä.
Kun jyvän löydät, sitä punnitse,
Se onko terve vaiko torajyvä,
Se itse tutki, hyvä nielase,
Vaan hylkää kehno.
Niin miehen luonne arvokas sun täytti,
Juur itse miehen eikä matkijan;
Mit' itse tunsit, sitä toimes näytti,
Et orjaellut mieltä maailman.
Mies meilt' on mennyt.
Vaikk' olit aina itsemiehesi,
Niin rakkaus sun muihin yhdisti.