KAHDEKSAS LUKU
Fligwood's Rents
Kesken syömisen Hetherwick pistäytyi vielä toisen kerran hotellin puhelimessa, ja sen johdosta oli Matherfield Victoria-aseman sillalla kahden-kahdenkymmenenneljän junan porhaltaessa sinne. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastelevan nähdessään Hetherwickin ja Rhonan yhdessä; oli silminnähtävää, että hän halusi saada Hetherwickin mukaansa pois asemalta. Ja sen huomatessaan Hetherwick sanoi jäähyväiset Rhonalle, kuiskaten samalla käyvänsä Malterin hotellissa ennen iltaa. Muutamien minuuttien kuluttua hän ja Matherfield kiitivät autossa pitkin Buckingham-palatsin tietä.
"No?" tiedusti Hetherwick. "Ollaanko miehestä selvillä?"
"Minusta on aivan varmaa, että hän on sama mies, jonka te näitte Hannafordin seurassa", vastasi Matherfield. "Joka tapauksessa sopii kuvauksenne häneen. Mutta kerronpa teille, miten pääsimme hänen jäljilleen. Eilenillalla saapui luokseni muuan Appleyard-niminen mies — hänellä on rohdoskauppa Horseferry-tien varrella Westminsterin kaupunginosassa; hän on keski-ikäinen, tyyni henkilö ja selitti aluksi ehtivänsä lukea sanomalehtiä vain hyvin harvoin; muutoin hän muka olisi tullut jo aikaisemmin. Mutta eilen hän oli sattunut silmäilemään erästä viimesunnuntaista lehteä ja lukenut siitä selostuksen Hannafordin jutusta. Silloin hän muisti erään seikan, joka tuntui hänestä mahdollisesti olevan sen yhteydessä. Vähän aikaa takaperin hän oli ilmoittanut haluavansa apulaista, kykenevää apulaista. Hän sai kahdet tai kolmet hakupaperit, jotka eivät olleet täysin tyydyttäviä. Eräänä iltana sitten — hän ei osannut mainita päivää täsmälleen, mutta hänen mainitsemiensa erinäisten seikkojen nojalla laskin, että sen täytyi olla juuri sama ilta, jolloin Hannaford sai surmansa — saapui hänen luokseen muuan mies suullisesti tarjoutumaan toimeen. Appleyardin kuvauksen mukaan mies oli keskikokoinen, hintelä ja kellertäväihoinen; kasvot laihat ja parrakkaat; silmät suuret ja tummat; hän teki hyvin älykkään vaikutuksen, käyttäytyi erinomaisesti, oli köyhästi puettu ja ilmeisesti ahtaissa oloissa —"
"Se on sama mies; siitä lyön vaikka vetoa!" huudahti Hetherwick.
"Mainitsiko hän rohdoskauppiaalle nimensä?"
"Kyllä — sekä nimensä että osoitteensa", vastasi Matherfield. "Hän ilmoitti nimekseen James Granett, ja osoite oli Fligwood's Rents 8, Gray's Innin tie, Holbornin puolisessa päässä. Hän selitti Appleyardille olevansa kykenevä kemisti ja esitti todistuksensa sekä joitakuita suosituksia. Myöskin hän sanoi, että vaikka hänellä ei ollut milloinkaan ollut omaa liikettä, hän oli, kuten todistuksetkin osoittivat, ollut joitakuita aikoja muutamien hyvien maaseutuliikkeiden palveluksessa. Viimeksi hän oli työskennellyt eräässä kemikaliotehtaassa East Hamissa; jostakin syystä oli liikkeen tuotteiden menekki huonontunut, sen oli ollut pakko vähentää henkilökuntaansa, hän oli joutunut työttömäksi ja saanut muun kovan onnen lisäksi kestää ankaran taudin. Se oli muka tyhjentänyt hänen vähäiset varansa, ja hän halusi perin hartaasti uutta toimipaikkaa — niin hartaasti, että hän nähtävästi suostui tulemaan Appleyardin palvelukseen hyvin pienestä palkasta. Appleyard oli sanonut hänelle tiedustavansa hänestä suosittajilta ja kirjoittavansa hänelle päivän tai parin kuluttua. Hän tekikin niin, suositukset olivat tyydyttävät, ja hän kirjoitti Granettille, ottaen hänet toimeen. Mutta Granettia ei näkynyt, eikä Appleyard kuullut hänestä mitään, ennenkuin luki mainittua sunnuntaista lehteä. Silloin hän arveli, että Granett varmastikin oli etsimämme mies, ja tuli puheilleni."
"Minusta tuntuu, ettei siitä ole epäilystäkään", huomautti
Hetherwick. "Mutta yksi kysymys, ennen kuin jatkamme. Mainitsiko
Appleyard, mihin aikaan mies sinä iltana tuli hänen luokseen?"
"Kyllä. Se tapahtui, kun hän oli sulkemaisillaan myymälänsä — kello yhdeksän. Granett viipyi puhelemassa hänen luonaan noin puoli tuntia. Kertoipa Appleyard vieläkin enemmän. Keskustelun päätyttyä Appleyard, jonka asunto ei ole myymälän yhteydessä, sulki sen ja pyysi sitten Granettia lähtemään ennen kotiin menoa ryypylle kadun toisella puolen olevaan kapakkaan. He joivat lasin ja pakinoivat jonkun aikaa; Appleyardin arvelun mukaan lienee kello ollut lähes kymmenen, kun Granett erosi hänestä. Ja hän muisti Granettin poistuttuaan kääntyneen Victoriakadulle, epäilemättä aikovan maanalaisen rautatien asemalle."
"Ja Victoria-kadulla hän — samoin epäilemättä — kohtasi
Hannafordin", jupisi Hetherwick. "No niin, entä sitten?"
"Niin, heti kun sain tietää kaiken tämän, päätin tietystikin itse lähteä Fligwood's Rentsiin", vastasi Matherfield. "Menin sinne ensi töikseni tänä aamuna. Fligwood's Rents on ryysyköyhälistön asuinpaikkoja — vain perin vaikeassa asemassa oleva mies on valmis vuokraamaan sieltä itselleen huoneen. Se on jonkunlainen kuja tai piha Gray's Innin tien oikealla puolella — sen kahden puolen on puolisentusinaa kurjia vuokrataloja. Numero kahdeksan oli erikoisen kehno — huolimattomia, siivottomia naisenretaleita ja parkuvia kakaroita oven seuduilla; kaikki paikat likaiset ja rappeutuneet. Saapuvilla olevista naisista ei yksikään tuntenut Granettin nimeä, mutta kun kuvailin heille etsimääni henkilöä, niin he päättelivät, että varmaankin tarkoitin yläkerrassa pihan puolella asuvaa herrasmiestä, ja lisäsivät, etteivät he olleet nähneet häntä muutamiin päiviin. Menin siivottomia portaita myöten heidän neuvomansa huoneen ovelle; se oli lukossa, enkä saanut vastausta, vaikka koputin useita kertoja. Lähdin niin ollen hakemaan isäntää ja vihdoin sain käsiini olutpöhnässä olevan miehen lähellä olevassa huonossa kapakassa. Häneltä urkin, että hänellä oli Granett-niminen vuokralainen, joka maksoi pihan puolisesta yläkerrankamaristaan kuusi shillingiä viikossa, ja äkkiä hän muisti, ettei Granett ollut suorittanut viime viikon vuokraansa. Se tehosi häneen paremmin kuin mitkään sanani, ja hän lähti mukaani taloon. Ja ollakseni lyhytpuheinen: mursimme oven auki ja löysimme miehen kuolleena vuoteessaan!"
"Kuolleena!" huudahti Hetherwick. "Kuolleena?"
"Niin, kuolleena, ja hän oli kuollut monta päivää sitten, selittivät lääkärit", virkkoi Matherfield jurosti. "Ihan hengetön! Huone oli huonosti sisustettu, mutta siisti; monista pikkuseikoista saattoi nähdä, että mies oli tottunut parempiin oloihin. Mitä häneen itseensä tulee — hän oli ilmeisesti paneutunut nukkumaan tavalliseen tapaansa. Hänen kaikki vaatteensa oli huolellisesti taitettu laskoksiin ja pantu hyvään järjestykseen, ja vuoteen vieressä olevalla tuolilla oli puoleen väliin palanut kynttilä ja iltalehti."
"Se osoitti päivämäärän", huomautti Hetherwick.
"Niin tietystikin — päivä oli sama, jona Hannaford kuoli", vastasi Matherfield. "Panin sen tarkoin merkille! Kaikesta päättäen oli mies käynyt makuulle kuten tavallisestikin, lukenut lehteä jonkun aikaa, sammuttanut tulen, vaipunut uneen ja kuollut nukkuessaan."
"Niin! Entä kuoleman syy?" huudahti Hetherwick.
"Sama ajatus välähti minunkin mieleeni, kun tiesin, miten Hannafordille oli käynyt", sanoi Matherfield. "Mutta lääkäreiltä saamme siitä tarkat tiedot. Jatkaakseni kertomustani — mukanani oli yksi miehistäni; jätin hänet vahdiksi ja lähdin hankkimaan lisää apua ja kutsumaan Appleyardia. Hän tunsi heti vainajan samaksi henkilöksi, joka oli käynyt hänen luonaan. Ja sitäpaitsi löysimme oven avattuamme Appleyardin kirjeen, jossa hän pestasi miehen palvelukseensa, lattialta parin muun kirjeen vierestä. Siinä onkin jotakuinkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa. Nyt haluaisin vain tietää, tunnetteko varmasti vainajan samaksi mieheksi, jonka näitte Hannafordin seurassa. Myöskin aion aukaista huoneesta löydetyn lukitun lippaan; se saattaa sisältää jotakin sellaista, mikä meidän on hyvä tietää. Sanalla sanoen, olemme päässeet askeleen eteenpäin."
"Niin", myönsi Hetherwick. "Onhan se jotakin. Mutta vielä on jälellä etsintätyötä, Matherfield. Mielestäni on varmaa, että Granett kohtasi Hannafordin erottuaan Appleyardista, ja se osoittaa, että Granett ja Hannaford olivat vanhastaan tuttuja. Mutta jos he tapasivat toisensa kello kymmenen tai kohta sen jälkeen, niin minne he menivät, missä he viettivät aikansa mainitusta kellonlyönnistä siihen saakka, kunnes he astuivat vaununosastooni St. Jamesin puiston pysäkillä?"
"Mihin saakka siis?" kysyi Matherfield.
"Oli hyvinkin yli keskiyön — olin viimeisessä itään päin menevässä junassa", vastasi Hetherwick. "Ennätin siihen hädin tuskin Sloane-aukiolla. Ajasta saamme kuitenkin kyllä tarkan tiedon, minuutilleen. Mutta noiden kahden on kohdattuaan toisensa sattumalta, kuten oletan, täytynyt olla yhdessä kaksi tahi kolme tuntia. Missä? Siihen aikaan yöstä? Varmastikin voidaan se jollakin tavoin saada selville! Jonkun on jossakin täytynyt nähdä yhdessä nämä kaksi miestä, jotka kumpikin olivat varsin silmäänpistäviä! Tuntuu mahdottomalta, ettei heitä olisi nähty."
"Niin, mutta kokemukseni ovat osoittaneet, herra Hetherwick, että juuri mahdotonta tapahtuu", väitti Matherfield vastaan. "Tämänkaltaisessa mehiläispesässä, jossa kaikki kiihkeästi huolehtivat omista asioistaan, ei yhdeksänkymmentä yhdeksän ihmistä sadasta koskaan huomaa mitään, jollei sitä suoraan työnnetä ihan heidän silmiensä eteen. Jos saisimme tietää, olivatko Hannaford ja Granett sinä iltana yhdessä, missä he siinä tapauksessa olivat ja mihin Granett meni luikittuaan tiehensä Charing Crossilta, niin se luonnollisesti tekisi asian äärettömän paljon yksinkertaisemmaksi. Mutta miten voimme saada kaikesta siitä selkoa? Tästä jutusta on sanomalehdissä kirjoitettu tavattomasti, kuten tiedätte, herra Hetherwick — on julkaistu Hannafordin muotokuvia, yksityiskohtaisia selostuksia koko asiasta ja niin edelleen, mutta kuitenkin olemme saaneet hämmästyttävän vähän apua ja vielä niukemmin tietoja. Sanon teille, missä vika on, sir — meidän olisi saatava käsiimme se kookas miekkonen, joka kasvot kaulaliinan peitossa kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla. Mutta kuka hän on?"
"Kuka tosiaankin?" kertasi Hetherwick. "Hän on kadonnut jäljettömiin."
"Niinpä kylläkin", virkkoi Matherfield reippaasti. "Mutta mahdotonta on aavistaa, milloin pääsee jäljille. Nythän kuitenkin jo olemme innoittavalla Fligwood's Rentsillä."
Auto pysähtyi synkän, korkeaseinämäisen, kivetyn kujan päähän; tällä hetkellä kuja, samoin kuin sen kummallakin puolella olevat ikkunat, näkyi olevan täynnä naisia ja lapsia. Koko paikka oli pimeä ja pahanhajuinen; Hetherwickia säälitti se onneton mies, jonka nurja onni oli pakottanut sijoittumaan tänne.
"Murha, itsemurha ja äkillinen kuolema ovat näistä ihmisistä taivaallisia tuulahduksia!" sanoi Matherfield heidän tunkeutuessaan rääsyihin puetun, likaisen tungoksen läpi. "Ne ovat elähdyttäviä tapahtumia yksitoikkoisessa elämässä. Nyt olemme perillä", hän lisäsi, kun he saapuivat ovelle, jonka edessä oli poliisi vahdissa. "Ja tässä ovat portaat. Varokaa lipeämistä, sillä astuimet ovat rikkinäiset ja käsipuut liukkaat liasta!"
Hetherwick seurasi varovasti opastaan talon yläkerrokseen. Siellä seisoi eräällä toisella ovella toinen poliisi, joka heidän saapuessaan katseli ulos porraskäytävän lianpimittämästä ikkunasta. Hänen ikävystyneet kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Matherfieldin. Astahtaen taaksepäin hän avasi tyynesti vieressään olevan oven. Molemmat tulokkaat menivät varpaillaan huoneeseen virkkamatta mitään; heitä odottava tehtävä piti heitä äänettöminä.
Huone oli, kuten Matherfield oli huomauttanut, köyhästi sisustettu, mutta puhdas ja hyvässä järjestyksessä, ja sen asukas oli ilmeisesti koettanut tehdä sen niin kodikkaaksi ja mukavaksi kuin hänen varansa suinkin myönsivät. Pöydällä oli pari hyvää painokuvaa, vanhan lipaston päällä viisi, kuusi kirjaa, uuninreunustalle sijoitetussa särkyneessä maljakossa joitakuita lakastuneita ja kuihtuneita kukkia. Hetherwick näki kaiken sen yhdellä silmäyksellä; sitten hän kääntyi Matherfieldiin päin, joka äänettömänä veti syrjään lakanan vuoteessa viruvan jäykän olennon kasvoilta ja olkapäiltä, katsoen samalla kysyvästi seuralaiseensa. Hetherwick silmäili vainajan kasvoja huolellisesti ja nyökkäsi.
"Niin!" hän äänsi. "Sama mies!"
"Aivan varmastiko?" tiedusti Matherfield.
"Ehdottoman varmasti", vakuutti Hetherwick. "Hän on sama mies, joka oli Hannafordin seurassa junassa. Tunsin hänet heti."
Matherfield levitti lakanan paikoilleen ja meni ikkunan ääressä olevan pienen pöydän luokse. Sillä oli lipas, nelikulmainen, vanhanaikainen kapine, jonka nurkissa oli metalliset vahvikkeet.
"Tämä on hänen tavaroistaan ainoa, jota voisi nimittää salaisen yksityiseksi", hän huomautti. "Se on lukittu, mutta minulla on tässä työase, joka avaa sen. Haluan tietää, mitä sen sisällä on — siellä saattaa olla jotakin sellaista, mistä saamme vihjauksen."
Hetherwick seisoi vieressä katsellen, kun Matherfield mursi lukon auki taskustaan ottamallansa vehkeellä ja alkoi tutkia lippaan sisältöä. Aluksi tuli sieltä esiin vain vähä sellaista, mikä näytti olevan omiaan selventämään asiaa. Siellä oli täydellinen puku ja siisti liinavaatteus; Granett oli nähtävästi huolellisesti säilyttänyt niitä parempien päivien varalle. Siellä oli lisää kirjoja, kaikki teknillisiä, kemian alalta; myös pieni rasia, joka sisälsi kemiallisia kojeita, ja toinen, jossa oli vaaka; kolmannesta löytyi mikroskooppi.
"Hänen varansa eivät olleet vielä tyyten ehtyneet, muutoin hän olisi pantannut nämä esineet", jupisi Matherfield. "Ne näyttävät kaikki olevan hyvää laatua, erittäinkin mikroskooppi. Mutta tässä on lisää etsimääni — kirjeitä!"
Hän veti esille kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sirosti järjestetty ja sidottu yhteen kapealla nauhalla. Aukaistuaan solmut ja levitettyään kuoret kiireisesti pöydälle hän äkkiä osoitti sormella muuatta osoitetta.
"Kas niin, herra Hetherwick!" hän huudahti. "Juuri tuon selville saamista odotinkin — vaikka en uskonutkaan, että se tapahtuisi niin nopeasti. Tämä mies on aikanaan asunut Sellithwaitessa. Katsokaapa — tuossa on hänen osoitteensa — Herra James Granett, Victoria-pengermä 7, Sellithwaite, Yorkshire. Tietystikin. Juuri senvuoksi hän tunsi Hannafordin ja joutui hänen seuraansa. He olivat vanhoja tuttavuuksia. Nähkääs, kirjeitä on useampia."
Hetherwick otti pari, kolme kuorta käteensä ja silmäili niitä tarkasti. Hän havaitsi heti erään seikan, jota Matherfield ei ollut huomannut.
"Niin kyllä!" hän virkkoi. "Mutta paljoa tärkeämpi on päivämäärä.
Katsokaahan tätä! Näettekö? Se osoittaa, että Granett asui
Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten — juuri niistä ajoista puhui
Hannaford hänelle junassa."
"Jotakinhan aina selviää!" riemuitsi Matherfield. "Nyt panemme kaikki tavarat takaisin; vien lippaan mukanani ja tarkastan sen perinpohjin joutaessani." Hän sijoitti tavarat entisille paikoilleen, kiersi lippaan ympäri nuoran, solmi sen ja alkoi tutkia vainajan vaatteita, jotka olivat vuoteen lähellä olevalla tuolilla huolellisesti laskoksiin käännettyinä. "En ole vielä edes vilkaissut tuon puvun taskuihin", hän jatkoi. "Katsahdanpa sinne — ei koskaan voi tietää."
Hetherwick tarkkaili taaskin äänettömänä. Vaatteista ei löytynyt paljoakaan mielenkiintoista, ennen kuin Matherfield veti liivintaskusta äkkiä esille kokoon taitetun paperipalasen. Aukaistuaan sen levälleen hän päästi kiihkeän huudahduksen.
"Jopa nyt!" hän sanoi. "Katsokaahan! Uuden uutukainen viiden punnan seteli! Olisinpa valmis lyömään vetoa, ettei se ole ollut hänellä kauan! Epäilemättä hän sai sen juuri sinä yönä. Mutta — keltä?"
"Minä luulisin Hannafordin antaneen sen hänelle", virkkoi Hetherwick.
Mutta Matherfield pudisti päätään ja pisti setelin omaan taskuunsa.
"Tämä selvittää kaikki!" hän kehaisi pontevasti. "Saan kyllä selville, mistä se on lähtöisin!"