VIIDES NÄYTÖS.
Järven rantametsä. Saarinen selkä siintää taustalta.
Aamuyön kuutamo.
NUORI JOUKO. PURMO. SORMO.
PURMO.
Jo sanoinkin lähtiessä:
Väinö on kovaksi tehty,
Ammut, ammut — nuoli ei pysty.
NUORI JOUKO.
Tuon uskotko? — Vielä ammun
Kohti koiran purtavata.
Toiste näytän!
SORMO.
Näytä, näytä!
Mut jos nuoles ei osuisi?
Kun otus on oiva, kallis,
Ampuja on intoisampi,
Kuume hillitön kädessä —
Se se vie vinohon nuolen.
NUORI JOUKO.
Eipä lempo vie vinohon.
Toiste näytän!
PURMO.
Nyt näemme,
Ett' on Joukola kumottu,
Perustettu pellon valta.
Kohta kaskien savuja
Metsän karja on paossa.
NUORI JOUKO.
Turko ennen turmelkoon
Väinön vainiot ja vallat!
SORMO.
Joutavista kiistellessä
Jää tekomme täyttämättä
Tai keskoiset synnytämme. —
Väinö nyt iloisna juopi
Häitänsä, sylissä impi.
Eikö totta?
NUORI JOUKO ja PURMO.
Totta lausut.
SORMO (jatkaa).
Me mekastelemme täällä
Yön sylissä harhaellen,
Neuvotonna, keinotonna.
Eikö totta?
PURMO.
Totta, Sormo.
NUORI JOUKO.
Tuoko totta! — Neuvot, keinot
On tämän pojan povessa.
SORMO (jatkaa).
Lauluillansa siellä Väinö
Lumoaa hääkansan kaiken,
Niin sitoen joukolaiset
Kalevaisten kumppaliksi.
NUORI JOUKO.
Poltat luitteni ytyä.
SORMO (jatkaen).
Koht' on aamu. Missä toivo?
Missä saalis, onni, voitto?
Varrommeko aurinkoa?
Kohta käypi se salolle. —
Silloin Väinö, vieretysten
Nuoren naisensa keralla,
Ajelee salon sivua,
Viepi kultansa kotihin,
Väinölähän.
NUORI JOUKO.
Kiusoin haastat,
Sormo — raatelet minua.
PURMO.
Sormo haastelee tosia.
Kuu riippuvi kynsistänsä —
Paha ilma on tulossa.
SORMO.
Liitymmekö nyt sovussa
Pellon työhön Väinön kanssa
Vaiko Joukolan jätämme? —
Lausukatte!
PURMO.
Raskas pulma.
NUORI JOUKO.
Ennen Joukolan jätämme
Kuin ketoja kääntelemme.
Ennen tunturin takana
Tuulen tuiskuisen kotona
Metsän riistoja ajamme,
Perustamme peurakarjan.
Sinne, veikot!
SORMO.
Sinne!
PURMO.
Sinne! —
Mut kuka tuo vaimo tuolla?
Mielikkikö metsän muori!
Kaikki kolme likenevät toisiaan epäluuloisina. SINIKKA tulee.
SINIKKA (erikseen).
Nyt julistan heille koston,
Panen valhetta välille.
NUORI JOUKO.
Se katala on Sinikka.
SINIKKA (miehille).
Rientäkääkin tunturille!
Metsän ja petojen mahti
Joukolassa on kumottu.
Nuorison lumosi Väinö
Lauluillansa. Kiitos sille!
Nyt ne kulkevat saloilla,
Väinö Ainonsa keralla,
Kansa saattona jälissä.
NUORI JOUKO.
Valhettelet, orja!
SINIKKA.
Sitten
Voit ollakin uskomatta.
NUORI JOUKO.
Jos tosia lausut, lausu,
Loitolla ovatko, luulet?
SINIKKA.
Ei loitolla. Nuolen matka,
Ei enempi Joukolasta.
NUORI JOUKO.
Miks olet noin täällä yksin
Yöjalassa?
SINIKKA.
Voithan kuulla: —
Olen haamu kuuvalossa,
Peikko sun sydämmes yössä.
Läksin, toin sanoman sulle,
Jotta voisit nyt iloita.
PURMO.
Tuolla on sisu kipeä —
Sen taudin kai tunnet, Jouko.
NUORI JOUKO.
Ilkeä mara. — Sen niskat
Noin kurin nurin nujerran.
SINIKKA.
Omantuntos niskat —
SORMO.
Heitä
Tuo orja! Nyt keksi keino
Reipas, joutuisa kuin hirvi.
NUORI JOUKO.
Niinpä nyt jalalle, veikot!
Hetken matkan päähän tästä
Tiepuolehen painukamme
Kahden kallion välille.
Kun honkasaloa halki
Siit' ajaa Suvantolainen —
PURMO (kiusotellen).
Alla orhisi parahin,
Oma siskosi sivulla.
NUORI JOUKO.
Vaikenetko, taikka tuosta! —
Niin, teille kun annan merkin —
Tuulta matkin — kaikki kolme
Nuolta kolme linkoamme
Väinön masmalohon — roiskis! —
Hän on maassa — meillä voitto.
Viisas keino! tunnustatte.
SORMO.
Keinon tutkimme teossa
Onko oiva.
NUORI JOUKO.
Lähtekämme!
PURMO.
Käynpä kuin lumessa riekko
Vastamaata, laapustellen.
Tääll' en luota onnehemme,
Vasta tunturin takana. —
NUORI JOUKO.
Täm' yritys täällä — sitten —
SORMO.
Sitten sinne!
SINIKKA (vetäen Joukoa syrjään).
Viivy, Jouko! —
Sinä rosvosit minulta —
Väinö nyt sinulta ryösti!
Jouko vetää miekkansa, aikoen työntää sen Sinikan rintaan.
Sinikka rukoillen:
Teet hyvin — tapakin orja!
NUORI JOUKO (painaen miekkansa tuppeen).
En kiusoin lopeta tuota. —
Väisty, ruoja! — Nyt polulle,
Veikot! — silmät auki!
Poistuvat kolmin oikealle.
SINIKKA.
Teille
Lunta ja ikuista yötä!
Yksin.
Eksyitpä tok', uljas Jouko,
Iäksi omistas eksyit!
Sieltä Väinö! — — Kuulustanpa
Salavihkoin — huomasivat!
VÄINÖ (tulee Koukin kanssa vasemmalta).
Joukolanko orjanainen! —
Mit' olet tavannut täällä?
Näitkö merkkiä hänestä,
Armahasta?
SINIKKA.
Haltioita
Väkivaltaisia nähdä
Voin jok' askelella. Heikot
Paeten väkevän tieltä,
Piiloss' itkevät vapisten. —
Sinäkin, väkevä Väinö,
Et ole Joukoa parempi —
Ajat naista kuin otusta.
VÄINÖ.
Minä etsin onneani.
Siks ajan jälissä häntä,
Kun rakastan.
SINIKKA.
Onneasi,
Itseäsi vaan rakastat.
Siks et Ainolta kysynyt,
Suostuisiko — lempisikö
Hän sinua.
VÄINÖ.
Orjan ohje!
Kun sydän tytöllä vielä
Lie vapaa, hän miest' ei heitä,
Jolla on urohon arvo.
SINIKKA.
Jos vapaa olis se eikä
Omistaisi toinen —
VÄINÖ.
Toinen! —
Sano näitkö —?
SINIKKA.
Hänt' en nähnyt.
Erikseen:
Minun kurjanko pitäisi
Nähdä Aino onnellisna
Väinölässä. —
Joukolan suvulle surma!
Väinölle:
Metsän ja vesien vallat,
Luulen, kanssas kilpaavat.
VÄINÖ.
Metsän ja vesien vallat — —
Onko onneni katala
Venelotti vuotavainen?
Se rannasta kantoi miestä,
Vei selälle, siellä vuoti —
Mies jäi aaltojen ajolle.
Missä on nyt morsioni? —
Käy, katso, tähystä, Kouki!
KOUKI.
Tarkastan kuin rannan tiira.
SINIKKA.
Varroit häntä vierehesi —
Hänpä viitahan vilisti.
Hänt' etsit — oravan löydät,
Joita on sata salolla,
Yht' et löydä: Aino-neittä.
Etsitkö vesiltä — sieltä
Löydät telkkiä tuhannen,
Vaan et yhtä: Aino-neittä.
Maassa on kiven koloja,
On tupia Ahtolassa
Piilotella pienen linnun.
VÄINÖ.
Mut tuo toinen? — lausuit vasta.
SINIKKA.
Ainon kasvinveikko — Kirri!
VÄINÖ.
Kuuvalonkin sammutatko?
Heikon toivoni pimität.
Poistu, orja! Etsi neittä!
Löydätkö, minulle näytä.
SINIKKA (poistuessaan).
Tuota niität kylvöstäsi.
Väkivalloin vaadit naista,
Onnesi rakentajaksi:
Kaiken tietä katkeruutta,
Orjanpiikkiä kokoat.
Poistuu.
KOUKI.
Kuuntelet mokoman kieltä!
Luonto voi toden sanoa
Puun, veden tai linnun kielin,
Miks ei orjankin sanoilla?
Viisas oppivi jokaista.
Tuo vaimo viritti tuskan
Rinnassani — toinen, lausui!
Miks ei? — Eikö voisi toinen —
Kenties Kirri! — Juuri Kirri! —
Kevätjuhlassa hän tuiski
Kuin vihuri. Sitten ehkä
Joukolan talon likellä
Tuo Lapin vihainen tiisti
Viitakossa vaani — sieltä
Karkasi kuin ahnas ahma,
Joka, kieli lerpallaan,
Käy jälillä nuoren peuran. —
Niin hän morsianta vaani,
Näki puhtosen, vihannan
Häävalmisna — iski kiinni! —
Niin keväimen multa ryösti.
KOUKI (istuen kannolla).
Minne veikin — etsi — löydä. —
Jos löydät, niin kyntes iske
Kiinni kuin kanahan haukka,
Siipes alle sitten paina
Pikku lintu.
VÄINÖ.
Säästä neuvos!
Juokse sinne, minne käsken. —
KOUKI.
Käskisit tulen tekoa
Joukolan tupien alle!
Polttaisin poroksi kurjat,
Kylinensä, kansoinensa. —
VÄINÖ.
Vihan voittaisit vihalla.
Moinen ei Suvannon valta.
Lemmen, viisauden voima
Perustaa vakavan vallan.
KOUKI.
Hillitse susia suitsin,
Päitsin karhuja pitele!
Kirves, keihäs, miekka, jousi —
Niillä hallitse petoja!
VÄINÖ.
Noin päästät oman petosi
Irti kuin Tapion koiran.
Kostaessas Joukolata,
Kostaisit parahan immen,
Nuoren, kirkkahan kuin kaste.
KOUKI.
Joka hukkui päivän suuhun.
VÄINÖ.
Nyt tähystä ympäriltä,
Näkyisikö —
KOUKI.
Niinkuin tahdot.
Urkkii ulompana, mutta näkyvissä.
VÄINÖ (yksin).
Etsinpä kevättä nuorta,
Kun kevät on lemmen aika,
Valon, vapauden aika,
Siksi etsin Aino neittä
Liittohon Kalevan kansan.
Joko nyt kevät katosi? —
Kirrin kauttako? Häpeä! —
Kilpaisinko Kirrin kanssa,
Halvan, kuuluttoman Kirrin!
Minäkö? Kalevalainen! —
Suostuiko hänehen Aino?
Minut hylkäsi? Ja siksi —
Siksikö hävisi häistä
Kuin utuinen metsän impi? —
Vanhetunko kuin nuo muutkin?
Siksikö kevät pakeni?
Väistyi kuin käki salolta
Elokuussa kukkumasta.
Vanhetunko? —
Suuri Luonnotar, emoni!
Eikö vaikuta minussa
Kevät hehkuna, palona,
Kesä sankarin tekoina,
Syys satona viisauden,
Ankarana talven tahto?
Luonnotar, jalo emoni,
Loit minusta täyden miehen — —
Täyden miehen? — Ihmisenpä!
Hellän, heikon, naisten narrin. —
Mut jos onneni olisi
Kalevalan kansan onni,
Enkö sit' takaa ajaisi?
Kevätpäiväkin ajavi
Uupumatta aurinkoa
Eikä luovu sen jäliltä
Ennenkuin on kultakehrä
Sylissä säteilemässä.
Enkö etsisi minäkin?
Olen nuori, kun rakastan,
Aina nuori. —
Jos nyt vaarassa näkisin
Ainon — juoksisin jälissä,
Tempaisin teräskäsillä,
Vaikka surman suun ovelta,
Veisin kultaisen käkeni
Kainalossani kotihin. —
Kouki, joudu! Mit' on siellä?
KOUKI (Väinöä läheten).
Vettä, taivasta ja maata,
Puitakin ja kukkasia
Kuutamossa nukkuvia.
Lintuset ovat hereillä.
VÄINÖ.
Rientäkämme! Etsi tuolta!
Minä täältä.
KOUKI.
Niinkuin tahdot.
Lähtevät eri suuntiin. AINO astelee rantaa epävarmoin askelin.
AINO.
Kuulinko puhetta täältä?
Metsän puutko ne puhuvat?
Vaihtaisittekin suruja
Hoikan tyttösen keralla?
Voi, sydämmen särky, tuska,
Päänkivistys polttavainen!
Kunpa särkisi kovemmin,
Jotta koito kuolisinkin
Näiltä suurilta suruilta!
Aik' olis minun jo kuolla,
Ei mua sure sukuni,
Vaikka murtuisin merehen. —
Huokasitko mulle, honka,
Niin syvästi, raskahasti,
Nähdessäsi hääpukuni? —
Vilkastuen:
Häihin, metsä, metsän immet,
Metsän poikaset parahat! —
Kuukin hohtelee salolla! —
Tanssikatte, nuoret! soita!
Soita, rastas, hääiloa!
Kuku toivoa, käkönen,
Onnen vuosia tuhannen
Tälle surman morsiolle! —
Rasahtiko?
KIRRI (tulee oikealta).
Terve, Aino!
Säikyitkö minua, armas?
Luulit muiksi, nythän tunnet.
Päivät, yöt sinua etsin,
Nytpä löysinkin lopulta.
Kuulin kuin hävisit häistä,
Hylkäsit Suvannon sulhon.
Siit' iloitsin, läksin, juoksin —
Tässä nyt sinut tapasin.
Tässä on sylini lämmin!
Kannan kämmenin sinua,
Niinkuin piennä tyttösenä.
Muistat kuin sinua kannoin
Yli vaarojen, vesien.
Uimmekin kotilahdessa
Kilvaten kalojen kanssa.
Kerrankin sinut pelastin,
Kun jo uhkasit upota.
AINO (harhamielin, surullisesti).
Upotako? — Miks en jäänyt
Alle aaltojen syvien?
KIRRI.
Kätes käärit kaulalleni,
Kun kannoin sinut sylissä
Kukkivalle kunnahalle.
AINO (ikäänkuin itsensä ulkopuolella).
Siellä nyt surutta uisin
Kuin iloinen aallon impi.
Muistelisin vain sinua,
Noit' unia kultaisia
Lemmestämme, onnestamme —
Uisin — uisin —
KIRRI (tarttuen Ainon käteen).
Vien sun nytkin
Turvahan tupaseheni. —
Näytät niin levottomalta
Kuin pelkäisit. — Väinöäkö?
Suojelen sinua siellä,
Vaikka tulkohon tuhatta
Puolisoksi pyytäjätä. —
Revin kaikki ne paloiksi!
AINO (ikäänkuin havahtuen).
Revitkö paloiksi kaikki! —
Onneni revit paloiksi!
Olet julma. — Päästä, Kirri!
Sin' et laula etkä soita,
Vaikk' on hääni.
KIRRI.
Linnukseni
Vien sinut visertämään,
Äitini sydänkävyksi. —
AINO (kuin ammuttu, reutaisee itsensä vapaaksi).
Äitisi! — Pakene! — käärme
Kahistelevi heinikossa!
Musta, liukas — aih! se pisti! —
Myrkytti eloni nuoren. —
Pois suhahti! — - Näitkö, Kirri?
KIRRI (hämmästyneenä).
Mieletönkö!? — Aino rukka!
Onko Syöjätär katala
Tämän tehnyt?
Neuvotonna:
Aino! Aino!
Tule, suostu vaimokseni!
AINO (harhamielin, auringon nousua tuijottaen).
Tuolt' on sulhoni tulossa
Aamun auteren takoa,
Aallon päilyvän sylistä: —
Ruskoposki! — kirkassilmä! —
Hohtorinta! — Jää hyvästi! —
Kirri raukkani — hyvästi!
Seisoo jäykistyneenä.
KIRRI (katkerana).
Tämä on kosto Joukolalle! —
Tästä tahdon viestin viedä
Ainon kurjalle kodille.
Hyvästi, poloinen Aino!
Lähtee.
AINO (yksin).
Hah hah ha! — Hyvästi kaikki!
Kaikki ihmiset hyvästi!
Raskas on inehmoseura,
Niin raskas, tukala, kurja — — —
Kuuma tääll' on. — Lietso tuulta,
Tuulikki Tapion neiti! —
Ethän lietso — laht' on tyyni,
Kuin väsynyt valvonnasta,
Riehunnasta.
Kurkistan kuvia siitä: —
Väsyneesti:
On rannan kukka
Niin hervas,
Niin valju.
Päin päivän nousua se nuokkuu
Noin silmät ummessaan
Ja lehdet lerpallaan.
Se tuskin tuntis kuvaistaan,
Jos näkis sen.
Mut onnellinen sit' ei nää,
Kun sokko on.
Vaan tyttö onneton
Täss' avutonna värjättää
Ja nähdä kuvansa voi tuossa —
Hajalla hapsin
Kauhistuen:
Ja silmät! — — kamalat — —
Miks itseäni pelkään? —
Peitä, autere, kuvani,
Peitä kaikki ihmiskuvat! — —
Vilkastuen:
Tuolla — tuolla päivän alla
Aallottaret uiskelevat! —
Niin surutta — niin iloisna. —
Viittovat minua sinne!
Uinko tuon kiven selälle?
Kiv' on kirkas, aalto raikas.
Tuohon riisun hääpukuni,
Tuonne liinat, silkit, kullat!
Kuin kala vetehen vierin —
Siellä jäähtyvät suruni. —
Riisuu kuumeisesti yltään, viskoen pukunsa
minkä minnekin. Istuu rantakivelle.
Ethän pyytäne, isoni,
Tästä järvestä kaloja!
Ethän noutane, emoni,
Täältä vettä taikinaan!
Et, veikko, sota-orille
Juottane vesiä näitä!
Elköhöt sukuni siskot
Peskö pyykkiä ikinä
Tämän lahden laiturilta! —
Vesi on minun veriä,
Kalat kurjan on lihoja,
Luitani on rannan ryönät,
Rannan heinät hiuksiani.
Tuijottaa jäykästi selälle. VÄINÖ tulee vasemmalta.
VÄINÖ.
Hän on täällä?
Vapisten:
— Rohkenenko
Hänet kaapata kuin kotka,
Viedä huimasti kotihin? —
Ryöstölintuko olisin! — —
Noin ihana, puhdas, armas
Kuin aamulla nuori päivä,
Joka on kylpenyt meressä, —
Mutta riisuttu! — alasti! —
Maassa silkit, helmet, kullat! —
Aikoisiko?! — Onnetonta! —
Kuuntelen mitä sanovi — —
Hiivin — hiivin —
Kuiskien:
Aino! Aino!
AINO (yhä tuijottaen selälle).
Ne jo kutsuvat minua
Selälle sinisen aallon —
Jo tulenkin!
Syöksyy veteen.
VÄINÖ (törmää rannalle avatuin sylin).
Aino! Aino!
SINIKKA näkyy puun suojasta nauraen kamalasti.
KALEVAISIA ja JOUKOLAISIA ryntää rannalle.
KOUKI ja PELLERVO pidättävät Väinöä.
KOUKI.
Vielä et vetehen jouda!
PELLERVO.
Maasi miestä tarvitsevi!
VÄINÖ.
Päivä nousi — hänpä vaipui,
Kevät koitti — hänpä sammui —
Sammui onneni, iloni! —
ERÄS JOUKOSTA.
Kansasi sinull' on vielä!
TAINA (hätäisenä tunkeutuu väen halki).
Lapseni! Sydänkäpyni!
Ojenna kätesi tänne,
Palaja emosi luokse! —
Hän ei kuule — on vajonnut! —
Upposiko ainiaksi
Näiltä ilmoilta iloni! —
VÄINÖ (epätoivoisesti).
Riennä sulhosi sylihin!
Annan kaikki aarteheni,
Sydämmeni suuret laulut.
TAINA (epätoivon tuskissa).
Tule, joudu, käy kotihin!
Pääset, pääsky, minne mielit,
Ei pakoita vanhempasi.
Ainoseni, lintuseni! —
Uppositko ainiaksi?
KANSA.
Ainiaksi! Ainiaksi!
VÄINÖ (kääntyen kansaan).
Kansa, nyt olen omasi!
Kuun hopeat, päivän kullat
Ovat onnemme unelmat,
Haihtuvaiset, vaihtuvaiset.
Viljelyksen yhteistyöhön
Rientäkämme yhteisvoimin!
KANSA.
Yhteistyöhön yhteisvoimin!