III.

FUATINON PIRUT.

Etelämerellä risteilevistä kuunareistaan, jahdeistaan ja kuttereistaan piti David Grief enimmin Rattlerista. Se oli jahdintapainen 90 tonnin kuunari, niin nopeakulkuinen, että se oli tullut kuuluisaksi entispäivinä salakuljettaessaan opiumia San Diegosta Puget-salmelle, rosvotessaan hyljevarastoja Beringin merellä ja kuljettaessaan aseita Kaukaiseen Itään. Se oli ollut harmin ja närkästyksen aihe valtion virkamiehille, mutta merimiesten ilo ja valmistajainsa ylpeys. Vielä nyt, neljänkymmenen vuoden kuluttua, se oli yhä sama vanha Rattler, joka kykeni kiitämään samalla ihmeellisellä tavallaan, joka pakotti merimiehet näkemään, että he uskoisivat, ja aiheutti äkäisiä yhteentörmäyksiä sanoin ja käsin kaikilla satamarannikoilla Valparaisosta Manillan lahteen asti.

Tänä yönä se pingoitettujen purjeitten laitain lepattaessa liukui kepeästi matalain maininkiaaltojen neljän solmun vauhdilla vienon tuulen viemänä. Tunnin ajan oli Grief seisonut alalaidan taklauksen luona katsellen fosforivälkettä vesirajan kuohussa. Ison purjeen vastaveto löyhytti hänen kasvoilleen viileyttä, ja hän oli täynnä ihastusta alukseensa.

"Kylläpä on komea tämä, Taute", sanoi hän tähystävälle kanakille kuin hyväillen silittäessään laidan teak-puista päällystä.

"On se, isäntä", vastasi tämä polyneesialaisen syvällä rintaäänellä.
"Kolmekymmentä vuotta olen laivoja nähnyt, en koskaan tämänlaista.
Meillä Raiatealla on sen nimenä Fanauao."

"Päivässä syntynyt", käänsi Grief sen lempinimityksen. "Kuka sen nimen antoi?"

Vastaamatta tuijotti Taute eteensä äkkiä käyden tarkkaavaksi. Grief tarkisti myös katsettaan.

"Maata", sanoi Taute.

"Niin on; Fuatino", yhtyi Grief yhä katsoen paikkaa, missä tähtikirkkaan taivaanrannan peitti pimeä paikka. "All right. Ilmoitan kapteenille."

Rattler liukui edelleen, kunnes maa näkyi yhtä hyvin kuin tuntuikin, kunnes mainingin unelias rantakohina ja vuohien mäkätys kuului, kunnes maatuulen tuoma ilma oli kukkastuoksun täyttämä.

"Jollei olisi sitä halkeamaa, voitaisiin laskea sisään tällaisena yönä", huomautti kapteeni Glass miettien, samalla kuin peränpitäjä sitoi rattaansa kiinni.

Rattler jäi mailin päähän rannasta odottamaan päivänkoittoa yrittämättä yöllä Fuatinon vaarallisesta väylästä satamaan. Oli täysi troopillinen yö. Ei minkäänlaista sateen eikä tuulenpuuskan merkkiä. Etukannella painautuivat raiatealaiset merimiehet nukkumaan samaan kohtaan, mihin työstään jäivät. Peräkannella levittivät kapteeni, perämies ja Grief vuoteensa yhtä juoheasti. He lojuivat huovillaan tupakoiden ja unisesti mutisten juttuja Mataarasta, Fuatinon kuningattaresta, ja tämän tyttären Naumoon lemmenseikkailuista Motuaron kanssa.

"Ovatpa ne romanttista joukkoa", sanoi Brown, perämies. "Yhtä romanttista kuin valkoiset."

"Yhtä romanttista kuin Pilsach", nauroi Grief, "ja se merkitsee jotakin. Kauanko siitä on, kapteeni, kun hän karkasi teiltä?"

"Yksitoista vuotta", murisi kapteeni.

"Kerrohan", pyysi Brown. "Sanovat ettei hän siitä pitäen ole
Fuatinolta lähtenyt. Onko totta?"

"Totta", mörisi kapteeni. "Rakastaa vaimoaan — sitä pientä töpykkää. Varastautui irti minusta. Parhaita merimiehiä, mitä on olemassa — hollantilainen."

"Saksalainen", oikaisi Grief.

"Samaa väkeä", kuului vastaus. "Mereltä meni hyvä mies sinä yönä, jona hän meni maihin ja Notutu katsahti häneen. Luulenpa, että ne heti pikiintyivät. Ennenkuin ennätit sanoa sanaakaan, jo oli naikkosen päässä valkeita kukkia ja he kulkivat käsikkäin rantaa pitkin ja nauroivat kuin lapset. Toivonpa, että hän on räjähdyttänyt sen koralliriutan pois salmesta. Siinä menee aina kuparipeitteestä puhki levy tai pari."

"Jatkahan juttua", pyysi Brown.

"Siinähän se olikin. Mies oli sillä valmis. Meni naimisiin sinä yönä. Ei tullut enää laivalle. Etsin häntä seuraavana päivänä. Löysin ruokomajasta lehdosta. Oli paljain säärin, valkoinen metsäläinen, kukitettuna ja koristeltuna. Soitteli kitaraa. Täysi aasi. Käski lähettämään tavaransa rannalle. Minä sanoin, että ennen ne saa piru. Siinä kaikki. Saat nähdä sen naikkosen huomenna. Ovat saaneet kolme pentua — ihmeellisiä pikkuveitikoita. Minulla on häntä varten fonografi ja miljoonan verran levyjä."

"Teitte siis hänestä kauppamiehen?" kysyi perämies Griefiltä.

"Mitä muuta olisin voinut tehdä? Fuatino on rakkauden saari ja Pilsach on rakastaja. Tuntee myös alkuasukkaat — parhaita kauppamiehiäni. Vastaa puheensa. Saat huomenna nähdä hänet."

"Varo itseäsi, nuori mies", uhkasi kapteeni Glass perämiestään. "Oletko romanttinen? Jos olet, niin laivalla pysyt. Fuatino on romanttisen hulluuden saari. Jokainen on pihkaantunut johonkin. Lemmestä ne elävätkin. Se on kookosmaidossa, ilmassa, meressä. Saaren historia viime kymmentuhatvuotisajalta on pelkkiä rakkaustarinoita. Minä tiedän. Olen puhutellut vanhoja miehiä. Ja jos tapaan sinut samoamasta rantaa pitkin käsi jonkun kädessä, niin…"

Hänen äkillinen keskeytyksensä saattoi toiset katsahtamaan häneen. Käänsivät sitten silmänsä hänen katseensa suuntaan ja näkivät laivan laidalle ilmestyneen ruskean käden ja käsivarren, lihaksisen ja märän. Sen rinnalle ilmestyi pian toinen. Seurasi pää, vetehisen hiusten ympäröimä, sitten mustasilmäiset kasvot, joilla leikki ikimetsän naurun jälki.

"Herra jumala", henkäisi Brown. "Ahtiko siellä…"

"Metsänpeikko", sanoi Glass.

"Mauriri", sanoi Grief. "Veriveljeni maan pyhän tavan mukaan. Hänen nimensä on minun, minun nimeni hänen."

Laidan yli kohosivat leveät ruskeat hartiat ja mahtava rinta, ja ilman näkyvää ponnistusta heilahti komea vartalo kannelle kolahdustakaan aiheuttamatta. Brown, jonka olisi pitänyt olla muualla eikä saarelaislaivan perämiehenä, oli haltioissaan. Kaikki mitä hän oli kirjoista lukenut, vakuutti Ahdin astuneen alukselle. "Mutta surumielinen vetehinen", päätteli nuorukainen tuon kellanruskean luonnonjumalan astuessa David Griefiä kohti, joka istui kädet levällään.

"David", sanoi David Grief.

"Mauriri, Suuri Veli", sanoi Mauriri. Ja sitten he veriveljeyttä luvanneiden miesten tavan mukaan nimittivät edelleen toisiaan omalla nimellään. Myös puhuivat he Fuatinon polyneesialaiskieltä, ja Brown saattoi vain arvailla.

"Pitkä uintimatka, talofa", sanoi Grief toisen istuessa vettä valuen.

"Monia päiviä ja öitä olen tähystänyt tuloasi, Suuri Veli", vastasi Mauriri. "Olen istunut Isolla Kalliolla, jossa olen dynamiitin vartijana. Minä näin sinun tulevan salmen suuhun ja sitten katoavan pimeään. Minä tiesin sinun odottavan aamuun ja lähdin. Meillä on asiat hullusti. Mataara on pitkät päivät ikävöiden itkenyt tuloasi. Hän on vanha vaimo, ja Motuaro on kuollut, ja hän on suruissaan."

"Menikö hän Naumoon kanssa naimisiin?" kysyi Grief tavan mukaan pudistettuaan päätään ja huoattuaan.

"Kyllä. Ja vihdoin he pakenivat vuohien luo, kunnes Mataara antoi anteeksi ja he palasivat elämään hänen luokseen Isoon Taloon. Mutta hän on nyt kuollut, ja pian kuolee Naumookin. Huonosti ovat asiamme, Suuri Veli. Pori on kuollut, ja Tati-Tori, ja Pegtoo, ja Nari, ja Pilsach, ja muut."

"Pilsachkin", huudahti Grief.

"Tautiko tuli?" "Paljon on tapettu. Kuule, Suuri Veli.. Kolme viikkoa sitten tuli outo kuunari. Isolta Kalliolta näin sen latvapurjeet. Veneillään vetivät sitä satamaan, mutta kun eivät tunteneet isoa väylää, törmäsivät usein kariin. Nyt sitä rannalla korjataan. Paikkaavat katkenneita laitalankkujaan. Kahdeksan valkoista miestä niitä on. Kaukaa etäisiltä saarilta on niillä naisia mukana. Ne puhuvat meidän kielemme tapaista kieltä, mutta toisenlaista. Voimme ymmärtää niiden puhetta. Kertovat että sen kuunarin miehet ovat heidät varastaneet. Emme tiedä, mutta ne laulavat ja tanssivat ja ovat iloissaan."

"Entä miehet?" keskeytti Grief.

"Ranskaa puhuvat. Tiedän siitä, kun sinun kuunarillasi oli kauan sitten ranskalainen perämies. Kaksi on päällikköä ja ne ovat toisenlaisia kuin muut. Niillä on siniset silmät kuten sinulla ja ne ovat piruja. Toinen on suurempi piru kuin toinen. Ne kuusi muuta miestä ovat piruja nekin. Ne eivät maksa meille jamssi- eikä taro-juurista eikä leipähedelmistä. Ne ottavat meiltä kaikki, ja jos valitamme, tappavat ne. Niin tappoivat Porin, Tati-Torin ja Pegtoon ja muut. Emme voi taistella, kun ei ole pyssyjä, vain pari kolme vanhaa.

"Rääkkäävät myös naisiamme. Niinpä tappoivat Motuaron, joka puolusti Naumoota, kun olivat ottamassa häntä laivaansa. Sen takia Pilsachkin tapettiin. Niiden päällikkö, Pääpiru, ampui hänet veneeseen, ja vielä ampui kaksi kertaa, kun hän yritti rannalle. Pilsach oli urhea mies, ja Notutu istuu nyt majassaan ja itkee lakkaamatta. Monet ovat pelästyneet ja paenneet vuohien luo. Mutta vuorilla ei ole ruokaa kaikille. Eivätkä miehet enää tahdo lähteä kalaan eivätkä tee työtä puutarhoissaan, kun pirut ottavat heiltä kaikki. Ja me olemme valmiit taistelemaan.

"Suuri Veli, me tarvitsemme pyssyjä ja paljon ampumavaroja. Minä annoin sanan, ennenkuin lähdin uimaan, ja miehet odottavat. Ne valkoiset muukalaiset eivät tiedä tulostanne. Anna minulle vene ja pyssyt ja minä menen takaisin ennen auringon nousua. Ja kun tulet huomenna, odotamme käskyjäsi valmiina tappamaan ne miehet. Ne ovat tapettavat. Suuri Veli. Olet aina ollut meidän vertamme, ja miehet sekä naiset ovat rukoilleet monia jumalia, että tulisit. Ja sinä tulit."

"Minä tulen veneeseen mukanasi", sanoi Grief. "Ei niin, Suuri Veli", vastasi Mauriri. "Sinun on oltava kuunarillasi. Sitä muukalaisemme pelkäävät, eivät meitä. Meillä on oleva pyssyt eivätkä he tiedä. Kun näkevät teidän laivanne tulevan, niin he pelästyvät. Lähetä tuo nuori mies veneessä."

Ja niin Brown, täynnä romantiikkaa ja seikkailua, joista oli lukenut, mutta joita ei ollut koskaan elänyt, asettui veneen perätuhdolle. Lastattuaan pyssyjä sekä ampumavaroja lähti se neljän raiatealaisen soutamana ja kullanruskean vetehisen ohjaamana läpi tropiikin öisen pimeän kohti Fuatinon puolisatumaista lemmensaarta, jonka olivat vallanneet kahdennenkymmenennen vuosisadan merirosvot.

Jos vedetään viiva Marshall-ryhmään kuuluvasta Jaluitista Salomonin-saarten Bougainvilleen, ja jos tämän viivan ajatellaan leikkaavan toisella asteella päiväntasaajasta Karolina-saarten Ukuorista tulleen viivan, niin sillä kohdalla kohoaa Fuatinon korkea saari yksinäisenä aurinkoisesta merestä. Sen asukkaat ovat sukua hawaiilaisille, samoalaisille ja maoreille, ja se muodostaa kiilan kärjen, jonka Polyneesia on työntänyt kauas länttä kohti Melaneesian ja Mikroneesian väliin.

Ja tämä Fuatino kohosi David Griefin eteen seuraavana aamuna kahden mailin päässä suoraan nousevaa aurinkoa kohti. Sama vieno tuuli puhalsi, ja Rattler liukui sileää vedenpintaa pitkin vauhdilla, joka olisi ollut varsin riittävä saarelaiskuunarille, vaikka tuuli olisi ollut kolminkertainenkin.

Fuatino ei ollut muuta kuin muinainen tulivuori, jonka jokin luonnonmullistus ikiaikoina oli työntänyt esille merenpohjasta. Sen länsiosa, murtunut ja vedenpinnan lähelle alennut, oli itsensä kraaterin aukko, joka muodosti sataman. Täten oli Fuatino resuisen hevosenkengän näköinen aueten länttä kohti. Ja sen kantapuolen aukkoa kohti kulki Rattler. Kapteeni Glass, kiikari kädessä ja tarkaten välillä omatekoista karttaa, joka oli levitetty kajuutan kannelle, oikaisihe kasvoillaan puolittain huolestunut, puolittain välttämättömyyteen alistuva ilme.

"Nyt se tulee", sanoi hän. "Kuume. Sen piti tulla vasta huomenna. Se käy aina kovin kiinni, herra Grief. Viiden minuutin päästä on pääni sekaisin. Saatte itse ohjata aluksen satamaan. Poika! Laita vuode. Paljon peitteitä. Täytä kuumavesipullo. On niin tyyni, herra Grief, että pääsette salmen varppaamatta. Ottaa vain tuulta kylliksi ja antaa liukua. Tämä on ainoa alus Etelämerellä, joka sen tempun tekee, ja tehän sen tunnette. Ison Kallion sivua voi sipaista, kun vain puomia pitää silmällä."

Hän oli puhunut nopeasti, kuin päihtynyt, alkavan malarian iskujen sekoittaessa hänen aivojaan. Kun hän kompuroi ovea kohti, olivat hänen kasvonsa purppuraiset ja täplikkäät, silmät tuijottivat lasimaisina, kädet värisivät ja hampaat löivät loukkua puistatuksissa.

"Kaksi tuntia kuluu, ennenkuin saan hien lähtemään", lausui hän muikeasti irvistäen. "Ja sitten vähän lisää, niin olen kunnossa taas. Minä tunnen sen perhanan minuutilleen. Ottakaa…"

Ääni haihtui heikkoon mutinaan hänen kellahtaessaan kajuutan vuoteelle ja isännän astuessa johtoon. Rattler oli juuri salmen suulla. Tuon hevosenkenkäsaaren kantapäinä oli kaksi tuhannen jalan korkuista vuorta, kumpikin miltei irtaantunut saaren rannasta, kiinnikkeenä vain kapea kannas. Näiden välillä oli puolen mailin salmi, jonka eteläreunasta lähtevä koralliriutta miltei kokonaan sulki. Pohjoiskoron laiditse kulki väylä, josta kapteeni oli puhunut. Tässä kohti pyyhkäisi isonpurjeen puomi miltei kalliota, ja Grief voi alahangan puolelta nähdä pohjan kahden sylen syvyydestä painuvan jyrkästi alaspäin. Laivavene valmiina köydessä virran ja tuulen häiriöiden varalta, ja käyttäen hyväkseen vienon vihurin painoa, hän keikautti Rattlerin tuuleen ja sivuutti riutan varppaamatta. Vähäinen raapaisu kuului, mutta niin pehmeä, ettei se kuparia rikkonut.

Hänen eteensä aukeni Fuatinon satama. Se oli ympyriäinen lahti, viisi mailia halkaisijan kohdalta, reunustoinaan valkeat korallirannat, joilta lähtien vihannat rinteet kohosivat kohti tulivuoren karua huippupuolta. Jokainen epätasaisen laavan kohoke ja halkeama tarjosi jalansijan kiipeäville, hiipiville viiniköynnöksille ja puille — vehmaalle kasvullisuudelle. Ohuita vesiputouksia, jotka olivat miltei kuin sumuverhoja, syöksyi ja leijaili satoja jalkoja korkeilta törmiltä alas. Ja paikan tarumaisuutta kohotti vielä lämmin, pehmeä ilma, joka oli raskasta keltakukkaisen cassi'n tuoksusta.

Keveitä, häilyviä tuulia vastaan luovaillen Rattler pyrki satamaan. Kutsuen veneväen kannelle tutkisteli Grief rannikkoa laivakiikarilla. Elämää ei ollut näkyvissä. Seutu uinui troopillisen auringon kuumassa hehkussa. Ei ollut tervehdyksen merkkiäkään. Pohjoisrannan ylävällä rantatörmällä, missä kookospalmut siimestivät kylää, hän näki kanojen mustat kaulat vajoissaan. Rannalla oli outo kuunari. Ei näkynyt liikettä sen kannella eikä ympärillä. Vasta viidenkymmenen yardin päässä rannasta Grief laski ankkurin neljänkymmenen sylen syvyydellä. Vuosia sitten oli hän yrittänyt pohjaa keskivaiheilta löytämättä sitä kolmensadankaan sylen päästä — kuten tulivuoren kraaterista sopi odottaa. Ankkuriketjun ratistessa hän näki joukon alkuasukasnaisia nousevan toisen kuunarin kannelle. Ne olivat komeita, kuten ovat aistillisen Polyneesian naiset, pukuina vain kukkia. Myös näki hän, mitä he eivät nähneet, kuinka kyyryinen mies livahti alukselta rantahiekalle ja pujahti pensaikkoon.

Sillä välin kuin purjeita pantiin kokoon, varakatto levitettiin ja köydet vyyhdittiin satamassaolon tapaan, käveli David Grief kantta pitkin ja katseli turhaan nähdäkseen elämän merkkejä muualta kuin tuolta toiselta kuunarilta. Kerran vain hän kuuli kaukaisen pyssynlaukauksen Ison Kallion suunnalta päin. Muuta ei kuulunut, ja hän arveli jonkun metsästäjän ampuneen vuohen.

Toisen tunnin lopussa alkoi kapteeni Glassin väristys helpottaa huopavuoren alla ja hän hikoili hirvittävästi.

"Puolessa tunnissa olen all right", sanoi hän heikosti.

"Hyvä on", sanoi Grief. "Paikka on kuollut, ja minä menen maihin tapaamaan Mataaraa päästäkseni selville tilanteesta."

"Ne ovat kieroa sakkia; pitäkää silmänne auki", varoitti kapteeni.
"Jos ette tunnin kuluttua palaa, niin lähettäkää sana."

Grief asettui peräsimeen ja neljä raiatealaista airoihin. Rannalle päästen katseli hän oudostellen toisen laivan naisia. Hän heilautti kättään, ja he vastasivat nauraa kikatellen.

"Taloja", sanoi hän.

He ymmärsivät tervehdyksen, mutta vastasivat: "iorana", ja hän tiesi heidän olevan Seurasaarilta.

"Huahine", mainitsi eräs hänen miehistään saaren nimeksi. Grief kysyi, mistä he tulivat, ja kikattaen ja nauraen he vastasivat: "Huahine."

"Näyttää vanhan Dupuyn kuunarilta", sanoi Grief hiljaa tahitilaiskielellä. "Älkää katselko kovin uteliaasti. Mitä ajattelette? Eikö se ole Valetta?"

Noustessaan veneestä ja vetäessään sitä ylemmäksi rannalle heittivät miehet huolettomina syrjäsilmäyksiä alukseen.

"Valetta se on", sanoi Taute. "Sen mastonpää katkesi seitsemän vuotta sitten. Papeetella laittoivat uuden. Se oli kymmenen jalkaa lyhyempi. Tämä se on."

"Jutelkaa naisten kanssa, pojat. Tehän voitte miltei nähdä Huahinen Raiatealta ja saatatte tunteakin jonkun niistä. Ottakaa selvä kaikesta mitä voitte. Ja jos joku niistä valkoisista tulisi esille, niin älkää aloittako mellakkaa."

Joukko erakkoäyriäisiä pakeni ratisten hänen astuessaan rantaa pitkin, mutta palmujen alla ei ollut sikoja laitumella. Kookospähkinät olivat siinä, mihin olivat pudonneet, eikä vajoissa ollut työn merkkejä. Poissa oli aherrus ja yritteliäisyys. Ruokomajan toisensa jälkeen hän havaitsi tyhjäksi. Tapasi vanhan miehen, sokean, hampaattoman ja ryppynaamaisen, joka istui varjossa ja vapisi kauhusta, kun hän puhutteli. "On kuin rutto olisi raivonnut", ajatteli Grief tullessaan heimon isoon majaan. Sielläkin vallitsi hävitys ja sekamelska. Ei ollut kukitettuja neitoja eikä miehiä, ei avocado-puiden varjossa kuppelehtivia ruskeita lapsukaisia. Ovella istui kyyryissään ja huojutellen Mataara, vanha kuningatar. Tämä purskahti itkuun nähdessään hänet, kertoi vaivoistaan ja aina lomassa valitti, ettei ollut ketään jätetty edes vieraanvaraisuutta osoittamaan.

"Ja he ovat ottaneet Naumoon", lopetti hän. "Motuaro on kuollut. Kansani on paennut ja näkee nyt nälkää vuohien luona. Eikä ole ketään, joka sinulle avaisi juomakookoksen. Oi, veljeni, sinun valkoiset veljesi ovat piruja."

"Ne eivät ole minun veljiäni, Mataara", lohdutti Grief. "Ovat rosvoja ja sikoja, ja minä puhdistan saaren niistä…"

Hän keskeytti ja äkkiä käännähtäessään hän sieppasi coltin ojentaen sen miestä kohti, joka tuli juosten metsästä. Hän ei vetänyt liipaisinta eikä mies pysähtynyt, vaan heittäytyi pitkälleen hänen eteensä ja alkoi purkaa suustaan käsittämättömiä ääniä. Grief tunsi olion samaksi, joka oli pujahtanut maihin Valettasta, mutta vasta nostettuaan hänet pystyyn hän saattoi ymmärtää, mitä miehen halkinaisten huulten höpinä merkitsi.

"Pelasta minut, herra, pelasta", vaikeroi mies englanninkielellä, vaikka hän epäilemättä oli Etelämeren saarelainen. "Minä tunnen sinut. Pelasta."

Ja hän alkoi purkaa sekavia ääniään, jotka eivät lakanneet, ennenkuin
Grief tarttui häntä hartioihin ja pudisti vaikenemaan.

"Tunnen sinut", sanoi Grief. "Sinä olit kokkina Papeeten ranskalaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten. Sinua sanottiin Jänishuuleksi."

Mies nyökkäsi innokkaasti. "Olen nyt Valettan kokki", höpisi hän ja suunsa vääntyi hänen yrittäessään hallita sen viallisuutta. "Tunnen sinut. Näin hotellissa. Näin Lavinassa. Näin sinut Kittiwakella. Näin sinut Mariposan laiturilla. Olet kapteeni Grief ja pelastat minut. Nämä miehet ovat piruja. Tappoivat kapteeni Dupuyn. Panivat minut tappamaan puolet miehistöstä. Kaksi ampuivat raakapuilta, loput vedestä. Tunsin kaikki. Varastivat tytöt Huahinelta. Ottivat vankilaväkeä Noumealta. Rosvosivat kauppiailta Uusilla-Hebrideillä. Tappoivat kauppiaan Vanikorilla ja varastivat sieltä kaksi naista. Ne…"

Mutta Grief ei kuullut enää. Puiden lomitse kuului rannalta pyssyjen pauketta, ja hän lähti juoksemaan sitä kohti. Merirosvoja Tahitilta ja vankeja Uudesta-Kaledoniasta. Olipa siinä hirtehissakki ahdistamassa hänen kuunariaan. Jänishuuli seurasi yhä änkyttäen juttujaan näiden valkoisten pirujen teoista.

Ampuminen lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, mutta Grief juoksi edelleen. Päässä kiersivät oudot aavistukset. Äkkiä hän polun käänteessä näki Mauririn, joka juoksi häntä kohti rannalta.

"Suuri Veli", huusi mies. "Tulin myöhään. Olivat jo ottaneet sinun kuunarisi. Tule. Sillä nyt ne etsivät sinua."

Hän lähti kulkemaan ylöspäin polkua pitkin. "Missä Brown on?" kysyi
Grief. "Isolla Kalliolla. Kerron sitten. Tule!" "Entä venemieheni?"

'Mauriri oli hengästynyt. "Ne ovat vieraassa kuunarissa naisten kanssa. Niitä ne eivät tapa. Tarvitsevat merimiehiä. Mutta sinut tappavat. Kuule!" Vesiltä kuului murtuneen tenorin ääni laulavan ranskalaista metsästyslaulua. "Saapuvat juuri rannalle. Ovat ottaneet kuunarisi — näin itse. Tule!"

Vaikkakaan David Grief ei ollut arka hengestään eikä nahastaan, ei hän ollut turhan itsepintainen. Hän tiesi, milloin tapella ja milloin juosta, ja että nyt oli aika juosta, sitä hän ei rahtuakaan epäillyt. Ylös polkua, ohi sen vanhan miehen, ohi kyyryissään istuvan Mataaran hän seurasi Mauriria. Ja kintereillä seurasi Jänishuuli kuin koira. Jäljeltäpäin kuului takaa-ajajain huutoja; mutta Mauriri johti hurjaa vauhtia. Leveä polku kapeni, käännähti oikealle ja nousi ylöspäin. Viimeinen ruokomaja sivuutettiin, ja taajojen cassi-viidakkojen sekä suurten kultavaapsahais-parvien läpi kohosi tie jyrkästi, muuttuen sitten vuohipoluksi. Osoittaen ylöspäin vulkaanisen kallion paljaita hartioita kohti Mauriri viittauksella näytti, missä polku kulki avopaikan poikki.

"Tuon takana olemme turvassa, Suuri Veli", sanoi hän. "Valkoiset perkeleet eivät koskaan uskalla sinne, sillä me voimme vyöryttää sieltä isoja kiviä tulijoita vastaan, eikä muuta polkua ole. Tähän he aina pysähtyvät ja ampuvat meidän mennessämme tuolla yli kallion. — Odota ja tule nopeasti kun tulet", varoitti Mauriri lopuksi.

Hän lennähti päivänvaloon, ja samassa kuului useita pyssynlaukauksia. Luoteja sateli hänen ympärillään, ja kivitomua pöllähteli, mutta hän pääsi vahingoittumattomana yli. Grief seurasi, ja niin läheltä sipaisi luoti, että sen paine tuntui hänen poskellaan. Ei sattunut Jänishuuleenkaan, vaikka tämä kulki hitaammin yli avokohdan.

Lopun päivää he makasivat ylempäin kukkuloiden laavalla, missä taroa Ja papaiaa kasvaa pengermillä. Siellä myös Grief laati suunnitelmansa ja tutustui tilanteeseen.

"Olipa huono onni se, että juuri tänä yönä nuo valkoiset pirut saivat päähänsä mennä kalastamaan. Oli pimeä, kun tulimme salmesta. He olivat veneissä ja kanooteissa. Pyssyt niillä on aina mukanaan. Yhden raiatea-miehen ampuivat. Brown oli hyvin urhea. Me pyrimme niiden ohi lahden perälle, mutta ne pääsivät väliin ja me ajauduimme Ison Kallion ja kylän välimaille. Me pelastimme pyssyt ja ampumavarat, mutta veneen ne saivat. Pääsivät siten perille sinun tulostasi. Brown on tällä puolen Ison Kallion, pyssyt ja ampumavarat mukanaan."

"Mutta miks'ei hän mennyt yli Ison Kallion minua varoittamaan, kun tulin?" arvosteli Grief.

"Eivät tunne tietä. Vain vuohet ja minä tunnemme. Ja sen unohdin, sillä ryömin läpi viidakon päästäkseni rannalle ja uidakseni luoksesi. Mutta ne pirut olivat viidakossa ampuen sieltä Browniin ja raiatea-miehiin päin; ja minua ne ahdistivat päivännousuun saakka, ja koko aamun ajelivat vielä alamailla. Sitten tulit sinä kuunarillasi, ja ne odottivat, kunnes menit maihin, ja minä livahdin pois läpi viidakon, mutta sinä olit jo maissa."

"Sinä ammuit sen laukauksen?"

"Niin, varoittaakseni sinua, mutta ne olivat viisaita eivätkä ampuneet takaisin, ja se oli viimeinen patruunani."

"Kerroppas nyt sinä, Jänishuuli", käski Grief Valettan kokkia.

Tämän puhe oli pitkä ja kiusallisen yksityiskohtainen. Vuoden ajan oli hän purjehtinut Tahitin ja Paumotun vesillä Valettalla. Vanha Dupuy oli omistaja ja kapteeni. Viime matkalleen oli hän ottanut perämieheksi ja lastauspäälliköksi kaksi muukalaista Tahitilta. Näiden nimet olivat Raoul van Asveld ja Carl Lepsius. Vei myös yhden muukalaisen asiamiehekseen Fanrikille.

"Ne kaksi olivat veljeksiä, sen tiedän, sillä olen kuullut niiden puhelevan pimeässä kannella, milloin eivät luulleet kenenkään kuulevan", selitti Jänishuuli.

Valetta purjehti Ala-saarten kautta kokoillen helmiä ja raakunkuoria Dupuyn asemilta. Frans Amundsen, kolmas muukalainen, tuli Fanrikille Pierre Gollardin tilalle, joka tuli laivaan palatakseen Tahitiin. Fanrikin alkuasukkaat sanoivat, että hänellä oli helmiä jätettävinä Dupuylle. Ensi yönä Fanrikilta lähdettäessä kuului ampumista kajuutasta. Sitten heitettiin Dupuyn ja Pierre Gollardin ruumiit mereen. Tahitilaiset miehet pakenivat etukanssiin ja olivat siellä syömättä kaksi vuorokautta. Raoul van Asveld pani myrkkyä ruokaan, jota pakotti Jänishuulen keittämään ja viemään sinne. Puolet merimiehistä kuoli.

"Pyssy oli minua kohti ojennettu, herra; mitä saatoin tehdä?" vikisi Jänishuuli. "Niistä toisista kiipesi kaksi rikiin ja ammuttiin sieltä. Fanriki oli kymmenen mailin päässä. Muut hyppäsivät yli laidan lähtien uimaan. Nekin ammuttiin. Vain minä jäin henkiin ja ne kaksi pirua; sillä minut ne tarvitsivat keittäjäkseen. Samana päivänä ne palasivat Fanrikille ja hakivat Frans Amundsenin, sillä hän oli yksi heistä."

Sitten seurasi kuvaus Jänishuulen painajaiskokemuksista kuunarin pitkällä purjehduksella länttä kohti. Hän oli ainoa elävä todistaja, ja ne olisivat tappaneet hänet, jollei hän olisi ollut kokki. Noumealta oli viisi vankia liittynyt niihin. Jänishuulta ei koskaan laskettu maihin, ja Grief oli ensimmäinen valkoinen, jota hän oli päässyt puhuttelemaan.

"Ja nyt he tahtoisivat tappaa minut", sopotti hän, "sillä ne arvaavat, että minä olen kertonut teille. Enpä minä silti pelkää, vaan haluan olla rinnallanne, herra, ja kuolla kanssanne."

Vuohi-Mies nousi ja pudisti päätään sanoen Griefille: "Makaa täällä ja lepää. Pitkä uinti on edessä tänä yönä. Ja tämän kokin minä vien nyt ylemmä, sinne missä veljeni elävät vuohien luona."

"Onpa hyvä, että uit kuin miehen tuleekin, Suuri Veli", kuiskasi
Mauriri.

Laavarinteeltä he olivat laskeutuneet lahden pohjukkaan ja pistäytyneet veteen. He uivat pehmeästi, läiskyttämättä, Mauriri edellä. Kraaterin mustat seinät kohosivat heidän kummallakin puolellaan, niin että näytti kuin he olisivat uineet suuren maljan pohjalla. Yllä pilkisti kappale tähtitaivasta. Edessään saattoivat he nähdä tulen, joka oli Rattlerin merkkinä, ja sen kannelta kuului välimatkan pehmentämättä virren sävel, jota soitti Pilsachille aiottu fonografi.

Uimarit painuivat vasemmalle, erilleen anastetusta kuunarista. Naurua ja laulua kuului alukselta virren jälkeen, ja sitten alkoi fonografi taas soittaa. Grief irvisteli itsekseen, kun yli pimeitten vetten kaikuivat "Oi johda, tähti kirkas" virren sävelet.

"Meidän on uitava reitille ja noustava Isolle Kalliolle", kuiskasi
Mauriri. "Ne pirut ovat alarannalla. Kuulehan!"

Puoli tusinaa pyssynlaukausta kuului epäsäännöllisin väliajoin, ja ne todistivat, että Brownin hallussa oli yhä Iso Kallio ja että rosvot olivat vallanneet kapean kannaksen.

Toisen uimatuntinsa lopulla he pääsivät Ison Kallion uhkaavannäköisen rantajyrkänteen varjoon. Mauriri, tiensä tuntien, ohjasi halkeamalle, jota myöten heidän oli kiivettävä sata jalkaa ylöspäin kapealle sakaralle.

"Odota tässä, minä menen Brownin luo", sanoi Mauriri. "Aamulla palaan."

"Minä tulen mukaasi, veli", sanoi Grief.

Mauriri nauroi pimeässä.

"Et sinäkään, Suuri Veli, voi sitä tehdä. Minä olen Vuohi-Mies, ja vain minä koko Fuatinolla voin mennä yli Ison Kallion yöllä. Sitäpaitsi — ensi kerranpa minäkin menen. Ojenna kätesi. Tunnetko? Täällä on Pilsachin dynamiittivarasto. Makaa tiukasti vuorta vasten ja voit nukkuakin. Nyt menen."

Ja korkealla rantakuohun yläpuolella, kapealla sakaralla dynamiittitonnin vierellä nojasi Grief poskensa käsivarttaan vasten ja nukkui. Aamulla, kun Mauriri johti hänet yli Ison Kallion kukkulan, Grief ymmärsi, miks'ei hän yöllä olisi voinut siitä kulkea. Vaikka oli merimiehenä tottunut korkealla oloon ja vaaralliseen kiipeilyyn, hän ihmetteli, että voi liikkua siellä kirkkaalla päivälläkään. Oli paikkoja, joissa hänen oli aina Mauririn yksityistarkan ohjauksen mukaan heittäydyttävä käsilleen yli satajalkaisten kuilujen, kunnes sai kiinni vastapäisestä seinästä ja voi vetää jalkansa perässään. Niinpä oli kerrankin kymmenen jalan hyppäys yli viisisatajalkaisen ammottavan kuilun tyhjyyden, ja sitten toiselle puolelle sylen matka pikkuruiselle jalansijalle. Ja kylmästä päästään huolimatta hän horjahti sakaralla ja näytti menettävän tasapainonsa. Silloin Mauriri, joka näki hänen kaatuvan, heilautti ruumiinsa yli kuilun ja ohimennen pukkasi häntä selkään kirkastaen hänen jo hämärtävät aivonsa. Silloin ja sen jälkeen hän käsitti täydelleen, miksi Mauriria sanottiin Vuohi-Mieheksi.

Ison Kallion puolustuksella oli hyvät jos heikotkin puolensa. Hyökkäystä vastaan voi kaksi miestä pitää siellä puoliaan kymmentätuhatta vastaan. Se myös hallitsi tietä avoimelle merelle. Kuunarit, Raoul van Asveld ja hänen kurkunkatkaisijajoukkueensa, olivat pussissa. Grief, joka oli laahannut sen dynamiittitonnin ylemmä, oli herrana. Sen hän näytti eräänä aamuna, kun kuunarit yrittivät merelle. Valetta johti, ja sitä hinasi vene, vangittujen fuatinolaisten soutamana. Grief ja Vuohi-Mies katsoivat suoraan alas turvallisen kalliovarustuksen takaa kolmesataa jalkaa korkealta. Pyssyt oli heillä vieressään sekä hehkuva päre ja iso kimppu dynamiittipuikkoja, sytytyslangat ja nallit paikoillaan. Kun vene oli alla, pudisti Mauriri päätään.

"Ne ovat veljiämme, emme voi ampua."

Valettan keulassa oli useita Griefin omia merimiehiä. Peräsimessä myös. Rosvot olivat kannen alla tai toisella kuunarilla, paitsi yhtä, joka seisoi keskilaivalla pyssy kädessä. Suojanaan oli hänellä Naumoo, kuningattaren tytär, jota piti aivan lähellään.

"Se on itse pääpiru", kuiskasi Mauriri, "ja hänen silmänsä ovat siniset niinkuin sinunkin. Kas, hän pitää Naumoota, niin ettemme voisi ampua häntä."

Heikko tuuli ja nousuvesi vaikuttivat sen, että kuunarin matka edistyi hitaasti.

"Puhutteko englanninkieltä?" kysyi Grief. Mies sävähti, kohotti pyssynsä ylöspäin ja katsoi.

"Kyllä. Mitä haluatte?"

"Palatkaa tai minä räjäytän kuunarinne", varoitti Grief. Hän puhalsi päreeseen ja kuiskasi: "Käske Naumoon irroittautua hänestä ja juosta perään."

Rattlerilta paukahteli pyssyjä, ja luodit kimmahtelivat kalliota vasten. Van Asveld nauroi halveksuen, ja Mauriri sanoi jotakin naiselle maankielellä. Grief näkikin tämän kiskoutuvan irralleen miehestä. Samassa hän sytytti langan, hypähti kallionreunalle ja pudotti dynamiitin. Van Asveld taisteli saadakseen tytön taas valtoihinsa. Vuohi-Mies tähtäsi odottaen tilaisuutta ampua. Dynamiitti putosi kannelle ja vierähti koloon. Van Asveld näki sen ja juoksi tytön kanssa perälle henkensä edestä. Vuohi-Mies ampui, mutta luoti vain repäisi särön laivan laidasta, Rattlerista käsin kiihtyi tuli, ja kalliolla olevat miehet kyyristyivät suojaan. Mauriri aikoi kurkistaa, miten oli käynyt, mutta Grief pidätti häntä.

"Sytytyslanka oli liian pitkä", sanoi hän, "toiste tiedän paremmin".

Kului puoli minuuttia, ennenkuin räjähdys tuli. Vähään aikaan he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, sillä Rattlerilta ampujat pitivät yllä kiihkeää tulta. Sitten, luodin usein läheltä sipaistua, Grief uskalsi kurkistaa. Valetta, jonka etukansi ja reuna olivat poissa, upposi juuri ajautuen satamaa kohti takaisin. Miehet ja huahine-naiset, jotka olivat olleet kajuutassa, kiipesivät juuri Rattlerille, johon olivat uineet. Fuatinon miehet, jotka olivat venettä soutamassa, irroittivat köyden ja soutivat hurjasti etelärantaa kohti.

Niemen rannasta kuuluva neljän pyssyn ampuminen osoitti, että Brown oli miehineen päässyt tunkeutumaan viidakon läpi rantaan. Luodit lakkasivat satamasta kalliolle, ja Grief ja Mauriri ryhtyivät ampumaan. Mutta he eivät voineet satuttaa ketään, sillä Rattlerin miehet ampuivat kansikajuuttain suojasta, tuulen ja nousuveden painaessa kuunaria lahteen takaisin. Valettasta ei näkynyt merkkiäkään, se oli uponnut kraaterin syvään veteen.

Nyt teki Raoul van Asveld kaksi temppua, jotka osoittivat hänen tarkkuuttaan ja kylmäverisyyttään ja joita Griefin täytyi ihailla. Rattlerin pyssytulella Raoul pakotti pakenevat fuatinolaiset palaamaan ja antautumaan. Ja samalla hän lähetti puolet kurkunkatkaisijoistaan veneellä maihin estämään Brownia pääsemästä kannasta pitkin pääsaarelle. Ja pitkin aamupäivää jatkuva ampuminen kertoi Griefille, että Brownin täytyi painautua toiselta puolen takaisin Isolle Kalliolle.

Asema oli siis muuttumaton, paitsi että Valetta oli menetetty.

Ison Kallion heikkoudet puolustusasemana olivat melkoiset. Ei ollut ruokaa eikä vettä. Useina öinä ui Mauriri yhden raiatea-miehen seurassa lahden perukkaan eväitä noutamaan. Sitten tuli yö, jona valoja vilkkuili vesillä ja laukauksia ammuttiin. Sen jälkeen tutkittiin Ison Kallion rantapuolet yhtä tarkoin.

"Onpa tämä omituinen asema", huomautti Brown, joka nyt sai maistaa kaikkia niitä seikkailuja, joita oli uskonut Etelämerellä vielä tarjoutuvan. "Me olemme saaneet otteen emmekä voi hellittää, ja Raoulilla on ote eikä hänkään voi hellittää. Hän ei pääse pois, ja meidän on näännyttävä nälkään häntä pidättäessämme."

"Jos tulisi sade, niin vuorenkourut täyttyisivät", sanoi Mauriri, kun he olivat olleet vedettä ensimmäisen vuorokautensa. "Suuri Veli, tänä iltana sinä lähdet kanssani vettä noutamaan. Se on voimakasten miesten työtä."

He ottivat mukaansa neljänneksen vetoisia kookoskuoria, jotka saattoi tiiviisti sulkea, ja Mauriri johti Griefin alas Ison Kallion niemenpuoleiselta sivulta veden rajaan. He uivat rannasta sadan jalan päähän. Saattoivat väliin kuulla airon kolahduksen tai melan satunnan veneen laitaa vasten tai näkivät tulitikun välähdyksen vartioveneissä olevain miesten sytyttäessä piippuaan tai paperossiaan.

"Odota tässä", kuiskasi Mauriri, "ja pidä näitä leilejä".

Samassa hän sukelsi. Grief näki hänen fosforivälkkyvän jälkensä katoavan syvyyteen. Pitkän minuutin kuluttua Mauriri pujahti äänettä vedenpintaan hänen viereensä.

"Kas tässä. Juo."

Leili oli täysi, ja Grief joi suolatonta vettä, joka oli tuotu suolameren syvyydestä. "Se virtaa maalta", selitti Mauriri.

"Pohjastako pulppuaa?"

"Ei. Pohja on niin syvällä kuin nuo vuoret ovat korkealla. Viisikymmentä jalkaa syvällä tämä pulppuaa. Sukella niin syvälle, että tunnet sen kylmyyden."

Useita kertoja täytettyään ja tyhjennettyään keuhkonsa sukeltajain tapaan Grief keikautti itsensä veden alle. Suola tuntui huulilla ja lämmin oli ensin pinnan ympärillä vesi, mutta syvällä se ihan värisytti ja maistui äitelälle. Sitten äkkiä hän joutui maan alta vuotavaan virtaan. Irroitti tulpan leilin suulta, ja kun raitis vesi virtasi siihen, näki hän ison kalan kuin merikummituksen fosforivälkkeen liukuvan ohi. Sitten hän vuorostaan pysytteli pinnalla pitäen leilien kasvavaa painoa Mauririn käydessä täyttämässä niitä yhden kerrallaan.

"Haikaloja", sanoi Grief heidän uidessaan rantaa kohti.

"Hoh", kuului vastaus. "Ne ovat kalahaita. Me fuatinolaiset olemme niiden veljiä."

"Entä tiikerihait? Minä näin sellaisen tuolla syvällä."

"Jos ne tulevat, Suuri Veli, ei meillä ole enää vettä."

Viikkoa myöhemmin uivat Mauriri ja raiatea-mies takaisin tyhjin leilein. Tiikerihait olivat tulleet satamaan. Seuraavana päivänä kärsittiin janoa Isolla Kalliolla.

"Täytyy uskaltaa", sanoi Grief. "Tänä iltana menen vettä noutamaan
Mautaun kanssa. Huomisiltana, veli, menet sinä Tehaan kanssa."

Kolme neljännestä ennätti Grief saada, kun tiikerihait tulivat ja karkoittivat heidät rantaan. Kuusi oli heitä, ja päiväannos, joka heidän kunkin osalle tuli, oli tropiikin kuumuudessa riittämätön miehen ruumiille. Seuraavana päivänä Mauriri ja Tehaa palasivat mitään saamatta. Ja sitä seuraavana sai Brown täyden käsityksen janosta, kun huulet rakoilevat, suuhun kokoontuu limaa ja se tuntuu liian ahtaalta paisuvalle kielelle.

Grief lähti illalla Mautaun kanssa vettä noutamaan. Vuorotellen he sukelsivat syvälle läpi suolaveden viileään, makeaan veteen asti juoden kyllikseen leilien täyttyessä. Oli Mautaun vuoro sukeltaa viimeisiä leilejä täyttämään, ja tähystäen alas näki Grief merikummitusten välkkeen ja fosforikimmellyksen, joka lähti taistelun melskeestä. Hän ui yksin rantaan, jättämättä kuitenkaan kallista vesitaakkaansa.

Ruokaakin oli vähän. Mitään ei kalliolla kasvanut, ja sen rinteet, joiden laidoissa oli raakkuja vedenrajassa, mihin meren kuohu ulottui, olivat liian jyrkät kiivetä. Sieltä täältä, mikäli halkeamia pitkin päästiin lähelle, koottiin joitakin simpukoita ja pyydystettiin merisiilejä. Väliin saatiin ansaan joitakin fregattilintuja ja muita merilintuja. Saatiinpa kerran fregattilintusyötillä koukkuun haikin. Ja sen jälkeen tarkasti vartioitua haikalanlihaa syöttinä käyttäen pyydystettiin sitä lisää.

Vedestä kuitenkin oli suurin puute. Mauriri rukoili Vuohi-Jumalalta sadetta, Taute rukoili lähetyssaarnaajain jumalaa, ja kaksi hänen saarelaistoveriaan huusi avukseen pakanuusaikansa vanhoja jumaluuksia. Grief irvisteli ja harkitsi. Mutta Brown, silmät päässä harrottaen, kieli mustana esiin pistäen, kiroili. Varsinkin kirosi hän fonografia, joka vilpoisina hämärähetkinä veivasi ilmoille virrensäveliä Rattlerin kannelta. Varsinkin eräs virsi, joka alkoi sanoilla "Oi, murheen, riemun tuolla puolen", sai hänet raivoon. Se näytti olevan noiden merirosvojen lempilaulu, sillä he soitattivat sitä yhtenään. Brown saattoi nälkäisenä ja janoisena, puolittain poissa suunniltaan, makailla kalliolla kuunnellen ukulelen ja kitaran soittoa ja huahine-naisten hula- ja himine lauluja. Mutta kun Kolminaisuuden kuoron sävelet kaikuivat yli vetten, hän hurjistui. Eräänä iltana viritti taas koneen särkynyt tenori virren:

Oi, murheen, riemun tuolla puolen
mä kohta oon.
Oi, onnen', tuskan', hymyn', huolen'
mun päättyy, Herrassa kun kuolen.
Siell' kohta oon,
mä kohta oon.

Silloin Brown nousi. Uudelleen ja taas uudelleen hän sokeassa raivossa tyhjensi kiväärinsä patruunavaraston kuunaria kohti. Vastaukseksi kuului miesten ja naisten naurua ja laukausten kajahtelua kannakselta, mutta se särkynyt tenori lauloi yhä ja Brown ampui, kunnes virsi loppui.

Sinä yönä Mauriri ja Grief palasivat mukanaan vain yksi leilillinen vettä. Kuuden tuuman pituudelta oli nahka poissa Griefin ihosta; sen oli raapaissut haikalan lasipaperipinta hänen väistäessään sen hyökkäyksen.

Erään päivän aamuna, ennenkuin helle oli vielä täydessä voimassaan, tuli neuvottelutarjous Raoul van Asveldilta.

Brown toi sanan tähystyspaikalta sadan metrin päästä. Grief paistoi juuri nuotiolla haikalan palasta. Viimeinen vuorokausi oli ollut onnekas. Leviä ja merisiilejä oli saatu. Tehaa oli onkinut haikalan, ja Mauririn oli onnistunut pyydystää nuori mustekala läheltä dynamiittivarastoa. Olivatpa he hämärässä saaneet tuoduksi kahden uimamatkan vesileilit, ennenkuin tiikerihait olivat ennättäneet paikalle.

"Hän sanoi haluavansa tulla juttelemaan kanssanne", sanoi Brown. "Mutta minä tiedän, mitä se peto tahtoo. Haluaa nähdä, kuinka likellä nääntymistä me olemme."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi Grief.

"Ja sitten me tapamme hänet", sanoi Vuohi-Mies.

Grief pudisti päätään.

"Mutta hän on miesten tappaja, Suuri Veli, peto ja perkele", pani
Vuohi-Mies vastaan.

"Häntä ei ole tapettava, veli. Ei ole meidän tapanamme rikkoa sanaamme."

"Se on tuhma tapa."

"Se on kuitenkin meidän tapamme", vastasi Grief painavasti, kääntäen haikalanpalasta hiilillä ja pannen merkille Tehaan nälkäisen katseen ja nuuskivan nenän. "Äläpäs tee noin, Tehaa, kun se Iso Piru tulee. Ole sen näköinen, kuin sinä ja nälkä olisitte vieraat toisillenne. Kas tässä, keitä merisiilit sinä, ja sinä, Suuri Veli, valmista tuo kummituksesi. Me pyydämme Ison Pirun juhlaamme. Älkää säästäkö mitään. Keittäkää kaikki."

Ja yhä lihaa paistaen Grief nousi, kun Raoul van Asveld asteli leiriin mukanaan iso intiaanilaisterrieri. Raoul ei tehnyt sitä erehdystä, että olisi kättään tarjonnut.

"Halloo", sanoi hän. "Olen kuullut teistä."

"Toivonpa etten olisi teistä koskaan kuullut mitään", vastasi Grief.

"Samapa tuo", kuului vastaus. "Ensin luulin olevani tekemisissä tavallisen kauppakapteenin kanssa. Siksi saitte minut rysän perään."

"Ikävä myöntää, että minä en osannut antaa teille täyttä arvoa", irvisteli Grief. "Minä pidin teitä varastelevana rantalaivurina enkä ymmärtänyt teitä todella älykkääksi merirosvoksi ja murhamieheksi."

Raoulin päivettyneen pinnan alle lehahti kiukun punastus, mutta hän hillitsi itsensä. Hänen silmänsä kiertelivät katsellen ruokavarastoja ja täysiä vesileilejä, vaikka hän salasikin sen yllätyksen, jonka ne hänelle tuottivat. Hänen vartalonsa oli pitkänsolakka, kaunismuotoinen, ja Grief arvioi kasvoja tarkastellen hänen luonnettaan. Hänen silmänsä olivat tarkat ja kiinteät, mutta hieman liian lähellä toisiaan - ei aivan lähellä, mutta niin kuitenkin, että ne häiritsivät leveän otsan, voimakkaan leuan ja kulmien sopusointua. Voimaa, sitä uhkuivat hänen kasvonsa, ja kuitenkin havaitsi Grief niiden ilmaiseman vajavuuden.

"Me olemme kumpikin voimakkaita miehiä", sanoi Raoul kumartaen. "Sata vuotta sitten me olisimme taistelleet valtakunnista."

Nyt oli Griefin vuoro kumartaa: "Mutta nyt me koetamme rikkoa niiden valtakuntain siirtomaalakeja, joiden kohtaloja me sata vuotta sitten olisimme saattaneet ohjata."

"Roskaa kaikki", sanoi Raoul istahtaen. "Jatkakaa ateriaanne. Älkää häiriintykö."

"Ettekö tekisi seuraa?" pyyteli Grief. Toinen katsoi häneen tiukasti, suostui sitten. "Olen hikinen, saanko peseytyä?" Grief nyökkäsi ja käski Mauririn tuoda leilin. Raoul katsoi Vuohi-Miehen silmiin, mutta ei nähnyt muuta kuin ikävystyneen haluttomuuden ilmeen, kun kallis vesi vuoti maahan.

"Koirani on janoinen", sanoi Raoul.

Grief nyökäytti päätään, ja toinen leili asetettiin elukalle.

Taas tutkisteli Raoul alkuasukkaiden kasvoja, mutta ei saanut tietää mitään.

"Ikävä kyllä, ei ole kahvia", pyyteli Grief anteeksi. "Saatte juoda paljasta vettä. Leili, Tehaa! Maistakaahan tätä haikalaa. Sitten tarjoan mustekalaa ja merisiilejä ja leväsalaattia. Ikävä, ettei nyt ole fregattilintua. Pojat olivat laiskoja eilen eivätkä lähteneet pyydystämään."

Ruokahalulla, joka ei olisi säikähtänyt rasvassa paistettuja naulojakaan, Grief söi ja heitti tähteet koiralle.

"Pelkäänpä, ettei oikein voi tottua tähän alkuperäiseen ruokajärjestykseen", huokasi hän nojautuen selkäkenoon. "Maistuisivatpa nyt Rattlerin säilykkeet, mutta tämä roska…" Hän heitti puoli naulaa paistettua haikalanlihaa koiralle. "Mutta kaipa tähänkin täytyy turvautua, jollette pian antaudu."

Raoul nauroi ilkeästi. "Minä tulin tarjoamaan sovinnonehtoja", sanoi hän merkitsevästi.

"Ei ole mitään soviteltavaa. Minä olen saanut tukkapäästänne kiinni enkä aio hellittää."

"Luulette voivanne pitää minua kauankin tässä pesässä!" kiljaisi
Raoul.

"Ette lähde täältä elävänä, paitsi kaksoisraudoissa." Grief katseli vierastaan vakavasti. "Olen ennenkin käsitellyt teidänlaisianne. Ja olenpa saanut sen lajin kutakuinkin häviämään Etelämereltä. Mutta te olette — kuinka sanoisin — anakronistinen ilmiö, ajastanne myöhästynyt. Te olette sitä lajia, josta on päästävä. Omasta puolestani tahtoisin antaa teille sen hyvän neuvon, että menisitte kuunarille ja ampuisitte aivonne mäsäksi. Se olisi ainoa keino välttää sitä, mikä on tuleva."

Keskustelu osoittautui tuloksettomaksi, ja Raoul meni väkensä luo vahvasti vakuutettuna siitä, että Isolla Kalliolla olevat miehet kestäisivät vielä vuosikausia. Mutta olisipa hän päässyt siitä luulostaan, jos olisi nähnyt Tehaan ja raiatealaisten, niin pian kuin hän selkänsä käänsi ja katosi näkyvistä, ahnaasti käyvän käsiksi hänen koiransa jättämiin tähteisiin niitä imien ja kaluten.

"Nyt me näemme nälkää, veli", sanoi Grief, "mutta on parempi näin kuin että näkisimme nälkää päiväkausia. Tuo Iso Piru, syötyään täällä ja juotuaan hyvää vettä kanssamme kyllikseen, ei aio viipyä enää kauan Fuatinolla. Jo huomenna hän yrittää lähteä. Tänä yönä sinä ja minä makaamme Kalliolla, ja Tehaa, joka ampuu hyvin, makaa seurassamme, jos hän uskaltaa yli Kallion."

Tehaa oli ainoa raiatealaisista, joka voi kulkea tuon vaarallisen tien, ja aamulla oli hänkin kalliomuurin suojassa satakunta jalkaa oikealla Griefistä ja Maurirista.

Ensi varoitus oli pyssyjen pauke kannakselta, jossa Brown kahden raiatealaisen seurassa ilmoitti peräytymisen seuraten piirittäjiä viidakon läpi rannalle. Kallionkielekkeen takia ei Grief voinut nähdä mitään tuntiin, mutta silloin ilmestyi Rattler yrittäen merelle. Kuten ensi kerrallakin hinasivat kuunaria vangitut fuatinolaiset venettä soutaen. Mauriri antoi Griefin ohjeitten mukaan neuvoja heille veneen hitaasti liukuessa ohi. Griefin vierellä oli useita kääröjä dynamiittia, sytytyslangat hyvin lyhyellä.

Rattlerin kansi oli täynnä väkeä. Keulassa seisoi pyssy kourassa raiatealaisten joukossa hirtehinen, jonka Mauriri sanoi olevan Raoulin veljen. Peräsinrattaassa oli toinen. Häneen tiiviisti köytettynä oli Mataara, vanha kuningatar. Toisella puolella perämiestä, kädestä kytkettynä, oli kapteeni Glass. Ja keskilaivalla oli taaskin Raoul ja häneen kiinteästi sidottuna Naumoo.

"Hyvää huomenta, herra David Grief", huusi Raoul.

"Minähän varoitin teitä, että vain kaksoisraudoissa te lähdette tältä saarelta", murisi Grief synkeästi.

"Ette voi tappaa kaikkea väkeänne, jotka ovat kannella."

Kuunari oli miltei aivan kohdalla liikkuen eteenpäin pienin sysäyksin, soudun mukaan. Soutajat hidastuttivat soutuaan sitä keskeyttämättä, ja heti ojentui heitä kohti keulamiehen pyssy.

"Heitä, Suuri Veli!" huusi Naumoo fuatinolaiskielellä. "Minä olen täynnä surua ja haluan kuolla. Hänen veitsensä on valmiina leikkaamaan köyden poikki, mutta minä pidän hänestä tiukasti kiinni. Älä pelkää, Suuri Veli. Heitä heitä kohti, ja hyvästi."

Grief viivytteli, laski sitten päreen, jolla oli aikonut sytyttää langan.

"Heitä!" kehoitti Vuohi-Mies.

Vieläkin Grief viivytteli.

"Jos ne pääsevät merelle, Suuri Veli, kuolee Naumoo kumminkin. Ja siellä ovat kaikki muutkin. Mitä merkitsee hänen henkensä niin monen henkeä vastaan?"

"Jos te heitätte dynamiittia tai ammutte laukauksenkaan, niin tapamme kaikki kannella olevat", huusi Raoul. "Minäpä voitin sinut, David Grief. Sinä et voi tappaa näitä ihmisiä, mutta minä voin. Suusi kiinni!"

Viime sanat hän lausui Naumoolle, joka huusi omalla kielellään ja jota Raoul ravisti niskasta saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta silloin tyttö kiersi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja katsoi rukoilevasti ylös.

"Heittäkää, Grief, ja olkoot nuo kirotut. Ne ovat verisiä murhamiehiä ja niitä on kajuutta täynnään", huusi kapteeni Glass.

Hirtehinen, joka oli sidottu kuningattareen, käännähti puoliksi uhatakseen kapteenia pyssyllään, kun Tehaa piilopaikastaan laukaisi. Pyssy putosi miehen kädestä, ja kasvoillaan ällistynyt ilme hän vaipui kannelle kaataen mukanaan vanhan kuningattaren.

"Hei, käännös!" huusi Grief.

Kapteeni Glass ja kanakkimies käänsivät peräsimen, ja Rattlerin keula törmäsi päin kalliota. Keskilaivalla Raoul yhä rinnusteli Naumoon kanssa. Hänen veljensä juoksi keulasta häntä auttamaan, eivätkä Tehaan eikä Vuohi-Miehen laukaukset häneen osuneet. Kun Raoulin veli asetti pyssyn suun Naumoon kylkeä kohti, sytytti Grief päreestä sytytyslangan. Ja juuri kun hän molemmin käsin heitti alas ison dynamiittikäärön, kuului pyssyn laukaus. Naumoo kaatui kannelle samalla kertaa kuin dynamiitti putosi. Tällä kertaa oli sytytyslanka kohdallaan. Räjähdys tapahtui sinä hetkenä, jolloin dynamiitti putosi kannelle, ja se osa kantta katosi vieden mennessään Naumoon, Raoulin ja hänen veljensä.

Kuunarin kylki oli myös särkynyt, ja se alkoi upota. Keulasta sukelsivat veteen kaikki raiatealaiset merimiehet. Kapteeni Glass otti potkulla päin naamaa vastaan kajuutasta esiin ryntäävän hirtehisen, mutta ne törmäsivät hänen ylitseen polkien hänet alleen. Miehiä seurasivat huahine-naiset, ja kun ne hyppäsivät yli laidan, upposi Rattler tasaisesti Ison Kallion vierelle, ja näkyviin jäivät raakapuut.

Alas katsellen saattoi Grief nähdä mitä vedessä tapahtui. Hän näki Mataaran sylen syvyydessä irrottautuvan kuolleesta merirosvosta ja uivan pinnalle. Kun hänen päänsä kohosi vedenpintaan, näki hän kapteeni Glassin uppoamassa — tämä kun ei osannut uida. Ja silloin kuningatar, niin vanha eukko kuin olikin, mutta saarelainen, ui kohti ja laahasi uppoavan miehen raakapuille.

Viisi päätä, vaalakkaa ja ruskeaa, näkyi vedenpinnalle kohoavain mustain polyneesialaispäiden joukossa, ja Grief pyssy kädessä odotti tilaisuutta ampua. Vuohi-Mies laukaisi ensin, ja yksi mies upposi. Mutta raiatealaismiehille, jotka olivat isoja ja voimakkaita, puoliksi kaloja, oli kostontilaisuus annettu. Nopeasti sukeltaen he kävivät kaulankatkaisijain kimppuun, ja ylhäältäpäin nähtiin, kuinka rosvot hukkuivat kuin koiranpennut.

Kymmenessä minuutissa oli kaikki ohi. Huahine-naiset, yhäkin nauraen ja kikattaen, pitivät kiinni veneen laidoista. Raiatealaismerimiehet, määräystä odottaen, olivat raakapuiden vierellä, mistä kapteeni Glass ja Mataara pitelivät kiinni.

"Vanha Rattler-parka", valitti kapteeni.

"Ei sinnepäinkään", sanoi Grief. "Viikon kuluessa me sen nostamme, panemme uuden keskikannen, ja sitten lähdemme." Ja kuningattarelle hän sanoi: "Kuinka voit, sisareni?"

"Naumoo on mennyt, ja Motuaro, mutta Fuatino on meidän taas. Tämä päivä on suuri. Sana lähetettäköön kaikelle kansalleni, niille, jotka ovat vuorilla vuohien luona. Ja tänä iltana, taas kerran, me juhlimme ja iloitsemme Isossa Talossa."

"Kyllähän se tarvitsikin uudet kansipalkit", sanoi kapteeni Glass.
"Mutta kronometrit ovat epäkunnossa loppumatkan."