I.

Hän makasi kyynärpäät pystyssä, ristiinpantujen sormien yhdistämät kädet pään alla, ja mietti. Puhelu oli äsken johtunut jollain tavalla niin, että hänen oli ollut puolittain pakko kertoa yhdestä elämänsä huomatuimmasta piirteestä. Ja hän huomasi, että nämätkin, jotka makasivat tässä samassa huoneessa, olivat kuulleet hänestä puhuttavan tai sanomalehdistä lukeneet.

— Tekö olette se! he huudahtivat ja loivat häneen säälin ja ihailun sekaisen silmäyksen.

Hän hymähti tälle huudahdukselle, ja se hymähdys oli paljon sanova. Se kummasteli, kun ihmiset vielä nytkin häntä sellaisena kunnioittavat, se ikäänkuin halveksi heitä senvuoksi. Samalla kuului siinä katkeruutta huokuva kysymys: mitä varten? ja toivoton: kaikki on mennyttä!

Eletty elämä kulki jälleen sielun silmäin ohi ja hän näki — niinkuin jo monta kertaa ennenkin — miten sen ainoana suurempana tarkotuksena oli aina ollut juuri tuon ihailevan kunnioituksen herättäminen. Se oli ollut hänen elämänsä johtotähti, joka määräsi hänen askeleensa. Pienestä pojasta alkaen nykyiseen asemaansa nuorena perheenisänä se oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Sen edestä sai kaikki muu väistyä tai tulla toimeen miten voi. Nyt voi hän sen tunnustaa itselleen suoraan.

Tähän saakka hän oli onnistunutkin. Miten monta kertaa olikaan hänelle hurrattu ja eläköötä huudettu, liehutettu liinoja ja heitetty kunnioittavia ihailun silmäyksiä, kun hän huuruisena ja huohottaen, mutta reippaana ja voimakkaana, terve puna verevillä poskilla, saapui perille ennen muita. Pää pystyssä meni hän eläköötä huutavan joukon läpi välinpitämättömänä, ikäänkuin hänelle olisi ollut samantekevää hurrattiin tai ei. Kuinka tärkeää se kuitenkin oli hänelle, että huudettiin eläköötä, kun hän saapui perille! Jollei niin olisi tehty, olisi hän joutunut raivoon. Jos joku olisi ehtinyt ennen häntä, olisi se ollut samaa kuin hänen luonnollisimman oikeutensa pois riistäminen. Hän olisi joutunut epätoivoon. Tämä vaara oli olemassa, sillä niitä oli paljon, jotka tahtoivat päästä samaan asemaan. Senvuoksi täytyi aina olla varuillaan, aina ponnistella, sillä jos vähänkin hellittää niin — kuka tietää — — —

Tähän saakka oli onni kuitenkin vielä ollut myötäinen. Hänen nimensä oli useat kerrat talven kuluessa sanomalehdissä mainittu ja aina muiden samassa yhteydessä olevain etumaisena. Korkeat herratkin olivat puristaneet hänen kättään, kiitelleet ja puhuneet siihen suuntaan, että hän voi vielä tehdä itsensä ulkomaillakin huomatuksi ja tuottaa kunniaa maalleen ja kansalleen. Se oli suurta! Se oli jotain, jonka eteen kannatti ponnistella, — toista kuin maan tonkiminen!

Miten hän olikaan halveksinut ikätovereitaan ja muita, jotka eivät osaa muuta kuin kyntää, ojaa kaakertaa ja lantaa ajaa! Heille ei kukaan huuda eläköötä, ei kukaan korkea herra purista heidän lantaista kättään, heistä ei puhuta sanomalehdissä, vielä vähemmin he voivat ulkomailla tulla huomatuiksi ja maalleen kunniaa tuottaa — nuo raukat!

— Ja nyt on minulla edessä sama kohtalo! Entinen on kaikki lopussa. En voi enää entistäkään mainettani ylläpitää, lisätystä puhumattakaan. Ei muuta kuin vajota kyntömieheksi ja lannanajajaksi, — jos siihenkään enää kykenee. — — —

Ihan kuin kiusaksi heräsi entistä voimakkaampi muisto monista veristä ivaa väreilevistä puheista, joita hän oli tunkionkuukkijoista pitänyt. Hermostuneesti käänsi hän päätään.

— Minä olen paljon sen eteen työtä tehnyt, mutta nyt ei enää tarvitse tehdä, en kykene enää.

— Se tuli ääneen.

Jos tämä, tieto, että nyt se on lopussa, olisi tullut hänelle yht'äkkiä hänen terveenä ollessaan, olisi hän joutunut epätoivoon, niinkuin ihminen, joka kadottaa elämänsä johtotähden eikä näe mitään, minkä perään kannattaisi pyrkiä. Hän olisi joutunut raivoon, joka olisi päättynyt, kuka tietää mihin. Mutta pitkällinen sairaus oli taltuttanut hänen luontonsa, niin että hän alistui tähän tietoon, niinkuin heikomman aina täytyy alistua väkevämmän alle. Ensin aluksi, kun hän sen verran alkoi olla voimissa, että jaksoi ajatella, ja tämä tieto tuli hänen ajatuspiiriinsä, nousi hän koko voimallaan sitä vastaan. Hän tahtoi tukahuttaa sen heti alkuunsa. Mutta se tuli joka päivä uudelleen, entistä suuremmalla voimalla. Ja vihdoin hän käsitti, että se on kohtalon hänen eteensä asettama poikkitela, jonka yli ei voi päästä. Voi kyllä lyödä päänsä murskaksi sitä vastaan, mutta yli ei voi päästä. Ja hän alistui. Täytyy kärsiä, kun on kerran kärsimään luotu — — —

— Olen minä kuitenkin ollut jotain, tulkoon nyt mitä tulkoonkin, minulla on kuitenkin jotain näyttää ja parempaakin kuin heillä, jotka eivät ole ikinä päässeet tuhmaa talonjussia korkeammalle.

Se oli hänen lohtunsa. —

Pitkän pitkä oli se aika, jonka hän oli sairasvuoteella virunut, ensin kotona ja sitten sairaalassa. Kun hän viimeksi ulkona liikkui, oli mitä kaunein kesä. Ruis nuokkui tyyninä iltoina laskevan auringon valossa, kevättouot hiljaa kahisivat vienossa tuulessa. Vasta niitetty mehevä heinä työnsi ladoistaan sivukulkijan ruokahalua herättävää tuoksua. Metsässä lemusi pihka ja tuoreet mehevät lepänlehdet. Kaino koivu huojutteli lehtevää latvaansa ja haavan lehdet värisivät. — Sanovat että risti, johon Jeesus naulittiin, oli haapapuusta ja senvuoksi haavanlehdet vieläkin värisevät. —

Nyt on syksy. Hän on kuullut sen ja tietää hän sen muutenkin. Hänen vuoteensa on käytävän puoleisella seinällä ja hän voi nähdä ulos ikkunasta. Ikkunaan näkyy hiukan joittenkin koivunoksani latvoja. Hän on niitä seurannut ja nähnyt, mitenkä tuuli on niitä ravistellut, kiskonut lehden toisensa perästä irti ja viskannut ulos kylmään maailmaan — liejuiseen rapakkoon. Hänen on tullut sääli noita lehtiä ja hänen tulee sääli noita oksia, jotka nyt alastomina värjöttävät kylmässä syystuulessa. Ne ovat käyneet rakkaiksi hänelle. Hän tuntee, että se sama kohtalon ankara käsi, joka häntä vainoo, nyt niitäkin repii ja raastaa.