IHMELAPSI ISÄÄNSÄ.
Halki ruohoisen pihamaan astui piikatyttö asuintuvasta aittaan kello 8 alkukesäkuun iltapäivällä. Kaupunkilaislapsia leikki siinä hietaläjässä.
— Koko sunnuntaipäivä on kulunut eikä missään tullut käydyksi, päivitteli tyttö omia aikojaan.
Hän ikävöi sitä yhtä, sitä tuntematonta onneansa. Vilkas, valkokulmainen työmies istui aitan portailla — hänkin oli kaiken päivää ikävöinyt.
— Minä olen hyvilläni, että päivä lopultakin on kulunut. Vaikk' olenkin täällä sukulaisissa työssä, niin aina jo edeltä käsin pelkään sunnuntaita.
— Miksi sitä niin pelkäätte? kysyin minä, tarttuen puheesen.
Mies siirtyi sivulleni tuvan portaalle istumaan ja kertoi:
— Seitsemän vuotta olin naimisissa ennenkuin sain lapsen, pikku Elvini. Nyt se on minulle niin rakas, että kotona hänen luonansa olen onnellisin ihminen. Puolenkolmatta vuotisen herttaisen sinisilmäni leperrellessä tuntuvat minulle lepopäivät suloiselta jumalanpalvelukselta. Hän on nyt sellainen, ettei lapsi voi paremmaksi tulla: valkea kuin puhtaus ja älykäs kuin ihme; välisti tulinen niinkuin minäkin, lukee Isämeidät ja Herransiunaukset jo ulkoa, tahtoo alati oppia.
— Taitaa olla isänsä näköinen sekä luontoinen, kysyin minä.
— Niin onkin, hän on kokonaan minun, myönsi mies. — Kolmivuotisena olin minäkin ensi kerran kylänluvuilla. Rovasti kysyi, osasinko kirjaimia. Minä luin juoksevasti, mutta tavata en osannut.
— Eikö ollut likimailla koulua?
— Semmoinenkin olisi ollut, mutta meitä oli kahdeksan lasta ja piti ruveta pienestä pitäen ansaitsemaan — isänikin oli viinaan menevä.
— Ette sitte oppinut kirjoittamaan?
— Opin. Ollessani Savonlinnassa lehtori R:n luona renkipoikana lahjoitti hän minulle kyniä jouluksi; käski sitte poikansa kirjoittaa minulle mallikirjaimet. Enempää minulle ei opetettu. Viikon kuluessa kirjoitin yhtä kauniisti kuin opettajani.
— Mitä olisittekaan voinut oppia koulussa!
— Ilman kouluakin. Olisinhan voinut lukea vaikka kaikki maailman kirjat ja oppia itsekseni. Mutta minä jouduin juomarille veljelleni suutarin oppiin.
— Mitä sitten?
— Heikossa valossa ahdisti hän minua iltasilla ylivoimaisiin ponnistuksiin. Minä kadotin näköni ja sen ohessa sain hirveän päänsyöjän kauhean porotuksen vasempaan ohimoon. Juoksin kaikki lääkärit, ei apua. Lopulta Joroisselän rannalla eräs vanha sairaanhoitaja minut paransi. Se oli ihme eukko. En ole koskaan ketään semmoista tavannut. Jotakin kirkasta se kaatoi kämmenelleen, sillä kasteli päätäni, sitte kaaputteli. Lopuksi puserti päätäni ja lausui: "Kolottakoon nyt kiviä ja kantoja, vaan ei tätä päätä!" — Siihen se särky jäi.
— Siniset silmännekin näyttävät nyt kirkkailta.
— Lääkäri onkin luvannut, että näköni vielä selkenee. Karkeita töitä olen jo voinut tehdä, jopa kirjoittaakin ja yksityiskirjaimia nähdä, mutta rivissä ne hämmentyvät toisiinsa.
Minä näen kuitenkin suloisen lapseni. Mikä ihmelapsi! Viikolla viepi työ ajatukseni, mutta pyhinä, kun en usein voi käydä hänen luonaan 25 kilometrin päässä enkä kuunnella hänen juttujaan, ikävöin ja muistelen aamusta iltaan.
Sitte kun milloin käyn kotona, livertelee se minulle kuin kotipääskynen pienimmätkin asiansa; kaikki minun kaipuuni se huomaa sanomattani ja koettaa mielikseni tehdä, paremmin kuin kohteliain aik'ihminen. Ja kun lähden kotoa, seuraa hän minua pitkät matkat äitineen yhä leperrellen. Arvaattehan millainen siunaus sellainen lapsi on vanhemmilleen. Rakkauteni häneen on minun jumalanpalvelukseni. Eikä työ hänen tähtensä tunnu raskaalta. Tuonne Puruveden kultaisen selän taakse, minne nyt aurinko laskee, painuvat iltasilla minunkin sydämeni ajatukset, perheeni luokse. Kunpa vaan lapseni aik'ihmisenäkin tulisi onnellisemmaksi kuin minä! Mutta sitä aikaa minä tuskin näen.
— Kuinka vanha sitten jo olette?
— Kolmekymmentäkuusi.
— Sekö nyt ikä! — Nuori poikahan te vasta olette. — Tosiaankin odotin ainakin viisikymmentä, sillä niin ryppyotsalta ja vanhalta hän näytti.
— Niin, meidän suvussa ei eletä vanhoiksi, tavallisesti neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä. Kypsytään varhain ja vanhetutaan aikaisin.
Seuraavana sunnuntaina tuotiin ihmelapsi isäänsä ja vanhuksiaan katsomaan. Sitä otettiin vastaan hellästi ja huomaavasti, joka ei ole tavallista. Hevosella kuljetti isoäiti Elviä ympäristöjä ihailemaan. Kaikki se pieni huomasi, kaikkia se kyseli ja kaikkia sille selitettiin.
Sunnuntain kuluessa se näki talossa kesäileviä kaupunkilaislapsia, kuinka ne olivat kauniisti puettuja, mutta Elviä ei päästetty niiden luo — se koski kovasti pientä maalaista.
Herra sieltä talon puolelta tuli työmiehen lasta tervehtimään ja toi sille namuja. Sitä hän ei unhottanut. Vielä pari päivää jälkeen osoitti hän isälleen kuka herra oli antanut hänellekin kättä. Kunpa nuo kaupunkilaislapset olisivat ymmärtäneet, kuinka hyvillään pieni maalaistyttö olisi ollut heidän seurastansa!
Valkoinen Elvi oli sirotekoinen, arkahermoinen kuin vanhan hienostuneen suvun jälkeläinen; vaikutuksille herkkä, sillä mieluinen tai epämieluinen liikuttivat häntä helposti; outo tai vastenmielinen rypistytti ehdottomasti hänen pieniä otsakulmiaan. Kuitenkaan ei hänen lahjakas sukunsa ollut kulunut kultuurin palveluksessa, jollei siihen alkohoolia lueta.
Kuinka paljon se pikku Elvi vielä ennättää kärsiä lyhyessäkin elämässään; sillä enemmistö ei käsitä, että köyhänkin lapsi voipi olla hienotunteinen!
9/6 1901.