HÄVITÖÖN VARAAS.
Oottako kuullu minkälaane hävitöön varaas Lapuan atteekarill’on passattavana?
S’oon se atteekin frouva kauan aikaa pannu merkille, jotta ruakakellaris kulkoo jokin pitkäkynsi kroukkimas parhuuset palat poskhensa.
Frouv’on koittanu perätä ja vahrata, jotta rookaas sen varkahan ja sais sanua jotta:
— Pysy pois meirän makkaroosta kun et malta antaa olla hillupurkkienkaa sormin kourimata.
Mutta s’ei oo rookannu sitä, ei vaikka s’oon klasilla orottanu monta kertaa pualiyähön asti.
Ja ku frouv’on sitte aamulla taas menny rakkahasehe ruakakellarihinsa kattomhan, niin:
— Ny s oon taas täälä käyny! Kyllä s’oon sitte hävitöön varaas — on frouva jahkunu. — Fläskinpala on taas pois ja — — — kehrannukki hampahin haukata kauhiammoosen palan juustua! Ja mansikkapurkista viäny kourallisen hillua! Kyll’on räävitöön ja sivistymätöön otus, kun syää kaikki sekaasinsa ja makkaran kans paasaa hilluaki. — Em mä tuasta mitää piittaasikkaa, jos vähä söis, mutta ku tualla lailla klottaa!
Ja sitte on frouva paiskannu oven kiinni ja lähteny köökkihi suutuksisnansa mekottaan siivottoman tapaasia ihmisiä, jokka kulkoovat klottaamas frouvan hillut.
Mutta täs kerraasti frouva sitte päätti opettaa varkahalle ihmisten tapoja. Se vei kellariin talterikkiä ja veittet ja kaffelit ja viälä sellaase trasunki eli ruakaliinan, jolla herrasväki pruukaa tuhrata truuttuansa syännin päälle.
Tälläs veitten moottijuuston palan päälle ja pani talterikille, niinku herrasväjes pruukathan. Ja hillua pani klasikuppihi ja siihen lusikan. Ja senkin pani talterikin päälle. Leipää leikkas koreeksi palooksi ja neki tälläs talterikille ja veitten viärehe. Maitua kaatoo posliinitooppihi ja klasin pani sen viärehe, jottei se varaas ryyppääsi suaraa farista, niinku sen tapa on. Ja sen trasun elikkä ruakaliinan käärii frouva truutulle ja tälläs pystyhyn seisomhan, niinkun minkäkin tröntterön.
Ja lavittan pani viälä äärehen ja pyhkii oikee hantuukilla puhtahaksi, jotta kyllä s’oli justhin tällätty niinku herrasväjes.
Frouva sanooki jotta:
— Kyllä ny pitääs kelvata.
Mutta atteekkari itte sanoo jotta:
— Saas nährä.
Ja sitte meni atteekin herrasväki varahin maata, vetivät rullakarteekikki ethen ja sammuttivat sähöön, jottei varkahan tarvittisi yhtää peljätä.
Ja piiakki piti sinä iltana mennä maata kahreksalta ja olivat kovasti simpus, kun eivät päässehet liasuhu.
Kyllä s’oli atteekin herrasväki kovasti jännitykses sinä yänä, jotteivät meinannehet saara untakaa. Tuas pualen yän jälkhen frouva kuuli krapinaa kellarista ja heräätti atteekarinkin jotta:
— Kule, kule nyt se varaas on kellaris!
Ja niin oli frouva iloosisnansa ja töpinäs, jottei meinannu malttaa orottaakkaa, kun ikisoki meinas lähtiä kattomhan, kuinka se varaas syää.
Se akkaväki kun on niin kovasti uteliasta ihmissorttia, niinkus kaikki tiärättä.
Aamull’ oli sitte koko atteekin väki jo kuurelta ylhäällä. Lährettihin oikee joukolla kattomhan ruakakellarihin, kuinka se varaas on syäny.
Ja kyllä frouvan pisti vihaksi ja atteekariki oikee manas, kun ne näkivät sen varkahan jäljet.
Kun frouvan tuukamaha pöytähä ei ollu koskettUkkaa, muuta ku viäny koko voiklimpin ja käsin vääntäny isoon makkaran poikki. Toisen pualen oli ottanu följyhynsä ja toisen nakannu sylttypurkkihi. Ja maittilaknekan kaatanu ja maitofatihi purotellu roskia!
Frouvan pöyräst’ ei varaas olki käyttäny muuta ku ruakaliinaa. Eikä sitäkää niinkuu olis pitäny ja herrasväjes pruukathan!
Kun oli senkin rumaane, en paremmin tuu ja sano, niistäny sillä noukkaansa ja nakannu pärinälooraha.
Frouv’oli niin vihaane, niin vihaane ja uhkas mennä ilmoottamhan poliisille ja laittaa sen varkahan linnahan.
Mutta atteekari, jok’on hyvälluantoone ja ymmärtävääne miäs, lauhrutteli frouvaa ja sanoo jotta:
— Älä viälä! Koitethan toista konstia. Sellaasta konstia, josta varaas vissisti tykkäjää ja lopettaa pahat tapansa.
Ja yhres ne sitte atteekari ja frouva täs laittoovat yhtenä iltana oikee juhlapäivällisen puutarhan pöyrälle valkooselle pöytätuukille. Parasta panivat pöytähän mitä taloos oli, linnunlihaa ja lahnanlapaa monellaaste kryyterien kans ja talterikit ja veittet ja kaffelit ja kaikki tyynni. Ja kukkiaki oikee viälä pöyrälle tällättihin.
Ja oikee kulkaa ku kiikkulavittaki tuathin pöyrän ethen ja siiheki pantihin tyyny, jott’on hyvä istua.
Eikä vielä siinäkää kaikki!
Atteekari toi viälä paperossilaatikonki ja saran kramman priipotun pöytähän.
Ja kellarin ovhen naulattihin suuri paperi, johna seisoo jotta:
»Kunniootettava varaas!
Puutarhas on Teille tuukattu ruakapöytä, jottei trenkää pimiäs kellaris kompuroora.
Olkaa hyvä!»
Ja sitte pantihin atteekis taas ovet kiinni ja troppipottujen korkit lujasti kiinni ja mentihin nukkumahan siinä hurskahas toivomukses, jotta varaas syää puutarhas eikä mee enää kellarihi kronimaha.
Mutta kuinkas käythin?
Heti aamulla ku atteekari ja frouva tulivat kattomhan puutarhaan, niin — priin oli ryypänny ja kellaris käyny syämäs!