V.
Lahvartin Risto työskenteli uutterasti suojiensa siivoilemista ja sisustamista; mutta Wellin talossa oli kaikki samalla kannalla, millä se jo isän ja isänisän aikoina oli ollut. Pirtin vieressä, jota myöskin riihenä käytettiin, oli sielläkin, tavallisuuden mukaan, toinen suoja eli kamari, mutta se oli siinä kunnossa, että sitä paremmin sopi sianläätiksi kuin ihmisasunnoksi sanoa. Lattia oli multaa, seinät mustia ja hirret seinässä veistämättömiä, semmoisina, mimmoisina ne metsästä tuotiin, laki musta ja hämähäkinverkkoa täynnänsä. Akkunoissa oli neljä pientä ruutua, ja nekin oli savu siihen määrään mustentanut, että ainoastaan hiukan valoa pääsi niitten läpi tunkeumaan sisään. Pirtti eli riihi ulkopuolella kamaria oli väljä ja tilava. Nurkassa oli iso kiuas, huonetta ympäröi laudoista seiniin tehdyt lavat, joidenka päällä oli olkikupoja väen makuusijoiksi. Akkunoita ei ollut. Päivällä oli pirtin ovi selki seljällänsä ja naiset kehräsivät pirtissä turkit yllänsä ja kaksi paria sukkia jaloissa, kuten vielä tänäkin päivänä on yleisenä tapana.[11] Puhtaus ja siivo olivat siellä tuntemattomia vieraita, ja vanha kuten nuorikin Welli piti niitä, jotka heitä puhtaammin asuivat, Saksalaisina. Talonpoika, virolainen talonpoika, ei voi puhtaasti asua, vaan elukoitten tavalla, se oli Wellin mielestä vastustamaton totuus.
Piha oli yhtä likainen ja siivoton. Elukansonta valui usein oven edessä monen tuuman paksuisena, ja monesti piti emäsika poikineen atriata pöydän alla samaan aikaan kuin talon väki istui pöydän ääressä syömässä, ja tätä piti talonemäntä suurena kunniana. Maidonhoidosta emme huoli tässä paljon puhua, mainittakoon vaan, että kun Wellin emäntä vei voita kaupunkiin, oli se tavallisesti rattaanvoiteen kaltaista, ja kärpäsien, torakkojen ja lutikoitten osaset siinä täyttivät myöskin painonsa, ja emäntä puolusteli itseänsä sanomalla että ruhaa varmaankin oli tiellä vankkureista tahi re'estä tunkeunut astiaan. Ja kuitenkin oli Wellin isäntä tukeva talonpoika ja toimelias mies. Mutta Wellin esi-isät olivat sillä tavalla eläneet ja vanhoiksi käyneet, mikä syy sitte nykyisen polven ymmärtäväisemmin elämään, ja nuori Welli astui luopumatta isänsä jälkiä ja nauroi usein Lahvartin Riston siivoelemisia ja korjailemisia ja soimasi häntä ryysymekoksi ja kerskailijaksi.
Ennen joulua pitivät Wellin isäntä, emäntä ja poika perheneuvottelua naimisasiasta. Päätökseksi tuli: Tahvon tuli viimeisenä pyhäpäivänä käydä varsinaisesti kosimassa ja neljän viikon kuluttua olivat häät vietettävät. Tahvon tuli ensi aluksi jäädä metsänvartijan taloon ja suveksi, ennenkuin kesätyöt alkoivat, muuttaa vaimoineen Wellin taloon. Sittemmin oli Simo Mikkelin talo ostettava, johon uusi aviokunta asettuisi asumaan. Kaikki hyvin kaunista, kuinhan vaan edelleen elettäisiin.
Ennen pyhiä kävi vanha Welli kaupungissa kosiolahjoja ostamassa, muutamia karttuunipaloja morsiamelle koristeeksi, yhdet kengät ja muutamia pulloja halpahintaista viiniä. Näillä kapineilla oli Leenan sydän valloitettava.
Viimeisenä pyhäpäivänä illalla pani Tahvo hevosen aisoihin, puki päällensä kirkkovaatteet, punaisen vyön vyötäisille, ketunnahkaisen lakin päähän, pisti pari pulloa lakkariinsa, vehnäis- ja vaatemytyn rekeen, isä istuutui puhe- eli kosiomieheksi viereen, ja nyt liikkeelle. Tiellä tuli vanhapiika vastaan. Welli sylkäisi vihassa, kirosi minkä ehti naisraukkaa, pyöritti hevosensa kolme kertaa ja ajoi sitte edelleen. Vanhapiika oli ensimäinen onnettomuuden enne.
Metsänvartijan pihalle jäi Tahvo seisomaan hevosen luo, ja isä astui tupaan, tervehti talon väkeä ja sanoi tänä iltana virkun mullikan juosseen häneltä kadoksiin, jota hän nyt kävi täältä hakemassa. Metsänvartija, joka tarkoituksen oivalsi, antoi hänelle luvan etsiä.
Wellin Antti astui pirtin läpi ja tapasi Leenan kamarissa lukemasta.
"Terve neitoseni, sinua olen tänään etsinyt."
"Terve Antti, mitäs siis minusta tahdot?"
"Isäsi on luvannut sinut pojalleni vaimoksi, ja nyt olemme tulleet kosio-asiata selvilleen suorittamaan. Olet kai hyvilläsi siitä, kun niin pian tulimme; Tahvo on hevosen luona."
Leena katseli Anttia terävin silmin ja sanoi sitte vakavalla äänellä: "Antti, Te olette tänään vähäsen sekainen päästänne, sentähden olette erehtynyt meidän taloomme. Teidän oli ehkä aikomus poikinenne ajaa Kalmun taloon, missä Elina teitä odottaa; minä en ole teitä odottanut, enkä siinä asiassa millään lailla ole isäni määräyksen alainen."
"Neitoseni, älä nyt noin paljon vastuksia tee; Kalmun talosta ei ole meillä mitään etsimistä."
"Siinä tapauksessa etsii Kalmun Elina teitä oikeuden kautta, poikanne on Elinan itselleen kosinut, ja Elina on suostunut hänelle menemään, sen pituinen se; tuossa on ovi, nyt saatte mennä."
"Tätä juttua en käsitä," sanoi Antti, "sinä olet poikani kihlattu morsian, ja olet hänen vaimoksensa tuleva, niin totta kuin nimeni on Wellin Antti."
"Minä en suinkaan vielä ole teidän kihlojanne vastaan ottanut, enkä poikanne vaimoksi eläessäni tule, vaikkapa isänikin sadankertaisilla kahleilla sitoisi minut häneen."
Tommi emäntineen astui nyt kamariin ja lausui: "Nyt, tyttäreni, ota kihlat vastaan, ja kolmen viikon perästä vietämme iloiset häät."
"Olen jo Antille ilmoittanut, missä hänen poikana kihlattu nuorikko asuu, ja hän tekee aivan oikein vielä tänä iltana lähtiessään sinne kosintaan; mutta minun silmieni eteen olkoon Tahvo tulematta, aion vapaalle miehelle vaimoksi, enkä tyttöraukkojen pettäjälle."
"Ketä Tahvo sitte on pettänyt?" kysyi Antti.
"Lähtekää sitä tiedustelemaan Kalmun tyttäreltä, hän on varmaankin antava teille tyydyttävän vastauksen."
Antin silmät säihkyivät vihaa, ja häpeästä olisi hän mielellänsä maan sisään vajonnut, mutta hän koetti näyttää vakavalta ja sanoi: "Tuo on tyhjää lorua ja kylän vaimojen sepittämä kavala juttu; sinä olet poikani ainokainen morsian."
"Olen jo kerran teille nimittänyt poikanne oikean morsiamen ja nyt arvaan teillä olevan sen verran ymmärrystä päässä, että lähdette häntä kosimaan."
"Antti tule pirttiin, tuo Tahvo pihalta sisään, niin juomme kihlajaiset," sanoi Tommi, "ja tulevana lauvantaina lähtevät nuoret pappilaan 'paadert'[12] lukemaan."
"Kallis isä," sanoi Leena, "sinua minä rakastan ja kunnioitan kaikesta sydämestäni, mutta jätä tänä ehtoona kosiojuttu sikseen; jos mielenne tekee vanhan tavan mukaan juoda pullo viinaa yhdessä, niin minulla ei ole siihen mitään sanomista, mutta olkaa minun nimeäni sitä tehdessänne mainitsematta, ja Tahvo jääköön paremmin hevosen luo, taikka menköön kylän kapakkaan,[13] taikka Kalmun taloon, minulle se on yhtä kaikki."
"Kuinka rohkenet noin tyhmästä jutusta Tahvoa ja Kalmun Elinaa syyttää?" kysyi metsänvartija.
"Rakas isäni, minä en yhtään tyhjiä loruele. Eilen kun kirkosta tulin, seurasi Kalmun Elina, tuo kaunis nuori tyttö, minua kotimatkalla. Tiellä rupesi hän minua varoittamalla varoittamaan mielimästä Wellin Tahvolle, joka viime suvella oli useasti käynyt heidän luonansa ja luvannut ottaa Elinan vaimoksensa; häntä oli Elina lujasti uskonutkin, ja nyt hän on onneton ihminen."
Hämmästyksestä vaaleina seisoivat Antti ja Tommi Leenan edessä, eivätkä saaneet sanaakaan suustansa; vihdoin kiljaisi Antti: "Se on valetta, se on tyhjää herjaamista.'
"Se ei ole ensinkään valhetta eikä herjaamista, lähtekää Kalmuun, kyllä siellä saatte kuulla."
Antti tömisteli vihoissaan jaloillansa laattiata, lupasi lyödä Elinan kuolijaaksi ja maan tasalle hajoittaa koko Kalmun talon. Mutta Tommi seisoi vieressä syviin ajatuksiin vaipuneena ja äiti huokasi syvästi. Viimein lausui Tommi juhlallisesti: "Jos tässä jutussa on perää, niin neuvon teitä tänä ehtoona lähtemään Kalmuun tuota kosioasiata selvilleen suorittamaan. Kalmun Elina on kaunis ja rivakka tyttö, ja minun kävisi häntä sääliksi, jos hän poikasi kautta tulisi häväistyksi."
"Jos siinä on perää, pitää kai minun sinne menemän," sanoi Antti vihoissaan, "mutta Tahvon selän olen vielä ennen häitä kypseksi keittävä."
"Se on aivan tarpeetonta," sanoi Leena, "mutta pitäkää kiireesti häät, ja te tulette minua kaiken elinaikanne kiittämään siitä, että niin lempeän ja taitavan ihmisolennon olen teille taloon saattanut."
Antti samosi pihalle, missä onnellinen Tahvo kylmästä väristen häntä odotti.
Antti kiroeli ja sadatteli julmasti ja solvasi poikaansa ilkeimmäksi riiviöksi.
"Istu rekeen," kiljaisi hän viimein, "ja pidä suus kiinni, muuten saat korvillesi."
Tahvo oli hiljaa kun lammas.
Antti ajoi suoraa tietä Kalmuun, joka oli neljän virstan[14] päässä metsänvartijan talosta. Tahvo värisi kuin haavanlehti.
Kalmun talossa oli väki vielä ylhäällä, kun kosijat sinne saapuivat. Elina istui surullisena vuoteessa. Wellin Anttia nähdessään koetti hän pujahtaa ulos pirtistä, mutta tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Minulla on tänä iltana rahtusen puhumista sinulle, älä yhtään pelkää minua, vaan vastaa suoraan, se saattaa olla sinulle ja minulle hyödyksi." Hän lykkäsi hämmästyneen tytön kamariin, missä hän vanhempien läsnä ollessa kyseli asiata, josko Tahvo oli luvannut ottaa Elinan vaimokseen.
Elina värisi kuin haavanlehti ja sanoi pelokkaasti: "Tahvo vannoi Jumalan edessä valan ottavansa minut ennen joulua vaimoksensa, ja minä olin heikko tyttölapsi ja kuuntelin häntä ja nyt olen onneton."
Antti juoksi pihalle, veti Tahvon tukasta pirttiin, antoi hänelle tiellä muutamia tenhollisia selän pehmittäjiä, vei hänet kamariin ja sanoi: "Onko tosi, että valalla olet luvannut ottaa tämän neidon vaimoksesi?"
"On se tosi," änkytti Tahvo.
"Ja sinä olet hänen kunniatansa häväissyt?" kiljui Antti.
"Kyllä kai," vastasi Tahvo.
"Siis on hän vaimosi, ja tulevana pyhänä kuuluutetaan ensimmäinen ja toinen kerta, seuraavana pyhänä menette vihille."
Elina lankesi Antin kaulaan, ja kyyneleet valuivat poskia myöten. Mutta
Elinan vanhemmat seisoivat hämmästyksissään kuin kiinninaulattuina.
Tytön kyyneleet pehmensivät Antin sydämen, ja hän sanoi: "Noh, jääköön nyt kaikki unhotuksiin, ihmisiä olemme kaikki, mutta pahasti olette erehtyneet."
Kihlajaisia juotiin vielä samana iltana ja lahjat annettiin morsiamelle, joka sydämestään kiitti Jumalata tästä onnellisesta tapauksesta, ja Tahvo näkyi olevan aivan tyytyväinen.
Kahden viikon perästä vietettiin Wellin talossa aivan pienet häät, ja jokainen, joka asian tarkemmin tunsi, piti Anttia sangen kunniallisena ihmisenä, ja etenkin Elina olisi häntä milt'ei käsillään kantanut.
* * * * *
Metsänvartija oli yllä kerrotun tapauksen jälkeen kovin äreä ja kärsimätön tytärtänsä kohtaan, mutta kun hän oikein asian perille pääsi, löi hän kätensä yhteen ja sanoi:
"Kiitos olkoon Jumalalle, joka varjeli tyttäreni onnettomuudesta!" ja äiti ylisteli Leenaa pilviin asti.
Mutta iloisin kaikista oli Leena itse. Hän oli häväistyksestä suojellut ihmisen, ja se iloitti hänen sydäntänsä. Ja Elina kiitti häntä, vesissä silmin ja sanoi: "Jospa vähäisenkään tietäisin, ketä sinä armaana pidät, kyllä minä häntä polvillani rukoilisin heti viemään sinua kotiinsa."
"Kiitos Taivaan Taatolle," vastasi Leena, "minä en ole kosiomiehen tarpeessa; tahdon kerran antaa käteni ja sydämeni vapaalle miehelle, mutta en koskaan pakolla. Hyvä oli että minulle ilmaisit salaisuutesi, muuten ei olisi minun ollut aivan helppo asia vapautua nykyisestä. miehestäsi ja auttaa sinua. Jos minä olisin kihlat vastaan ottanut, olisimme molemmat elinajaksemme onnettomiksi tulleet."
Samaan aikaan, mihin nuori nuorikko ja metsänvartijan tytär näin kirkon pihalla keskenänsä juttelivat, tapahtui metsänvartijan talossa jotakin, jota emme voi jättää kertomatta.
Lahvartin Risto pukeutui kirkkovaatteisin, läksi metsänvartijan luo ja tapasi tämän yksinänsä kotona.
Risto tarjosi äijälle hyvän sikarrin, jutteli hänen kanssansa ystävällisesti talon hoidostaan ja töistään, vetäisi viimein lakkarista pullon hyvää viiniä ja pyysi metsänvartijan hyväntahtoisesti juoda lasillisen hänen onneksensa ja unhottaa kaikki vanhat asiat.
Metsänvartijan mieli heltyi heltymistänsä ja virtana juoksi juttu.
Äkkiä kysäisi metsänvartija:
"Mutta minkä tähden olet oikeastaan tullut tänne? Oletko tarvepuitten puutteessa? vai mitä?"
"Älkää siitä huoliko, tulin oikeastaan teitä likeisenä naapurina tervehtimään sekä omaa mieltäni virkistämään. Mutta koska tulitte tarvepuita maininneeksi ja olette likeisin puutarhuri, niin rohkenen suoraan sanoa, että olisin omenavesan tarpeessa, jonka olen aikonut omenatarhaani istuttaa; jos voisitte semmoisen minulle turvata, olisi hartain toivoni toteutunut."
"Mutta nyt on talvi, eikä ole helppoa sitä maasta nostaa," vastasi metsänvartija, "kyllä minulla on joukko aivan hyviä puita."
"Juuri talvella niitä paraiten saakin; minä nostan puun kaikkine juurineen maasta ja vien sen sitte vaikkapa neljällä hevosella kotiin."
"No, menkäämme sitte tarhaan katsomaan."
Miehet menivät nyt omenatarhaan, mutta Ristolle ei ollut yksikään puu oikein mieliksi.
Metsänvartija siitä pahastui ja mielellään olisi hän suonut nenäkkään vieraan, jolle hänen oli ollut aikomus osoittaa ystävällisyyttä, mutta joka ei ymmärtänyt sitä hyödyksensä käyttää, menevän tiehensä, mutta Risto viimein pyysi saadaksensa itse valita omenapuun ja, maksoi mitä maksoi, ostaa sen.
"Ota minkä tahdot," sanoi metsänvartija, "yhtä hyviä ne kaikki ovat."
"Lähtekäämme sitte takasin laseja kilistämään nuoren omenapuun terveydeksi."
Taasen nousivat savupilvet laelle ja lasit kilisivät; samassa astuivat Leena ja hänen äitinsä, jotka juuri olivat palanneet kirkosta, tupaan. Molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan. Mutta Risto hypähti seisaalle, tarttui Leenan käteen, vei hänet isän eteen ja sanoi; "Rakas ja kunnioitettu naapurini, tämä on se omenapuun, jota teidän tarhastanne halusin, istuttaakseni sen omaan tarhaani; antakaa siunauksenne siihen, ja minä vien sen juurineen päivineen, vaikka keskitalvellakin, tarhaani."
"Mitä, mitä, — mitä hullutusta tämä on, ja sinä Leena seisot aivan tyynenä hänen vieressään; ulos huoneestani!" kiljui metsänvartija.
Leena heittäysi isänsä kaulaan, suuteli häntä ja rukoeli: "Isä, anna minut vapaalle miehelle, äläkä kiellä, tee ainokainen tyttäresi onnelliseksi."
Kuni käärmeen pistämänä, lykkäsi Tommi tyttären luotansa pois, hypähti pystyyn, rupesi lattiata astumaan ja kiljaisi viimein: "Nyt on hullu aika käsissä, tytöt juoksevat miehiä hankkimassa ja kosivat itse, isästä ja äidistä ei nyt kenkään enää huoli, varmaankin olette jo kihlajaiset ja häät viettäneet, ja nyt tulette jälestäpäin minua kiusaamaan ja näyttämään että olette minulta voiton saaneet. Minä olen sinun isäsi ja minun vallassani on naittaa sinut kelle itse tahdon; mutta tuon sulhasen kanssa pois silmistäni!"
"Älä nyt tuolla tavalla toru," sanoi Leenan äiti, "luulen sinun tekevän viisaammin antaessasi tyttäresi Lahvartin Ristolle vaimoksi, hän tulee silloin perintötalon emännäksi, ja he rakastavat toisiansa."
"Aha, vai niin, sinäkin olet yksissä neuvoin tyttäresi kanssa; kaunista, kaunista! noh, tehkää sitte miten mielenne tekee, mutta tyttäreni annan kelle tahdon," pomisi Tommi.
"Niin, teiltä minä pyydänkin Leenan vaimokseni; rakas metsänvartija, minun asemani on nyt semmoinen, että voin kunnollisesti tytärtänne elättää; ja teitä lupaan pitää kaikessa kunniassa kuin omia vanhempiani."
Metsänvartija katseli tytärtänsä, joka seisoi Riston vieressä ja sanoi: "Ja sinä, tyttäreni, tahdot kaikesta sydämestäsi Ristolle vaimoksi mennä."
"Tahdon, armas isä, tämän vapaan Virolaisen vaimoksi, tahikka ei kenenkään."
"Jumal' auttakoon, sinä olet sekapäinen," ähkyi metsänvartija.
"Jumala varjelkoon meitä kaikkia semmoisesta onnettomuudesta," vastasi
Leena, "kelle sinä sitte tahtoisit antaa minut vaimoksi, armas isä?"
"Kelle, kelle! oh — oh — mutta ei Lahvartin Ristolle," huokasi metsänvartija.
"Mikä hänessä sitten on vikana?" kysyi tytär.
"Mikä vikana? mikä — mikä!"
"Älä nyt, armas isä, suutu, anna suostumuksesi tähän, niin olemme onnellisia ihmisiä," sanoi Leena itkien.
Nyt äitikin rupesi isää halailemaan ja rukoili: "Älä nyt kieltäydy siunaustasi antamasta; mekin olimme kerran nuoria ja jos minun isäni olisi kieltäynyt antamasta minua sinulle, niin olisit Jumala tiesi kenen kanssa joutunut yhteen."
"Noh, olkoon siis voitto tänään teidän," nurisi Tommi.
Kaikki rupesivat nyt äijää halailemaan ja syleilemään.
"Älkää nyt, Jumalan tähden, minua kuolijaaksi rakastako. Mutta niin äkillistä kihlausta en olisi minä unessakaan voinut ajatella, ja sinä, tytär, olet nyt onnellinen?"
"Olen, isä, Lahvartin Ristoa olen kaikissa kohden esikuvana pitänyt, häntä olen joka päivä ajatellut, hän on ollut minun loistava kointähteni, nyt olen todellakin onnellinen."
"Ja sinä, Risto, myöskin?"
"Sitä ei tarvitse kysyä; sanalla sanottu; minä en olisi tänään perintötalon isäntänä, jollei tyttärenne olisi minua siksi tehnyt."
"Et suinkaan, Leena, ole Ristolle salaa rahaa lainannut," kysyi Tommi säikähtyen.
"Ei rahaa," vastasi Risto, "mutta jotakin rahaa kalliimpaa, se on, halua ja mielenvoimaa hankkia itselleni omaa tupaa ja oma lupaa, se on ollut minun onneni tie tähän saakka." Hän veti Leenan puoleensa, painoi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä.
"Olkoon sitte siunaukseni teille suotu; mutta vatsani on tyhjä; naiset, tuokaa leipää pöydälle ja mitä muuta voitte matkaan saada."
"Mutta sano, Risto, kuinka rohkenit huoneeseni tuommoista tarkoittaen tunkeutua?"
"Rakkaus avaa kaikki ovet, rakkaus antoi minulle rohkeutta tunkeutumaan tästä ovesta sisään, ja vaikka se olisi ollut rautakangillakin suljettuna, varmaankin olisin keinon keksinyt murtautua sisään."
"Mutta sanopas minulle, mistä ne rahat otit, joilla talon ostit."
"Ne antoi minulle peltoni ja vähäksi osaksi myös kaupankäynti, väärällä en ole yhtäkään kopeikkaa saanut; ompa rahaa yltäkyllin ympärillämme, meidän käy sitä itsellemme korjaaminen taikka luotamme lykkääminen, jokainen ymmärryksensä ja huolenpitonsa mukaan."
"Talosi on siis velasta vallan vapaa?"
"Sitä kyllä ei, mutta velka, jossa se on, on aivan mitätön ja maksetaan kyllä pian Jumalan avulla."
"Ja siihen tarpeellisen rahamäärän toivot kai saavasi Leenan kautta."
"Sitä minä en yhtään ole ajatellut; enkä tiedäkään, onko teillä varoja; rahoja minä en ole havitellut, vaan on ymmärtäväinen ja hyvä nainen ollut ainoana silmänmääränäni. Minä puolestani, ja tyttärennekin, luulen, tyydymme parhain siihen, ett'ette anna ropoakaan myötäjäisiksi. Rahat eivät ole meitä yhteen liittänyt, vaan rakkaus."
"Noh rakastakaa sitte toisianne ja eläkää rikkaiksi, minulta ei tyttäreni saa ponsineulaakaan," sanoi Tommi nauraen.
"Sitä parempi," sanoi Risto vuorostaan nauraen, "mitä ihminen itse työllään saa, sitä hän ennen kaikkia rakkaana pitää; pyytäisin vieläkin saadakseni maksaa hääkustannuksetkin. Olen ajatellut niin: minä ensiksi tulen tänne, menen sitte armaan Leenani kanssa kirkkoon vihille, ja sitten menemme kaikki minun talooni, missä häät peri-virolaisella tavalla vietetään. Kaikista minä pidän huolta."
"Amen, niin tapahtukoon; minulta et saa muuta kuin vaimon."
"Muuta en ole pyytänytkään, ja nyt kilistämme vielä kerran lasiamme onneksemme."
"Leena ja akka, tulkaa tänne!" huusi Tommi, ja nuorten terveydeksi kilistettiin nyt neljää lasia.
"Mutta koska häät vietetään?" kysyi Tommi.
"Ensimmäisenä helluntaipäivänä," vastasi Leena.
"Niin ensimmäisenä helluntaipäivänä," kertoi Risto.
"Pitkä kihlauksenaika," vastasi Tommi, "mutta olkoon minun puolestani, silloin on metsä nuorissa lehdissä ja nurmi tuoreessa ruohossa ihmislasten ilostella ja kisata."
Nyt syötiin ja juotiin, nuoret kuiskuttelivat omia asioitansa, ja illalla läksi onnellinen sulho kotiin, ja Tommi löi kätensä yhteen, ihmetellen sitä, kuin naiset tänään olivat häneltä voiton saaneet. Seuraavana päivänä toimitettiin askareita taasen tavan mukaan, mutta päivän työn loputtua nähtiin Leenan vielä uutterasti ompelevan ja kutovan. Tommi ei enää puhunut sanaakaan häistä, asia oli hänestä kuin unennäkö. Mutta Risto oli väsymätön huonekalujen valmistamisessa, ja oikea puuseppä oli hänellä siinä kohden apuna. Mutta pyhänä kiirehti hän metsänvartijan taloon ja vietti siellä suloista keskustelua pitämällä hauskaa aikaa, ja silloin lisäsi aina metsänvartija pakinaan jonkun sanan häistä.