MIES.
Antti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa. Kesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle Heikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja pienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän isän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset pitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat ensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan enää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.
Antti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli kaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen ja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon harjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain hampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan hän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja hevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi samanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä sävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän ruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen sanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain. Heidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän kovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä. Pitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat sijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä äiti ollut kuulemassa.
Sanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi syömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti huolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.
Ilmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille vaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne vain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime päiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi puhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan Anni-siskonsa haikeaa itkua.
— Taas se kakara siellä rääkyy, — ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan ja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen kuin syyhy tautinen, astui hän tupaan — ja oli vähällä unohtaa olevansa mies.
Siellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen kyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät turvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti vilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän nielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.
— Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? — Antti huolettomasti kysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.
— Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on särkenyt eikä niille voi mitään, — sanoi äiti valittaen ja kaatoi Antille kahvia.
Niin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti itkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut tiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan ja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan. Kenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain rauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti rupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa. Sellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua. Aina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi nousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.
— Panisi siihen hampaaseen tervaa — ehkä se auttaisi, — kehotti Antti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin tällöin ähkäisten.
— Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain olen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, — vastasi äiti väsyneesti.
Anni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan tuskaisesti liikahdellen. — Se tekee varmaankin hyvin kipeätä — mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta leivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia laitumelta — aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos mennessään kuiskasi Antti äidille:
— Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!
Ei Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire lähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia hakemaan.
Hevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin itkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään aamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan puhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei hän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen — — Hänkö herkkätunteinen — Antti — joka on mies? — Tphyi! — Antti meni syömään toisten mukana.
Anni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä, nojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui tuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun hän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä ja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä ympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin pala luisti kurkusta alas.
Antti ehti syöneeksi ennen muita — tällä kertaa — ja nousi pöydästä.
— Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? — hän kysyi lakkia päähän painaessaan.
— Ruuna pannaan, — vastasi isä vielä syöden.
— Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. —
Ja Antti pujahti ulos. — Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja sitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.
Päivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla. Taivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se varmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota aineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan valikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen pellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain pyrkii — aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä ylemmä ja ylemmä. — Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori kevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto vavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta samalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän huolet rasittaneet.
Kivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli paksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak hii, hii dak, — nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla olisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä alas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan. Vähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa — pyrki kai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien takaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin nauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta ei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua häirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut — niinkuin monen ihmislapsen olisi tällaisessa asemassa käynyt.
Antti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin siemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian unohtamaan Annin hammassäryn — ja unohtipa hän senkin, että hän jo on mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti ja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas painuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen paakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli raittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili ohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja muista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden matkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin lausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella olevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.
Mutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa laskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain kolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun valtaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin tällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan lauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn kasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän vapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.
Hän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan pois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä. Ruunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän istuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa västäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle. Päätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen visersi:
— Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt. Siellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli siellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä pilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin se pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä on kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi lämpöä sykkii.
Västäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni nappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.
— Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin täällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta sulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä perhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on kylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista lähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista taivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.
Västäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli, kallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli multakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen viskata sitä kokkareella — eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki alkoi uudelleen visertää:
— Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita, jonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä kivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia, eikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat upeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä ikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun sydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään, ja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.
Taas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että jalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.
— Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven juureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne poikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme. Ne kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta sitten. — Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi ihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin, että he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja koetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois, repivät sen ja veivät poikasemme — en tiedä minne. Itkin ja pyysin jättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki vain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin perään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin hävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri kasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla, eikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen tällaista tekee — mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano sinä, joka olet ihminen! —
Västäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.
— Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän kotejamme hävittää! —
Samassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja västäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt perhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään leivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös. Lopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä autereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan. Antti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja silmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne ylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia, kun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti kätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan. — Kunpa olisi ihmisellä siivet!
— Antti! Puolinen on tuossa paikassa, — huomautti isä ohimennessään tyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen. Pitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin vesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä huimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi ja alkoi taas äestää.
Työn ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan maustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa, ennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle. Liukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti luokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella suitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain välistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna piehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli valmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain käveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.
Eikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta kotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin istuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja silloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta hiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, — sillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja kauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus ruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin silmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja nenässä alkoi hiljalleen nuhista.
— No mutta — eipä se hammassärky nyt lopukaan, — ihmetteli isä. Antilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin, sitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä ruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni halkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta Annin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän pyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin hampaisiin piti tuo särky tulla — miksei tullut minun hampaisiini, ettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! —
Itku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin pulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat ihmetellä ja luulevat että hän — — jos taas kyyneltynein silmin menee, niin arvaavat heti — — Antti pyyhki silmiään ja karaisi luontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä tupaan.
Toiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään, mennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla paljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan. Taaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille kauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.
Ruokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua tunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan ajatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän voinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua. Kivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut tulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan näköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina ympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa kivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun ei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään. Nurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen sunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei kyennyt hurmaamaan ihmismieltä.
Eikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita, itkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia villahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa itkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua aseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin, niin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan päätyikkunoihin — kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin — nosti päänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että oli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla. — Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. — Ja aivan oikein. — Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut pihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään vaikerrusta kuulunut. Anni on terve — riemuitsi Antti ja ponnautti yhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän alkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.
Hevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina ennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä ja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi hän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että suitsien kuolaimet selässä kalahtivat.
Hänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä nykäistäkseen oven auki — ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan itkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen seisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.
— Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään — vien ne talliin, — selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella vastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.
Ja Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon kannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.