VIII.
Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen kertomukseemme.
Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä, oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin.
Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka
Annia kantaa raastoivat.
Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä, kun hän jo kompastui nenälleen maahan.
"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten pääsemme hänestä".
Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä, että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan melskeesen.
"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä".
Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.
"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa noilta hurjilta kansalaisiltaan.
Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin juuri astuivat maalle veneestään.
"Älkää — ampuko — kunniallista — kruunun palveluksessa — ollutta — miestä, — — minä — olen — suom — ruots — minä — olen — ihminen — herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla kokoon saivat.
Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät, joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan. Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.
"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä pelastus paljoa miellyttänyt.
Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan juurelle.
"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.
Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin mahdollista oli.
Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä hänkään ei ollut kuoleman ystävä.
"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot…!"
Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies vielä ymmärsi kuolemaa paeta.
Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa, että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito, Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä laatuun.
"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa mitään toivoa.
"Mikä tyttö?"
"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!"
"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä miehilleen.
"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut häntä kurkkuun.
Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä sitä huomaamaankaan joutui.
"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä, pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä hän on ja lupaa minulle häntä, niin — niin kuristan sinut!"
Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi vähän.
Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen ahdistajansa alapuolella.
"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä hänestä?"
"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin muodossa.
"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat sinä hengelläsi".
"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"
"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja pidän saaliin omanani!"
Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen, päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:
"Tyttö seuraa minua Pietariin ja…"
"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.
"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.
Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.
"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa, jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.
Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette, kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, — riistääköhän vielä viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, — eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin, joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan. Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.
Mutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi taistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.
Sinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan neidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut paljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.
"Mitä luulet sinä kapteinin hänellä tekevän?" lausui toinen sotamiehistä.
"Mistäs minä sen tiedän", vastasi toinen.
"Mutta minä tiedän", arveli kysyjä.
"No, mitä sitten?"
"Hän ottaa hänet vaimoksensa".
"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia tusinoittain Pietarissakin".
"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu niin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa".
Ja molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että Annikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin sekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.
"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan sotamiehet lähellänsä.
"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me emme itsekään voi sinulle sanoa".
"Emmekä pidä sillä väliäkään", muistutti toinen.
"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.
"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".
Anni katsoi ihmetellen puhujaan.
"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies, "jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".
Anni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.
"Etkö usko?" kysyi sotamies. "Kysy vaan kapteinilta!"
"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä vuodattaen; "missä olette te?"
Sotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään ja tekemään.
"Kas niin", lohdutteli toinen heistä, "ole rauhassa nyt, kyllä sinulle vielä hyvin käy!"
Anni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän käsitti omalla tavallaan.
"Antakaa minun mennä!" pyysi hän.
Sotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa surevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa, vaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin vastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen olisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän rikas.
Anni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan pyyntönsä:
"Antakaa minun mennä!"
"Mihin, mihin sitten?" kysyi sotamies.
"Kotiin!"
Vartijat hymyilivät surullisesti ja katsoivat toinen toisiinsa.
"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".
"Häneltäkö, joka — joka surmautti minun isäni? — vai miten se olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.
Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän sydämessään.
"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän surmauttanut minun isäni?"
"On; hänen käskystäänhän se tehtiin".
Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan, mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.
"Tuo on kovin säälittävää!" valitteli toinen heistä.
"Jospa voisimme pelastaa hänet", ehdoitteli toinen.
"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!"
"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen kuulisi".