SALAPOLTTAJAT.
I. KUNINKAALLISET KEMUT JA VALLANKUMOUS.
On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka liekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa, kaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat nostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin puettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty palmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan nokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja muistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka kuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta. Tästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat tynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin — siten pönttöä nimitetään — raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa puukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien eli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle laajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme, joka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman nurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs viina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri kantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee kupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja kippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja viinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli jakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä vaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten sopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin tuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme tutustumaan.
On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä.
Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona, jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään oikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä.
Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen, hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua paulottaa majassa valvova seura.
Jaakko. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi päivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan yön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta?
Reetta. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni.
Jaakko. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni!
Reetta. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni!
Jaakko. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin —
Sere. Suuri kuin härän pää, hi hi hi!
Jaakko. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle niin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui mun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta, kissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän pyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka kuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan kuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen kattilan pääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten valtasuonien kautta, ensin äksysti, sitten vienona helmivirtana sylkyttelee; sykkii, hakkaa ja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen tässä rintakarsinassa. — Etkö sinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni pusertuu ja kurkkuni aivan paahtuu kuivuudesta.
Reetta. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen aika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi jylhän metsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen haamu armottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen kourukyntinen haukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme — sinne meni eikä palaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa, synkässä äänettömyydessä väijyy.
Jaakko. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee, ei ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta?
Reetta. Täytyypä mun se uskoa.
Näin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän
Jaakolle kantoi.
Jaakko. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja kylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon tätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle sydämellesi. Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan pallo.
Nyt tanssi alkaa,
Nyt polje jalkaa!
Tarttuipa nyt Jaakko Reetan käsivarsiin heiluttaen häntä, jotta vaara pyöri konttipullojen lähistössä. Vähällä päästi hän toki irti.
Jaakko. Niin viinan löylyssä kylvötään.
Reetta. Hupsuna on mun mieheni, kun vanhana äijänä vaimovanhansa kanssa kompuroi. Toista on kun kepeäsäärinen tyttäresi tipsuttelee, jotta pyöreät kantapäät välkkää. Tuolla tulen ääressä istuu nyt tyttö murheissaan, odottaen Simo kultaistaan, hän kun tän'iltana lupaili täällä pyörähtää. Kohenna, lapseni, tulta ja maista piippujen nenän alta vieläkö on karvasta kyllin, vai joko muutetaan kattila.
Sere. Väkevää kuin Hokmannin roppia vielä.
Jaakko. Käy tänne sitten! Mun ja äitisi pitää oppia tanssimaan sun häiksesi.
Tinssin, tanssin tallukoilla
Kengällisten keskellä!
Kas noin, niinkuin jäniksen takavarpaat suorina vipeltämään! Ajattelepas sitä hää-iloa. Viulu silloin soi ja nuoret lattialla ryöppynä pelmuavat, jotta vieno tuulen humina ja hengähdykset tanssijain häilyvistä liepeistä kasvoillesi löyhähtelee.
Reetta. Se on meille ihana suloisuus kuin etelän tuuli syysvainioille. Ajattelepas, että kannamme jo povessamme syksyn kellastuneita lehtiä, jotka vastuksien pohjatuuli helposti varistaa haudan hiljaiseen hämärään.
Jaakko. Niin; ja ajattelepas sitten miten häissä pitkällä honkapöydällä suurta kaakkupinoa koreasti kiertää raavaankonkka, sianjalka, lampaankäppi, juustoa ja ruskeata kesävoita; — niistä kelpaa vuoleksia puukonterällä! Ajattelepas miten olvihaarikka siinä ojentaa korviaan ja miten muhkeat viinapullot ympäri säteilevät. Loistollaan ne vieraita viettelevät ihanan nesteen pyörryttäviin nautinnoihin. Valmiit ovat vierellä pikarit viinaa suuhun suikata. — Semmoinen on viina, juuri se vaahtoisa viina, jota me täällä korven mustassa, synkässä sydämessä keitämme. Kuitenkin siitä tämä rauhaton maailma meitä vainoo.
Reetta. Onnettomasti vainoo maailma meitä.
Sere. Kuinka voisimme viettää isä- ja äitivainajain hautajaisia, jos viina puuttuisi?
Jaakko. Lapsi, lapsi! Miehen sinä tarvitset, joka sua vähän kytkee ja pitää riimussa! Et ymmärrä mitä puhut vanhemmistasi.
Reetta. Maitosuun varsan tavoin puret imettäjääsi, lapseni!
Toisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun.
Sere.
Käki se kukkuu kuikuttelee
Kuivan kuusen latvassa.
Kullan ääntä kuulustelee,
Mielensä on raskasna.
Silloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut:
Mustan metsän kainalohon
Minun mieleni palaa.
Päiväll' en voi päästä sinne,
Juoksen yöllä salaa.
Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies, semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä.
Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he havumajaan.
Sere. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta vietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia kiepotella.
Simo. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin kaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava haamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun valossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn näköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin hammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin noin käteni ja huusin: "Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!" Karmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän edelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja sun laulusi kuin lintusen viserrys helistä — silloinpa heti katosi peikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman näin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun hallavassa valossa.
Sere. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi?
Simo. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle.
Reetta. Kadotustako!
Simo. Valppauteen kehoitan minä.
Jaakko. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se vanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka upotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja tutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa käki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta viljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän salapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan pääkallossa oli suonia!
Simo. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä outoja vaiheita?
Jaakko. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana vuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru kolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli hänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen unehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen hänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla hevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti. Siinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen virvoittivat elohon.
Syvästi huokasi Reetta: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla papeissammekin.
Sere. Kauhistava valta.
Jaakko. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen vihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa.
Simo. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet?
Jaakko. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja hiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset rautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi kirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin ja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki ylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi sormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa juodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen morsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle onnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä kamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli hälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni totuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat monimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. — Ymmärrättekö tätä pappilan Janne-maisterin lausetta? — Vihdoin sortui hänen aitansa tuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten mataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen.
Simo. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä?
Jaakko. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä hän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut mestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari hän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa. Äänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna päätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti vilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän kuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten vaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen sana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa silmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli. Semmoinen mestari oli hän!
Simo. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin kiskaista.
Jaakko. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista viinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit halki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt lipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli kylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten liepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki rämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin saapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. — Tunnettehan tämän ryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä Yöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä kuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen aikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun tärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä päästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa haudeltiin.
Reetta. Voi sinuas, langennut herruus!
Sere. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus!
Jaakko. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista syytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun uhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet.
Simo. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten päättyivät hänen surkeat päivänsä?
Jaakko. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa varjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa. Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä taasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut ja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät; komeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa ääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat herrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius tuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä kiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti vetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan, horjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja. Hyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa ilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki. Alas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä riemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian murtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi. Sormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras seura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen elämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku.
Reetta. Voi sinuas kavala maailma!
Jaakko. Kavala on maailma kuin kaalin lehti, muoriseni.
Sere. Voi sinuas joutsenvalkoinen petturi!
Simo. Himojen ahnas kieli nuolaisi hänen elämänsä ytimen; siinä onnettomuuden alkujuuri, sanoi mun isäni.
Jaakko. Sinä, nuorimies, ankarasti tuomitset viisautta.
Reetta. Mutta kuollutpa on nyt Yölenius, Jaakkoseni.
Sere. Jospa eläiskin, kas silloin!
Jaakko. Silloin söisimme rauhan leipää kohisevan viinapannun ääressä. Ryyppien maistelisimme silloin pannun suonista vuotavaa viinahunajaa. Riemulla kuuntelisimme jylhän metsän rinnasta raikuvaa yörastaan rauhaisaa laulun kiherrystä.
Simo. Vaan olipa aika visapahka se mies.
Jaakko. Eipä unhoita hän käydä haudastakin viinakoppia kurkistamassa. Luulenpa merkitsevän hyvää, kun sen pojan haamun näit. Vaara on kaukana!
Kuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo, joka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta Jaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät.
Simo. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme.
Jaakko. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa Yöleniusta!
Simo. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista vilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja, joista kehoittaisin varovaisuuteen.
Jaakko. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko?
Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä,
Nyt koska viina ja viulut on lässä.
Hei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus!
Simo. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen mies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja.
Jaakko. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te kultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa piippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän ympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri ukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen perinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon. Kas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus! Tarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet naineeksi pällikäksi. Tuossa!
Simo. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere, kielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi maitohäppää, ei se huulia poppaa! — Kas niin!
Sere. Ah sitä karvautta! Onpa kuin tulisesta koskesta ammennettua. Tuossa, äitini!
Reetta. Ahha! Mutta tähän kuohuvaan tulijuomaan onkin monta karvasta, voimakasta alkuainetta sulanut:
Kuminat ja kanelit,
Suolat, turkin pippurit,
Hometta ja kalkkia,
Rahtu vasken ruostetta,
Siihen voima suuruksen —
Siit' on neste vaahtoinen!
Jaakko. Voimaa, väkevyyttä ja tulta uhkuu tämä juoma, sitä ei voi kieltää. Koukkaanpa tuosta ja alas valutan. Näetkö sitä hopea-virran kuohua, sitä kuun valossa välmehtivää ja sakkana kuplehtivaa vaahtokoskea, joka edessänne suhisee ja sohisee!
Sere. Se on hirmuinen kurimuspyörre, isäni.
Simo. Se uhkaa meidät alas niellä kurkkunsa laveasta kitaportista.
Reetta. Ja upottaa synkeään syvyyteensä.
Jaakko. Ja nostaa korkean taivaan hopeahattaroihin, sanokaa, te tyhmät tomppelit!
Simo. Jopa alkaa hieman läikkyä mun pääni. Ah, nyt muistan tämän juhlahetken korkean tarkoituksen. Nyt, vaari — minä sanon appi-vaarini — nyt mun ja Seren tulee tietää mitkä kappaleet meitä yhdistää ja sitoo rakkaudella toisiimme.
Jaakko. Mitkä luontokappaleetko?
Sere. Hän tahtoo kysyä, mitkä välikappaleet meitä kehoittavat naimisiin.
Jaakko. Tietysti ensiksi me vanhempanne, jotka käskemme, toiseksi pappi, joka vihkii, ja kolmanneksi sormus, joka sitoo kuin rautavanne viinatynnyrin kimmit — siinä kehoitus kolminkertainen!
Reetta. Niin, Jaakko ja minä Reetta kehoitamme teitä naimisiin.
Simo. Minä kysyn minkä perinnön appeni lupaa Serelle?
Jaakko. Kaikki, kaikki kauhasta lusikkaan ovat Seren, mun ainokaiseni perintö. Se onkin tyttö, joka puikahtaa vaikka neulan silmästä läpi!
Reetta. Saat siitä, Simo, itsellesi vaimon sorean kuin hanhen pojan.
Jaakko. Annanpa hälle, paitse kaikenlaista kamsua ja kapiota, kymmenen suurta konttipulloa, tämän isältäni perityn suuren kattilan ja tuon kenokaulan viinapannun hattuineen, piippuineen — joka tuolla tulen sylissä nyt ropajaa — ne kaikki sille tyttöripsulle annan!
Simo. Tyttöripsuko? Sitä nimeä en morsiamelleni suvaitse!
Sulhoansa kaulaili tyttö nyt ihastuksella.
Sere. Voi sua rakas kullan mykyrä!
Jaakko. Tuo viinapannu kantaakin hedelmiä suvet ja talvet. Se on semmoinen musta vaskikukko, joka munii sekä laulaa. Ei se olekaan mikään aapiskukko. Mutta muista, Simo, suojella haukan kynsistä tuota vainottua lintuparkaa!
Simo. Se on tietty — ja tätä kainaloistani kanaa!
Reetta. Nytpä kätenne kuin kultavyöt kiertyvät toistenne hopeisille kauloille. Tämä on ihana hetki, nouskaamme ja riemuitkaamme!
Simo. Laulakaamme!
Sere. Tanssikaamme kuin survijaiset kesä-illoin lämpimällä karjapihalla!
Reetta. Heittäkää vaan te nuoret vasikat kippaa, että pyöreät kantapäänne vilskuu!
Sere. Vaan kerranpa tässä laaksossa, näiden naavapartaisten kuusten varjossa minä Simoni kanssa pehentelen kuin joulupahnoilla.
Simo. Onko myöskin tämä korven havuseinäinen sydänkarsina meidän?
Jaakko. Teidän ovat nämä: — nuo tuuheat noreaoksaiset kuuset harmaine partoineen, nuo näppärät närekuuset; loriseva lähde korven kainalossa, pehmeä sammal ja koko tämä maa on teidän.
Simo. Ah tätä huumaavata onnea!
Sere. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja pukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse, Simo! juoskaamme!
Jaakko. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille! Sieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen.
Sinne hukkuis onni ja riemu,
Niinkuin naarasvuohen sielu!
Reetta. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven?
Jaakko. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea.
Simo. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa linnassa. — Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. —
Jaakko. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä tiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin Karjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä tutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt Herrassa nukkuvat.
Simo. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas!
Sere. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski.
Reetta. Voi sun maitovasikan leukaasi!
Jaakko. Tuopas, Reetta, mulle tuolta kuusten harmaita naavoja!
Reetta riipi nyt kuusista naavoja ja asetteli niitä Jaakon leukaan.
Reetta. Kun tämä vaan ei olis syntinen leikki.
Jaakko. Elä sinä, Reetta, vapise ja napise, vaan pidätä lujasti sitä parran töyhtöä, sinä mun kuninkaallinen puolisoni! — Lausupa nyt, Simo!
Simo. Onpa, hiisi nielköön, kuin itse metsän havuhattuinen herra!
Jaakko. Havuja! Sere, kanna havuja tuolta kuusten riippuvista oksista mun päähäni ruhtinaalliseksi kuningaskruunuksi! Kiiruhda, sinä suloinen rinsessa! — Riisu sukkanauhasi, Reetta, ja sido kiinni tämä hallava partani. Vammustakaa tätä korskeata metsän kuningasta!
Joutuen riensi nyt Sere havun noutohon, Reettakin riisui sukkanauhansa, vaan sill'aikaa tupsahti parta Jaakon leuasta maahan.
Jaakko. Voi sua, kömpelö kuningatar! — Nosta, Simo, sinä mun perintörinssini, nosta ja pidä tuota partaa!
Simo sovitteli parran Jaakon leukaan, johon sen Reetta sukkanauhallaan siteli. Niinikään uhrasi hän toisen sukkanauhansa havunipulle, joka Jaakon kuninkaalliselta päälaelta korkeni.
Sere. Voi kuin kummasti konua on tämä ruhtinasten maailma! Kaikki olemme muuttuneet; tuskinpa enään itseäni tunnen. Ja isäni — hän nyt on rovea kuningas!
Reetta. Ylen on isäsi rovea ja ruuski kuningas.
Jaakko. Pois nurina kansasta! Vaan sinäpä, Reetta, sidoit kuin rautasaranoilla kuningaskruununi kiinni. Onpa nyt pääni kuin rautapuntari.
Simo. Mutta se onkin kruunattu rautapuntari!
Reetta. Kruunattu ja templattu on rakas Jaakkoseni nyt.
Jaakko. Kas sua piikkipintainen ohdakkeen korsi tässä kuninkaallisessa vehnäpellossa! Osaatko sanoa: rakas kuninkaani, osaatko sanoa?
Reetta. Mun rakas kruunattu kuninkaani. Mutta onpa tämä sentään vähän hullua.
Simo. Niinpä kyllä; vaan kruunatuita ja templatuita ovat tutentit, papit, maisterit ja ruhtinaat. Sinetillä lukituita salaisuuksia ovat kaikki tämän maailman vallat, kunnes korkeuden auringon paiste tulevaisuuden taivaalta meille kätketyt salaisuudet ilmaisee ja eteemme sinettien lukot avataan. Niin kuului pappilan Janne maisterin ennustus.
Sere. Ihana ennustus!
Simo. Lausuipa vanha Riihelän lautamieskin pojilleen: "kumartakaa, pojat, kuningasta!" sanoi hän. Ja kumarrusten aprakkata ajaa tämäkin kuningas.
Jaakko. Kumartakaa kuningasta, te jäykkäselkäiset teräspuikot!
Kaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka istualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli.
Sere. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön lauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä siis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa perillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini, hänkö vaan palvella ja passata täytyy?
Simo. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän simajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme simakattila, josta riemua juomme.
Sere. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta.
Reetta. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika.
Jaakko. Se onkin perintörinssi, se.
Simo. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka pihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit, riehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani.
Sere. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana!
Simo. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita ja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä toisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin silmies liekin, ruskoposkias ihailen.
Jaakko. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät. Tuosta riipaise kielesi palkkaa!
Simo. Kun tämä vaan ei päätämme höyryttäisi kuin viinapannun hattua.
Jaakko. Juokaat vaan tekin, herkkä-korvaiset hovirouvat, kihmaiskaa, jotta korvanne soipi kuin huilu ja pasuuna! Laulakaa ja tanssikaa, te levottomat heinäsirkat! Hyppikää, te tervatepot ja piimäpirkot!
Reetta. Musiikki vinkuu mun korvissani kantapäästä kiireesen asti.
Sere. Kaksi Simoa näkyy mun silmissäni, kaksi kaunoista Simoa. Aika on jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson sammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat! Tirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa tanssijoukkoa!
Simo. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset!
Jaakko. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä, tanssita, jotta höyhenet pölyää! Minä soittaa renkutan pirunpolskaa, jotta kattilan vaskiseinät rämisee.
Nytpä alkoi soitto, kun Jaakko kalikalla kattilan kylkeä kilisteli.
Vinhasti silloin Simo pyöritti Sereä ja Reettaa.
Jaakko. Hih, tätä hovileikkiä, tätä kuninkaallista tanssia!
Lyö jo, Simo, varpaas,
Iske, Sere, kenkäs,
Käännä, Reetta, kantapääs!
Pyöri, tarrapappa,
Villikissa vingu!
Reetta, nyt on kultahääs!
Heti hajosi nyt tanssin touhu ja äänettömyys vallitsi hetken.
Reetta. Ah, rakas Jaakko Härkäpäiseni! Nyt vietämme kultahäitä tässä korven hopeasalissa. Muistatko sitä hääpäivämme mäikinää ja moikinaa?
Jaakko. "Kilkkinät ja kolkkinat kuin Koppa-Liisan häissä." Viinaa, kuin tuhasta ja kalkista puserrettua lipeätä, lainehti silloin.
Simo.
Pirun polskaa pelattiin
Ja pelit lyötiin rikki,
Sulhaspoikia sutkittiin
Ja morsiustytöt itki.
Niin lauletaan mainioista Koppa-Liisan häistä.
Jaakko. Olisitpa ollut appesi hääkemuissa! Se oli ihana jymyn ja tomun päivä, riemullinen ukkosen jylinä!
Reetta. Ja kuumia kyyneleitä satoi silloin mun poskieni ruusustohon.
Jaakko. Ja veren löylyssä silloin sinä lämmittelit, kun haavoistamme tappelun tuoksinassa hurme huppelehti. Muistatko, Reetta, muistatko tätä rakkautemme ihanaa juhlakylpyä?
Reetta. Hirmuisen ihana sota ja meteli! Rakkauden ja vihan liekit silloin kaulailivat toisiaan. Kyyneleet ja veri valahtivat liekkiin lauheana kasteena.
Jaakko. Ajatelkaapas, lapset, sitä päivää, jonka esimakua nyt maistatte!
Simo. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus.
Sere. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää!
Simo. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme.
Sere. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä harppujen helinää!
Näin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan vasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia varoitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä kuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti. Säikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi. Kuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa hievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja neuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut karhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni havuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä ja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet viinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset kilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan tyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan läheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi miehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan vielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen korvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi, uhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti hänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne viinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko ja haikeasti hän huutaa parkaisi.
Jaakko. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi! Ryöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut tämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä isäni viinakattila!
Näin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä karisti. Vaan turha oli Jaakon huuto.
Metsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt kyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli samaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies oli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari, oikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun nimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti tulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun hattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä isolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo tukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi kurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa vaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina kuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi tätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja hän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon karkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä kasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui taasen metsän hajoitettu haltijalauma.
Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven, polutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata naisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä ruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi, koska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa saapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko Härkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he kolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle, jossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi, punamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne talon kartanohon he kolmen katosivat.
Vaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja joukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän kopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat havumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren lähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti kuu.
II. LAINPYKÄLÄ.
On iso väentupa Kumpulan talossa. Ovesta mennen on perällä oikealla pitkä puiseva honkapöytä, jonka takana ja päässä, perä- ja sivuseiniä vasten, seisoo raskastekoiset honkalavitsat. Keveämpi hoikkasäärinen lavitsa seisoo pöydän edessä. Perällä vasemmalla ja oven pielessä oikealla sängyt seistä könöttävät. Edellisessä talon haltijapari öisin asustaa ja jälkimäisessä heidän tyttärensä uneksii ja uinailee. Ovenpielessä vasemmalla on uunirintainen muuri, jonka hormikattoinen pankon nurkka muodostaa nokisen takan, jossa puut rattoisina talvi-iltoina paukkuvat. Tästä sauhu kautta muurin nielevien torvien ylös kohoaa ja katonpäällisestä tiilituutista ilmoihin tupruaa. Kuu öin ja aurinko päivin päästävät säteensä tupahan kolmesta kuusruutuisesta ikkunasta, joita on kaksi oikealla ja yksi vasemmalla sivuseinällä. Muuta ei näy maalattua tuvassa kuin vasemmalla sängynpäässä kohoava punainen astiakaappi, jolla paraikaa haamoittavan kuun valossa näemme puu- ja saviastioita, sorvattuja tammilautasia ja valettuja tinalautasia sekä kotitekoisia puulusikoita.
Pankolla istui kehräten harmaa kissa, koska metsän kolmihenkinen pakolaisjoukko puhaltaen astui tupahan. Tunsipa heti kissa tuttavikseen naiset ja hyrräten lähestyi se heitä, kun pöydän luo lavitsalle istuivat. Kahden poikkipäin katon alla juoksevan paksun parren välikohdalla seisahtui Simo leipävartaitten alle, koska hän synkeänä alkoi saarnansa.
Simo. Tässä nyt puhallamme ja tätä aavistin minä. Mustaa surmaa ennusti se metsän harmaa peikko, jonka kopille mennessäni näin; se kavala konna, juonikas Ryty-Pauhu, jota viimeksi löylytin. Ansaitsipa hän kyllä saunansa. Vaan pahoin voipi hän mua takaisin kolhia, ellei kasvojani kyllin peittänyt tämä isolippuinen lakki, jonka syvälle päähäni painoin, lähtiessäni miestä hukistelemaan. Voi sinuas viinakattila, sinä kadotuksen tulta suitseva vaskikirnu! Poispa syöksi korpi povestansa nämä synnin sikiöt. Itkekää ja parkukaa, te oinaat, uuhet ja karitsat! Purskukaa katumusta, te isät, äidit ja tyttäret! Äsken hurjina riemuitsimme — nyt humalaisten helvetti on meille auennut!
Sere. Minä itken katumuksen verisiä kyyneleitä.
Reetta. Minä tuskan katkeruutta kärsin ja surun sameata vettä silmistäni puserran. Oikeata kalkkivettä puserramme nyt. Vaan missä on poloinen Jaakko-vanhani, joka korpehen jäi?
Simo. Niinpä jäi, vaan eipä hänkään tästä ansasta voi pelastua. Myöhäinen on nyt katumus, myöhäiset kyyneleet. Rankaisevata kostoa huutavat meille salot, joita olemme häväisseet. Kauneuttaan vaatii meiltä muhkea metsä, jonka saastainen viinansauhu on sokaissut. Raikasta vettänsä anoo meiltä korven kirkas lähde, jonka olemme myrkyttäneet. Oi te vaskivartiset petäjät ja sorjat hopeakoivut, jotka pannun alla paloitte, ken herättää teitä viinatulen kidasta!
Reetta. Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla lauloimme ja hypimme?
Sere. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja mun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee.
Reetta. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa.
Simo. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat kauniimmat laulujamme. Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana kallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä — semmoinen oli tanssimme!
Sere. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita ja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea otsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä; yön synkät haamut unhoitamme silloin.
Simo. Unhoitanpa kaikki enkä toiste tallustele näitä pimeyden polkuja, minä hurja. Oi, sinä nouseva päivä, säteile saloillemme! Unheesen upotamme silloin pimeyden työt.
Sere. Ne unhoita, armaani, vaan Sere-kultaasi muista.
Simo. Niin, sua muistaisin, vaan missä on nyt tulevain päiviemme toivo? Häpeä ja hävitys uhkaa tätä taloa, jota viinansakolla raskaasti rangaistaan. Mahdotonta on elämämme silloin, sillä köyhinä ja nälkäisinä emme jaksa iloita. Muistatko miten lauloi nälkävuonna vaeltava kanteleen soittaja?
Kuun valo, päivän paiste
Ei meitä ravitse,
Yön kastehelmen loiste
Ei mannaa taritse.
Ja kyyneleet ei meitä
Janosta sammuta,
On valitusten leipä
Myös karvas, katkera.
Näin lauloi hän; ja niinpä on viinakin meidät syöstänyt onnesta onnettomuuteen, riemun valosta synkkään suruhun.
Reetta. Ahaa! Paha sisälles on astunut, Simo! Petoksen polttavia sanoja viskaat sä tyttö-raiskan silmille. Mutta kavahda itseäs Jaakolta! Kuuletko jytyä, kuuletko astuntaa ulkona?
Silloinpa sisälle astui ankara, jykevä Jaakko ja Simo lavitsalle seinän viereen istahti.
Jaakko. Täälläkö piilette, te kehnot kanakopin vartijat! Ruunun haukan kynsissä on nyt musta kukkomme. Oi teitä, te kehnot karjapiiat! Suden suuhun päästitte parhaan lypsylehmän. Voi sitä Mustikki parkaa! Voi teitä, te pakenevaiset paimenet.
Reetta. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata! Ethän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja lennätti kuin pyryilmassa pois.
Jaakko. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä! Näitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen jäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni perintö, korpehen katosi.
Reetta. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen juurelle.
Sere. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä!
Simo. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin pakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes kolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän tynnyrin kupeet.
Jaakko. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset!
Simo. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani nyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein kanssa.
Jaakko. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä Juutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea. Liittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä.
Reetta. Kas siinä oli pulma Simolle!
Sere. Se naulanväkä pitää!
Simo.
Pois on kulta kukkarosta
Kullan käsi kainalosta,
laulan minä, enkä viinanpoltosta sakoitettua appea suvaitse!
Jaakko. Enkä minä.
Simo. Teitäpä viinanpoltosta sakoitetaan.
Jaakko. Sakoitetaanko mua viinanpoltosta?
Simo. Sala-viinanpoltosta sakoitetaan teitä.
Jaakko. Luulispa sitä toisesta pojasta. Mutta eivätpä ylety ruunun kynnet tämän Jaakon niskaan. Ijankaikkinen suolatynnyri ennen hartiani rusentakoon kuin se häpeän tahra. Ei sakoiteta Jaakko Härkäpäätä, sanon minä!
Kovin nämä sanat painoivat tuumihinsa Simon ja levotonna alkoi hän permantoa astella.
Reetta. Kuinka, rakas Härkäpäiseni, kuinka voit pelastua tästä paulasta?
Jaakko. Pykälä on mun päässäni, selvä lainpykälä, joka avaa pelastuksen portit.
Simo. Aiotteko mun syypäänä sysätä lain kynsittäväksi? Älkääpäs! Se kakkulankeppi lipsahtaa renkaasta!
Jaakko. Mun päässäni lainpykälä on, joka pelastaa.
Reetta. Älä murehdi, Sere, lainpykälä on isäsi päässä!
Sere. Mun isäni päässä!
Simo. Lausukaahan selvillä puheenparsilla tarkoituksenne, sillä — — —
Jaakko. En vaadi ketään uskomaan, mutta lainpykälä on selvä.
Ylen oli jo tuskastunut Simo, sillä pahan saksiin arveli hän joutuvansa.
Simo. En tahdo minä riitaa, vaan sovintoa hieron. Mutta sanokaahan, appeni, sen pykälän syvyys ja viisaus!
Jaakko. Ahaa! Osaatko jälleen sanoa apeksi? En suvaitse minäkään pitkiä puheita, mutta se pykälä ratkoo rautasalvat mun tieltäni. Tunnet, Simo parka, tässä miehessä Jaakko Härkäpään!
Ylen kuumeni Simo ja päätänsä ravistellen asteli hän yhä permantoa.
Reetta. Kuninkaallinen Jaakko Härkäpää olet, rakas mieheni.
Jaakko. Puhu suoraan ja koristelematta, Reetta! Enpä ole enää juopunut ja höyry-otsainen kuningas, vaan selväpäinen Jaakko.
Sere. Selkeä on nyt isäni kuin sauna lauantai-iltana.
Reetta. Siitä saunasta kyllä lähtee Simolle löylyä. Onpa isälläsi viisas kuin härän pää.
Heti tuon kuultuansa heilahti tyttö Simon nenän alle ja hätäisesti sanoa tokaisi:
Sere. Tiedä, Simo, että isälläni on viisas härän pää!
Noin lausuttuaan tytön heilake taasen äitinsä viereen istahti.
Simo. Kuulkaahan, appeni, poikanne sanoja! Rakastanpa minä sydämestäni Sereä. Sopikaamme pois turhista jutuista ja keräjistä. Peskäämme molemmat suumme puhtaiksi solvaus- ja riitasanoista!
Jaakko. Vapaan tahdon annan minä, mutta siitä pykälästä en — — —
Reetta. Hän sydämestänsä rakastaa Sereä, sopikaamme!
Sere. Sopikaamme, isä! Simo sydämestänsä mua rakastaa.
Jaakko. Jos tahtoo hän, en pakoita.
Simo. Tahdonpa rakastaa Sereä, ja sovinnolla nain minä tyttärenne Seren.
Jaakko. En tahdo minäkään katkeraa sydäntä rinnassani kantaa, vaan jos tahdot!
Simo. Sere on kultani ja liittomme on vahva.
Jaakko. No, olkoonpa vaan vahva liittonne, vahva kuin nuijalla lyöty. Vaan muistakaa, etten teitä pakoittanut!
Reetta. Vapaasta rakkaudesta liittyvät nuoret yhdeksi, mieheksi ja vaimoksi.
Simo. Nyt, appeni, selvittäkää ja ratkokaa se uhkaava lainpykälä!
Jaakko. Niinpä kuulkaa sanani!
Heti heristyivät kaikkein korvat, koska Jaakko, tanakasti seisten, painavia sanoja lausui.
Jaakko. Tällä hetkellä teen minä kunniallinen Jaakko Härkäpää teille mun rakkaille lapsilleni kalliin testamentin!
Simo. Meillekö testamentin!
Jaakko. Maani ja mantuni, taloni ja tavarani — kaikki jätän minä allekirjoittanut vävyni Simon ja tyttäreni Seren haltuun ja huomaan.
Simo. Ah! sitä isän sydäntä!
Sere. Oi, armas isän sydänkerä!
Reetta. Älähän, Jaakkoseni, laske leipää polviltasi! Millä elämme me vanhat harmaita päiviämme?
Jaakko. Murheesi poista! Häänsä kun viettävät riemulla nuoret, he ynnä voimakkaasti hallitsevat taloa. Isäntänä peuhaa mies ja vaimo emäntänä pauhaa. Kilvan tarttuvat he maankamaraan, sitä vääntämään ja kääntämään nurin. Siitä nousee vilja ja vuoden runsaus aitat täyttää. Siunaus näin nousee maasta ja poikinut karja maitoa antaa. Lehtien syöjä lammaslauma kasvaa pehmeän villan, suopi talveksi lämpimän turkin. Näetpä kesä-illoin kotihin käyvän ammovan karjan ja määkyvät lampaat kilkkavin kelloin. Siunaus näin nousee maasta ja avion kylvö hedelmän kantaa. Saat ilon hoitaa, heijata lastesi lapsia, laulaen "tupakkarullaa".
Sere.
Tuu, tuu, tupakkarulla,
Mistäs tiesit tänne tulla?
Niinpä lauloi muinen äitini mulle.
Jaakko. Niin nähdä saat sinä, Reetta, hedelmän lastesi töistä. Leipää, särvintä jakavat he kanssasi; suojaa, vaatteita suovat sulle, kunnes väsyneenä vaipuu pääsi ja tomuinen maailma jää.
Reetta. Syvästi ja painavasti lausut, Jaakkoni, vaan enpä ymmärrä sua. Aiotko kerrassaan jättää tämän näkyväisen majan, tämän luolan?
Yhä syvemmin tunnostui vanha Jaakko ja edelleen lausui.
Jaakko. Jättää täytyy mun teidät kaikki; häpeällistä viinanpolton sakkoa en voi hartioillani kantaa. Jääkää hyvästi, humisevat kuuset ja korven lakkapäät petäjät, te harmaat naavaparrat! Hyvästi närekuuset, härkinmännyt ja äkäpiikkiset katajat! Oi suopea sammal, kartuinen kanerva ja te mansikkain vanaiset varret! Hyvästi jyskyväiset kalliot! Hyvästi, kirkas viinalähde, joka valut vuoren soraisesta ruosterinnasta! Lain pykälän jylisevä paukaus on iskenyt mun rintakarsinaani, iskenyt kuin vanhan hongan rintaan. Jättää täytyy mun teidät. Hyvästi jää, sinä vainioin viljava rinta, jonka nisät vuoden lihavuutta tiukkuu! Hyvästi kotinurmen punamarjainen pihlaja, riippaoksaiset koivut ja sakea kaksoiskuusi! Jääkää myös taloni multahirret, te mustat multahirret! Jääkää seinät, lattia ja katto! Jättää täytyy mun teidät. Jää hyvästi, lämmin takka ja rauhainen vuode! — Pankolla öisin uinahti kissa kiiluvasilmä, koska vuoteen hupussa venyimme. — Kaikki, kaikki jäätte!
Reetta. Rauhainen vuode! Voi, siunattu Jaakkoni, kuin sua suren! Illat itken, yöt valvon ja valitan. Aamu kun muut nostaa virkkuina vuoteiltaan, mun se nääntyneenä näkee ylös kipuavan. Vaan missä on silloin mieheni, joka kodin hulpiloista katosi?
Jaakko. Kauas, kauas täytyy mun paeta tämän taloni syntymämetsiä. Kauan vieras korpi mua jylhistössään kätkee, kunnes jälleen joukkoonne vapaana palajan. Hengitän taas seurassanne kotisalojen raitista tuulen löyhkää. Semmoinen lainpykälän tuli ja kirous!
Simo. Ankara ja liikuttava on appeni lähtö.
Reetta. Piile jo pilvien louhikkoon, sinä kalpea kuu; sammu ja mustu, yön vaalea soihtu, synkisty ja itke, kesäyön taivas — mun huoleni hetki on tullut!
Sere. Vilahtakaa meihin, te kiiluvat tähdet, tässä kamalassa surun ja ilon yössä!
Jaakko. Vaietkoon nyt surun valittava ääni. Heti valjastamme ruunan. Kirju, elämäni kuva, olkoon matkatoverini. Evästä laittakaa, vaatteeni kootkaa. Kiireesti mun lähteä täytyy, sillä kohtapa nousee päivä, jonka tuomitsevata silmää pakenen.
Äänetön toimi nyt alkoi. Vaan itkeä nyyhkytti toimiessaan suruinen Reetta, ja Sere kummasti milloin hymyili, milloin murheiseksi muuttuen hänkin huoahti. Hetken mentyä seisoi pihalla valjaissa ruskean, mustan ja valkean luomikas Kirju. Paiskean lihava oli tämä lehmänkarvainen juhta, jonka rattailla nyt heinien alla kaksi ruissäkkiä vierekkäin lepäsi. Punaisena painoi kuorman keskellä neliskolkkainen eväskirstu, jonka kannelle kohosi Jaakko kyynelsilmin. Äänetön juhlallisuus vallitsi, koska länteen vaipuva kuu näki talon jykevän isännän kotikunnailtaan pakenevan, ja syvästi vavahteli lähtökättelyssä äänet, lausuttaessa "hyvästi". Enempätä ei tunteitten kuohu päästänyt sanoiksi. Pian hevonen lähti, pian katosi rattahat. Ja nuorten turvissa katosi myös tupahan suruinen Reetta.
Idästä sarasti jo valkeneva aamu.
III. HEDELMIÄ.
Ympäri maan kirkkoja kiersi kuulutus harmaapartaisesta miehestä, jolla on suora hämäläisnenä, itsepäiset raudankarvaiset silmät, tuommoinen kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa sekä tumpura tukka ja jonka vartalo on lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Havuhattua ei kuulutus tuntenut, ei myöskään parran lopullisia vaiheita ja siinä erhetys.
Ei aikaa kauan kulunut, kului vaan viikkoja kolmikunta, niin nuoret häitä heiluivat Kumpulan talossa. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Tertuissaan vielä punoitti verenkarvaiset pihlajanmarjat, joita tilhiparvi, tuulen lehtiä lennättäessä, poimi. Verevinä punoitteli myös nuoren parin posket, koska Sere morsiona suppilonmoista kultakruunua kantoi ja Simo hiilenmustassa kotiverassa pulskaili. Mustissa pulskaili Simo, vaan punahameessaan liehui hilpeä Sere. Siivosti kului nämä kemut, joita viinan väki ei turmellut, sillä vakaasti oli Simo päättänyt vastapäivin torjua talostansa viinan valtaa. Oluthaarikoilla vaan kestitsi kenkkärit hääkansaa, joka viulun soidessa tanssi. Nurkuen ja nuivalla nenin täältä vanhat viinan juojat syötyään pakenivat, vaan nuoriso läpi yön sydämen permannolla tanhusi eikä riidan roinausta kuultu. Kuului vaan aamulla ilon onnitteleva humaus, koska nuorikot riemuparven keskeltä kattohon korkenivat ja talon haltijapariksi huudettiin. Siivosti kului kemut ja ihmeissään juttelivat vieraat viinattomista häistä.
Joutui syksystä talvi, joka harteillaan kantoi juhlivan joulun; vaan eipä kotijouluille joutunut Jaakko. Kului yhä talvi ja kohtasi kevään; vaan Jaakkoa ei kohdannut sureva Reetta. Toi kevät lintuja lohdutteeksi vanhain, riemuksi nuorten — ei vaan kaivattua kotihin tuonut. Päivän paisteessa kiilsivät kevätmetsän pihkaiset lehdet, kiilsivät päivin, illoin ja aamuin; vaan suru sumensi päivillä Reetan silmät, itku ne kiilloitti illoin, väsymys aamuin ummisti. Lohdutteli häntä tytär, viihdytteli vävy, vaan miestään yhä kaipaili sureva Reetta.
Uutisen rintaan oli ehtinyt maamies ja viljoihin alkoi koskea sirppi. Nousten, laskien vierivät viljavan elokuun päivät, kunnes kuhiloituna seisoi vainiolla vuoden saalis. Kukon laulusta lähtein hamaan valkenevaan aamuun kuului riihestä varstojen vuorolyöntinen pauke ja kylihin levisi uutisviljan mieluinen tuoksu. Vuoden työ näin hedelmät antoi, mielet toivolla täytti.
Vaan hedelmiin oli puhjennut myöskin Kumpulan avioparin täysvartinen nuoruus. Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi. Esikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta.
Oli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan kupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä kastepisarten kanssa leikkien. — Onnelliset kastepisarat, jotka, päivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää! —
Taajasti asteli peltokujalla ammova karja ja määkyvät lampaat kilkkavin kelloin metsän laiduinta kohden. Vaan täyteläistä lypsinraintaa kantoi vanhakas Reetta karjapihalta tupaan, jossa hän, läpi näresiilin, kaatoi lämpimän maidon säilytys-astioihin. Pöydällä piimäkehlon ympärillä höyrysi kuppien täydet voisilmäistä uutispuuroa. Silloin, puhdistettuaan viljan, asteli ruumenpölyisenä riihestä nuoriväki ja suurushajuisen pöydän ympäri kiertyi. Työn tehneillen ylen maistui ruoka ja puuroa jäähdytti pirteä piimä; vaan ruokihin ei kovin mieltynyt sureva Reetta. Puheeksi nousi pöydässä kuluneen vuoden vaiheet ja ihmeteltiin korkeuden kättä, joka ihmiselämän ohjissa vallitsee ja pahuutta kurin ruoskalla rankaisee. Silloin Ryty-Pauhun kohtalo heidän mielensä valtasi ja hänen vaiheistansa he sanoillaan maalasivat kamalan taulun.
Reetta. Lankesipa hän kuoppaan, jota meille kaivoi. Niin käypi maailmassa.
Sere. Vaan kostoa emme tahdo hälle huutaa.
Simo. Kylläpä hänet jo aikanansa selkäsaunalla kostin. Armoittelenpa nyt vaan sitä kovanonnen poikaa.
Reetta. Jumalan on kosto. Mutta ainapa ovat salaiset luonnon enteet onnettomuuksien sanansaattajina. Niinpä tahdon teille kertoa tarun riippaoksaisesta koivusta, josta Ryty-Pauhun talo Koivulaksi nimitettiin. Talon takana se latvaansa korkeuteen nosti ja ihanasti lehvillään varjosi katon. Monet kului vuodet ja tuimia talvia seurasi lempeät keväät, jolloin elämän voima koivun suonihin kuohui. Vaan iskettiin keväillä puun kylkehen reikiä, joista nuoruuden mehu valui, mieliteon huulille tippui se. Kevät keväältä näin valui mehu, kunnes sairastui puun ydin ja halvaus sen oksia uhkasi. Ei moni oksa enää keväisin viherjäksi puhjennut, vaan eloisa kevättuuli niitä kuolleina karisteli tuoksuvaan nurmehen. Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana puun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui kesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean tuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä ei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä.
Simo. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä Koivulan kohtalo. Ihmisen kurjuudesta niin huokailee ja kärsii luonto.
Sere. Varoittavana ennustähtenä kaatui koivu.
Reetta. Vaan kovakorvaiset olemme varoituksille ja sentähden elon vainiolta katkeria hedelmiä korjaamme.
Sere. Korjaamme oikeita myrkkyputkia.
Simo. Syystäpä nuoruudessa kylvämme totuuden siementä, joka siunausta hedelmöitsee.
Reetta. Kerskaus pois, sillä erhetysten maassa asumme.
Simo. Niinpä asumme; vaan suuri on lujan tahdon valta, koska meitä totuus jännittää.
Reetta. Hurskaan isän poika oli myös Ryty-Pauhu. Vaan antoipa vanhus polttolupina poikiensa keittää viinaa, jota kuormittain kaupunkeihin möivät ja rikkautta näin kokoontui miesten taakse. Koivulan talon osti silloin kylästämme Mikko, joka vielä ei Ryty-Pauhun nimeä kantanut, vaan puhtaana kulki kylissä hänen kunniansa maine. — Kuitenkin kuiskattiin hänen salassa kotiryyppyjä kallistelleen. — Niin uskoi hälle Riihelän lautamies ainoan tyttärensä, joka morsiuspäivinänsä paistoi raittiina kuin niityllä kaste, lempeänä kuin suvituulen puhallus. Oikea paratiisin lintu oli hän, kunnes vaihtuivat ajat ja onni. Sovinnon enkelinä eli hän kylässämme, kasvattaen lapsiansa vilpittömyyden polulla. Niin kului vuosia kymmenkunta, kunnes viinatehtaita ilmestyi maille ja aurinko säteili kapakan ikkunasta läpi kiiltävän pullosarjan. Huikeni siitä kylänmiesten silmät ja heidän kielensä sokeriviinan mehusta hurmentui. Tästä lähtein pimeni Koivulassa päivät ja kapakan pullojen kautta vaan säteili Mikolle riemu. Kuitenkin häntä hellin sylin kohteli kotona vaimo, perheen valvova sielu. Vaan päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko. Niin velastui ja köyhtyi talo. Viljat, pellavat, vaatteet viinahan vaihtui ja kahleina helskyi velkojain sanat. Siitäpä ei totellut Ryty-Pauhu, vaan yhä hävitystään jatkoi, ja kirousten pätsinä kuohui öillä hänen kotinsa, josta lasten parku ja vaimon valitus kuului: yön sydämessä näin kuului uikutus, kunnes pauhinalla Koivulan ovi aukeni ja siitä kirkuen ulos törmäsi vaimo ja lapset. Ruuskisti kynnyksellä seisten, paiskasi julma heidän jälkeensä rautahangon. Niin viritteli mies kuoleman pauloja, ja kuin elävä pimeyden ruhtinas teiskaili hän nyt häviön majassa yksin. Kahtaalle hän teiskaili ja silloin silmistänsä hulluuden palo hehkui. Vihdoin riutui unehen katala, horjahtaen vuoteelle syrjin. Vaan talven pakkais-yössä harhaili usein ruikutellen onneton perhe, kunnes naapurin ovi, armoa tarjoten, aukeni ja he vieraan uunin pankolle viluisina kyyristyivät. Aamu kun valkeni, ilmaisi se pimeyden työt. Sekasorrossa ja pirstaleina kuvaili Koivulan tuvassa astiat ja tuolit hävitystä. Surujen päivä näin seurasi itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, koska päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko.
Sere. Kuuletko, Simo, miten kauhistava mies.
Simo. Kuulenpa kyllä; vaan eipä hallinnut hän vilpittömyydellä nuoruutensa viinoja: salaa maisteli niitä ja maailmalle hienovillaisia lammasnahkoja näytti. Ja siitäpä ei kunnian kukko laula, sillä pinnalle puhkeaa mädännyt sydän, vaan kunnialla päättyy vilpitön elo. Sitä uskon minä!
Reetta. Niin mies aikojaan eleli, vaan surujen kuorma vaimoa painoi. Vuoteen helmahan vaipui vihdoin lapsien hoiva, vaivojen painosta terveys murtui. Itsepä näin kuin toivon kirkkaana paistoi sairaan kalpeat kasvot. Pelastua halasi hän vaivojen maasta. Enkeleitä näkivät vuoteen vierellä kuolevan äidin itkevät lapset. Niin jätti hän surujen maan ja rauhaan pääsi kärsinyt henki. Vaan vuoteen vierelle silloin turvaton lapsisarja kyyneliinsä vaipui. Siinä itkeä nyyhkyttivät he, kunnes kylästä huoneesen ilmestyi isä. Heltyi nyt kerran onnettoman miehen mieli. Käsiään puserrellen hän ääneensä katkerasti itki. Katumuksen kyyneliä vuodatti hän ja ensi kertaa syleili nyt lapsiaan langennut isä. Polvilleen kokosi hän pelkäävän lapsisarjan ja ynnä veisasivat he vainajan muistoksi virren. Kyyneleet uittivat silloin vanhan virsikirjan lehtiä ja itkuhun sekaantui suruvirren sävel.
Simo. Vaan eipä parannuksen hedelmiä kantanut miehen katumus, sillä veltostunut oli tahdon jänne.
Reetta. Oraalle vaan pääsi parannus, kun himojen saviheinät sen turmelivat. Tuskin oli hän hautahan saattanut elämänsä toverin, niin taasen himoihinsa vaipui. Koivulassa taas surujen päivä seurasi itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, sillä päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko.
Simo. Riehui, kunnes vasara paukkui.
Sere. Ja vieras talon vei.
Reetta. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen.
Sere. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä hautakumpua.
Reetta. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa.
Simo. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa mittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu.
Reetta. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää mieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi.
Sere. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme "kotisalojen raitista tuulen löyhkää".
Reetta. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen elämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme likistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan kohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja hänen jälkeensä paloi haluni.
Sere. Outo oli se uni eikä merkitsemätön.
Simo. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti mies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden häntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä!
Tällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas
Simo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas
Reetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta.
Silloin siinti etäällä peltokujalla horjuva hevonen, joka, rattaita vetäen, hitaasti Kumpulaan päin kulki. Talon pihalle se vihdoin saapui ja hämmästyksellä tunsi Simo luuksi laihtuneen Kirjun, jota ratasten keulalla yhtä laiha, haljakkasilmäinen Ryty-Pauhu ajoi. Pian joutui myös pihalle Kumpulan väki ja kamala, äänetön aavistus heidät täytti. Silloin kuului ratasten pohjalta voihkuva valitus ja Ryty-Pauhun avulla nousi istualleen haamuksi kalventunut Jaakko Härkäpää. Syvästi liikkui nyt naisten mielet ja hetkeksi vaipui pihanurmelle Reetta. Vaan tulen tuimuudella tarttui Ryty-Pauhun harteihin kiivas Simo ja uhkaavasti hänen silmänsä paloi, kunnes sairaan kielto ja viittaukset hänet luovuttivat koston työstä. Sisälle kannettiin nyt Jaakko; vaan pihanurmelle seisomaan jäi yksin äänetönnä Ryty-Pauhu — paennut oli hänen korskeutensa pauhuinen aika.
Unissaan kirahti liekussa lapsi, koska kannettiin vuoteelle matkastaan väsynyt mies. Kuultuaan ääntävän lapsen, virkosi vanhan henki ja hetkeksi kirkastui sammuvat silmät. Tyynesti hän ensin tervehti suruisen uteliasta perhettänsä, joka vuoteen vierelle kiertyi. Vaan kuohahti sitten henki riutuneessa tomussa ja innostuksen voimalla hän matkansa mutkia kertoi.
Jaakko. Tässä kodin rauhainen vuode mun taas helmaansa sulkee. Ruunun pitkää kättä olen vuosikauden paennut — vieläkin pitempi käsi saavutti mun; sillä kostoa etsii loukattu oikeus, tunnustanpa sen nyt. Kotisaloja pakenin minä, vaan kylmä oli vieras korpi, jonka yöhalloissa turmeltui elämäni voima. Piilinpä kauan metsän kohdussa pitkiä öitä, allani jäätynyt, luminen maa, päälläni talvinen taivas. Mun nimeäni silloin temppeleissä huusi lain etsivä sana ja kunniaani vainosi ruunun käsi. Virsiä silloin hyräilin metsässä, koska Kirju heinätukkua pureskeli tahi metsätietä edelleen kulki. Niin salon mökkien seuduissa elimme, kunnes loppui heinät ja viljojen tuottamat varat. Siitä aikain en kovin virsiä veisata jaksanut, myös lamakorvin verkkaan asteli Kirju. Tunsimme silloin nälkää ja vapisimme vilusta, kunnes salon mökissä yömajan saimme. Vaan siihenpä kauaksi vaivuin, ja sairaus mulle kuoloa uhkasi. Mökin miestä palveli uskollinen Kirju: hoitoa niin ansaitsi mulle. Laihtui siinä kärsivä juhta ja heikontui kituva mies, vaan kaukana oli onnetonten koti. Aikoja niin kului, kunnes erään illan tullen mökkihin pussiselkä kulkija yötyi. Pimeäjärkinen oli mies, vaan hänpä mun tunsi ja minä hänet. Mua kotihin hän kutsui, tarjoten hoivaa — hän mun luoksenne toi.
Reetta. Onneton Jaakkoni! Etsiä tahtoi sua korkeuden käsi.
Jaakko. Korkein rankaisijamme on parhain auttajamme.
Simo. Ja vihollistemme kautta hän meitä usein onnettomuudesta pelastaa.
Sere. Vaan isä rukkaani hän kovin ankarasti kohteli.
Jaakko. Nurina pois, sillä olenpa mies, joka kärsin! Yön läpi vaellusta on elomme tässä kangastusten maassa, jossa himojen sameat pilvet usein järkemme kuuvalon pimittää ja ajatuksemme kuin tähdet sammuu. Niin eksymme totuuden tieltä ja korpipolkuja harhailemme, kunnes yövaelluksemme päättyy ja meitä kutsuu nousevan auringon koite. Näin ajattelin minä, ja siitä lohtui usein mieleni matkalla synkeässä yössä. Mun aamuni koittaa kohta, vaan te hetkeksi kuun valoon jäätte.
Tähän vaikeni Jaakko ja raskaasti kohisi ja kohoili hänen rintansa, kunnes hämärti ilta, jolloin hän tyttärensä lasta anoi. Lapsen yli kohoitti hän vaipuvan kätensä ja niin tomusta erosi taistellut henki.
Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Huoneessa tuuti lasta sureva Reetta; sitä tuuti ja heijaili hän, laulaen "tupakkarullaa". Vaan pian hämärti hänen elämänsä päivä ja pian miestänsä seurasi kaipaileva vaimo. Nuorten haltuhun jäi tulevain päivien toivo.