6.
Jees Uck katseli Kitty Bonnerin ruusuista ihoa ja ajatteli auringon paahtamaa ruskeutta kasvoillaan. Samoin hän ensiksi katseli omaa ruskeaa kättään ja sitten toisen valkoista — toinen karkea työstä ja kovettunut koirapiiskan varressa ja kanootin soudossa, toinen työhön koskematon, pehmeä kuin vastasyntyneen lapsen. Ja huolimatta kaikista näistä hempeyden ja heikkouden merkeistä näki Jees Uck loistavissa, sinisissä silmissä saman ylevämmyyden voiman, jonka hän oli nähnyt Neil Bonnerin ja koko hänen kansansa silmissä.
— Oo — Jees Uck! sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi sen levollisesti, vieläpä iloisen sydämellisesti, ja hän tuli ja otti hänen molemmat kätensä puristaen niitä, mutta hän katsoi hänen silmiinsä omissa silmissään levottomuus, jonka Jees Uck ymmärsi.
— Halloo, Neil! sanoi hän. — Te näytätte voivan hyvin.
— Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck! vastasi hän rohkeasti tutkiessaan salaa Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä näiden kahden välillä oli selvinnyt. Hän tunsi kuitenkin vaimonsa ja tiesi, ettei hän olisi antanut mitään merkkiä asiasta, vaikka kaikkein pahin olisikin tapahtunut.
— No, en voi saada sanotuksikaan, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät, jatkoi Neil. — Mitä siellä kaukana on tapahtunut? Oletteko löytänyt kultakaivoksen? Ja koska te tulitte tänne?
— Oo, niin, minä tulin tänään, vastasi Jees Uck ja hänen ääneensä tuli vaistomaisesti nenä-ääniä. — Minä ei tapaa kultakaivos, Neil. Te tuntee kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laittoi ruokaa kauan hän talossa. Ei koskaan tuhlaa raha. Sai hiljaksiin paljo. Oiken hyvä, minä ajatella, minä mennä katsomaan valkea mies maata. Hyvin kaunis valkea mies maa, hyvin kaunis, varmensi hän. Jees Uckin kieli ihmetytti häntä, sillä Sandyn kanssa he olivat sitä parannelleet ja Jees Uck oli ollut oppivainen. Nyt tuntui siltä kuin hän olisi vaipunut jälleen oman rotunsa tasolle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsän suora ilme, joka ei sanonut mitään. Kittyn kirkas otsa ihmetytti häntä myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli sanottu? Ja kuinka paljon oli arvattu?
Kun hän mietti näitä kysymyksiä ja Jees Uck mietti omaa pulmaansa — Neil ei koskaan ennen ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta ja saavuttamattomalta kuin tällä hetkellä — tuli hetken vaitiolo.
— Tosiaan, te tunsitte mieheni Alaskassa! sanoi Kitty lempeästi.
Tunsi hänet! Jees Uck ei voinut pidättyä, vaan katsoi poikaan, jonka oli hänelle synnyttänyt, ja Neilin silmät seurasivat hänen katsettaan akkunaan päin molempiin leikkiviin lapsiin. Rautavanne tuntui kiristyvän hänen otsansa ympärille. Hänen polvensa tutisivat, sydän löi hänen rinnassaan ja jyskytti sitten kuin nyrkillä takoen. Hänen poikansa! Sitä ei hän koskaan ollut uneksinutkaan!
Pikku Kitty Bonner oli kuin keijukainen ilmakkaassa hameessaan ruusuisine poskineen ja sinisine silmineen. Nyt hän juuri vilkkaasti ojensi käsiään ja suipisti pikku suutaan suudellakseen poikaa. Mutta poika, laiha ja notkea, auringon paahtama ja ruskea, puettuna nahkoihin, hepsut ja tupsut muklukeissaan, jotka näyttivät olleen mukana merimatkoilla ja kovassa työssä, vastusti kylmäverisesti hänen tarjoustaan pitäen ruumistaan jäykkänä omituisen suoralla ryhdillä, joka on tavallista villien rotujen lapsille. Outona vieraassa maassa ilman pelkoa ja hämmennystä hän teki melkein saman vaikutuksen kuin kesytön eläin, joka on hiljainen ja varuillaan. Mustat silmät iskettiin milloin yhteen, milloin toiseen, ja hän oli hiljaa kun kaikki oli hiljaa ympärillä, mutta vaaran vilauksesta hän olisi ollut valmis hyökkäämään, taistelemaan ja repimään henkensä edestä.
Vastakohta tytön ja pojan välillä oli puhuva, mutta ei suinkaan surkea. Siksi paljon voimaa oli tuossa Shpackin, Spike O'Brienin ja Bonnerin jälkeläisessä. Hänen kasvonpiirteensä, puhtaat kuin veistetyssä kohokuvassa, melkein klassilliset ankarassa totisuudessaan, ilmaisivat voimaa ja ylevämmyyttä, jonka hän oli perinyt isältään ja äidinisältään ja siltäkin, jota ennen oli sanottu »suureksi ja paksuksi» ja joka otettiin vangiksi ja pakeni Kamtshatkaan.
Neil Bonner hillitsi liikutustaan, nieli sen ja oli vähällä tukehtua yrityksestä, samalla kuin hänen kasvoillaan säilyi iloinen hymyily hyvän ystävän tavattuaan.
— Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck? sanoi hän. Ja samassa hän kääntyi Kittyyn päin. — Oivallinen miehenalku! Tulee kyllä toimittamaan käsillään tässä maailmassa aika paljon!
Kitty nyökkäsi ja kysyi: — Mikä sinun nimesi on, poikaseni?
Pienen villi-ihmisen säkenöivät silmät kiintyivät äkkiä häneen ja pysähtyivät hetkeksi, aivan kuin hän olisi tahtonut tietää kysymyksen syyn.
— Neil, sanoi hän arvellen, sitten kun tiedustelu oli päättynyt tyydyttävästi.
— Injaanien kieltä, lisäsi Jees Uck äkkiä, luoden häikäilemättä uusia sanoja hetken tarpeen mukaan. — Hän puhua injaanien kieltä — nee-al olla sama kuin »korppu». Hän, poika, pitää paljo korpusta, kun olla pieni — hän itkee korppua. Hän huutaa: — neeal, neeal, aina vaan sanoo: neeal, neeal! Ja sen tähden minä antaa sen nimen.
Ei milloinkaan ollut niin siunattu ääni sattunut Neil Bonnerin korvaan kuin tämä Jees Uckin valhe. Siinä on selvitys — hän tiesi nyt syyn Kittyn otsan häiritsemättömään selvyyteen.
— Entä hänen isänsä? kysyi Kitty. — Hän on varmaan ollut kaunis mies.
— Oo, kyllä, kuului vastaus. — Hänen isänsä hyvin kaunis mies. Kaunis!
— Tunsitko sinä hänet, Neil? kysyi Kitty.
— Tunsinko minä miehen? Kyllä, hyvinkin, vastasi Neil, ja hänen ajatuksensa vaelsivat kauas autioon Twenty Mileen ja pysähtyivät mieheen, joka asui siellä yksin suuressa hiljaisuudessa ajatuksineen.
Tähän nyt voisi päättää Jees Uckin tarinan, ellei hän sitten myöhemmin olisi kruunannut suurtekoaan. Kun hän palasi pohjolaan asuakseen suuressa talossaan, havaittiin että P.C.-yhtiö oli järjestänyt asiat niin, että yhtiö tuli toimeen ilman John Thompsonia. Ja uusi asiamies ja hänen seuraajansa saivat kaikki määräyksen antaa Jees Uckille kaikkea tavaraa, mitä hän tarvitsi, eikä sitä saanut näkyä kirjoissa. Sitäpaitsi maksoi sama yhtiö Jees Uckille viisi tuhatta dollaria vuosittain.
Kun hänen poikansa oli päässyt määrättyyn ikään, otti isä Champreau hänet hoivaansa, eikä kestänyt kauan kun Jees Uck sai säännöllisesti kirjeitä jesuiittakoulusta Marylandista. Myöhemmin tulivat kirjeet Italiasta ja sitten Ranskasta. Lopulta tuli Alaskaan muuan isä Neil — mies, joka oli kyllin mahdikas tekemään hyvää maallensa, joka rakasti äitiään ja etsi lopulta laajempaa vaikutusalaa nousten merkkiasemaan ja suureen valtaan veljeskunnassaan.
Jees Uck oli nuori nainen palatessaan pohjolaan ja miehet katselivat vieläkin häntä pyytelevin silmäyksin. Mutta hän eli kunniallisesti eikä kenelläkään ollut hänestä muuta kuin hyvää sanottavaa. Hän oli jonkun aikaa hyvien sisarien luona Pyhässä Ristissä, oppi siellä lukemaan ja kirjoittamaan sekä perehtyi käytännölliseen sairaanhoitoon ja lääkitsemiseen. Sitten hän palasi jälleen suureen hirsitaloonsa ja keräsi sinne nuoria tyttöjä toyootien kylistä opettaakseen heille oikean elämän tien.
Tuo hirsitalon koulu, jonka Bonner rakennutti vaimollensa Jees Uckille, ei ole katolinen eikä protestanttinen. Mutta kaikkien lahkojen lähetyssaarnaajat kohtelevat sitä suosiollisesti. Ovi on aina auki ja väsyneet kullanetsijät ja muut matkustajat poikkeavat sinne virralta ja jäiseltä valtatieltä lepäämään ja lämmittelemään Jees Uckin lieden ääressä. — Ja alavaltiossa iloitsee Kitty Bonner miehensä harrastuksesta alaskalaisten kasvatukseen, johon hän uhraa suuria summia. Kitty nauraa ja kiusoittelee miestään useinkin siitä, mutta oikeastaan hän ylpeilee miehestään tämän asian vuoksi.