MERKKI
Enää en paljoa muistele Stephen Mackayeta, vaikka minulla aikoinani oli tapana käyttää hänen nimeään vannomisen vahvistukseksi. Tunnustan, että niihin aikoihin rakastin häntä enemmän kuin omaa veljeäni. Mutta jos nyt vielä joskus kohtaan Stephen Mackayen, niin en ole vastuunalainen teoistani. Minä en jaksa sulattaa sitä, että sellaisen miehen, jonka kanssa olin veljellisesti jakanut ruuan ja vuodehuovat ja jonka kanssa yhdessä olimme ponnistelleet Chilcootin solassa, pitikin menetellä niin, kuin hän teki. Pidin aina Stevea rehtinä miehenä ja kelpo toverina, jonka luonteessa ei ollut kostonhimon eikä ilkeämielisyyden hiventäkään. Mutta ikinäni en enää luota ihmistuntemukseeni. Nähkääs, minä hoitelin sitä miestä, kun hän makasi tyfoidikuumeessa, yhdessä näimme nälkää Stewartin latvoilla ja hän pelasti henkeni Little Salmonilla. Ja nyt kaikkien yhdessä elettyjen vuosien jälkeen en voi sanoa hänestä muuta, kuin että hän on kehnoin mies, minkä ikinä olen tuntenut.
Lähdimme Klondikea kohti syksyllä 1897, jolloin kultakuume oli kiihkeänä, mutta lähdimme siksi myöhään, ettemme ehtineet Chilcootin yli ennen vesien jäätymistä. Puolitiessä saimme ottaa varustuksemme selkäämme ja kun alkoi sadella lunta, koetimme hankkia koiria vetämään tavaramme loppumatkan. Siten satuimme saamaan Merkin. Koirat olivat silloin kalliita ja me saimme maksaa siitä satakymmenen dollaria. Ja se näytti kyllä hintansa arvoiselta. Sanoin näytti, sillä se oli komeimpia koiria, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sen paino oli kuusikymmentä naulaa ja kaikesta päättäen se oli hyvä rekikoira. Mutta rodusta oli mahdoton päästä selville. Se ei ollut intiaanikoira, ei Mameluten eikä liioin Hudsonin koira. Se muistutti niitä kaikkia eikä ainoatakaan täydelleen. Ja kaiken lisäksi oli siinä myöskin hieman valkoisen miehen koiraa, sillä toisessa kyljessä oli kellan-ruskean-punaisen-likaisen-valkealla pohjalla — sen värinen oli koiran turkki — vesiastian pohjan suuruinen sysimusta merkki. Juuri senvuoksi me nimitimme koiraa Merkiksi.
Ulkonäössä ei sillä ollut pienintäkään vikaa. Kun se oli hyvässä kunnossa, näkyivät kuhmuiset lihakset joka paikasta. Enkä milloinkaan ole nähnyt Alaskassa niin voimakkaan näköistä koiraa, en myöskään niin älykkäältä näyttävää. Kun sitä silmäili, niin varmasti uskoi, että se kykeni vetämään enemmän kuin kolme samanpainoista koiraa. Kenties olisi se voinutkin, mutta minä vaan en sitä nähnyt. Ei äly sitä siihen suuntaan ohjannut. Varastamisessa ja ruuan hankkimisessa se oli mestari. Sillä oli sellainen vaisto, että se suorastaan haistoi etukäteen, milloin olisi ollut käytävä käsiksi työhön, ja silloin se yritti hiipiä syrjään. Ja päästyään irti, osasi se yhtä taitavasti pysyäkin irti. Mutta kun se joutui työhön, niin olisi sydämenne vuotanut verta nähdessänne, miten äly siitä täydelleen hävisi ja jäljelle jäi vain kömpelö, hoippuva, tyhmä ja veltto rakki.
Joskus olen ajatellut, ettei se ollutkaan tyhmyyttä. Kentiespä oli koira liian viisas tehdäkseen työtä, kuten jotkut tuntemani miehet. Kentiespä se älykkyydessään veti meitä kaikkia nenästä. Mahdollisesti se harkitsi kaiken ja arveli, että ottaen selkäsaunan silloin tällöin ja tekemättä työtä oli paljoa mukavampaa kuin tehdä aina työtä ja säästyä selkäsaunalta. Kyllä sillä koiralla oli tarpeeksi älyä sellaisiin mietiskelyihin. Sanonpa teille, että olen istunut ja katsonut sen silmiin, kunnes kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani sen silmistä kuvastuvaa älykkäisyyttä. En osaa keksiä sopivia sanoja selittääkseni sitä. Siihen eivät tyhjät sanat riitä. Näin sen, siinä kaikki. Joskus tuntui minusta, että näin ihmisen sieluun, kun katsoin koiraa silmiin. Ja se, mitä siellä näin, herätti omassa mielessäni kaikenlaisia ajatuksia sielunvaelluksesta ja muusta sellaisesta. Ja sanon teille, vaistomaisesti tunsin, että sen eläimen silmissä oli jotain suurta. Sanoman ne sisälsivät, mutta minä en ollut tarpeeksi suuri kyetäkseni sitä tajuamaan. Ja mitä se lienee ollutkaan (tiedän, että puhun naurettavasti) — mitä se lieneekään ollut, se oli minua voimakkaampi. En voi antaa teille aavistustakaan siitä, mitä eläimen silmissä näin. Ei se ollut valoa eikä se ollut väriä. Jotain liikkuvaa se oli. Se liikkui poispäin, vaikka itse silmät pysyivätkin aivan hievahtamatta. Ja luonnollisestikaan en minä nähnyt sen liikkuvan. Tunsin vain vaistomaisesti, että se liikkui. Se oli ilme — juuri sitä se oli — ja minä sain siitä vaikutelman. Ei, samanlainen kuin pelkkä ilme se ei ollut. Siinä oli enemmän. En tiedä, mitä se oli, mutta se herätti minussa sukulaisuuden tunteen yhtä kaikki. Eipä siltä, ei se tunne ollut senttimentalinen. Paremminkin se sukulaisuus merkitsi tasavertaisuutta. Enkä usko, että se oli tietoista. Varmastikin oli se koiran puolelta tiedotonta. Kun se kerran oli olemassa, niin se oli, ja minkä sille voi, että se kuvastui näkösälle. Ei se kuvastunut, se liikkui. Tiedän puhuvani roskaa, mutta jos te olisitte katselleet koiraa silmiin, kuten minä tein, niin ymmärtäisitte. Steveen se oli tehnyt samanlaisen vaikutuksen. Katsokaas, yritin kerran tappaa Merkin, eihän siitä ollut mihinkään, mutta siinä yrityksessä kärsin tappion. Talutin sen pensaikkoon. Hitaasti ja vastahakoisesti se tuli mukanani. Se tiesi, mitä oli tekeillä. Sopivalle kohdalle pysähdyin, poljin jalallani talutusnuoraa ja vedin esille ison Colt-revolverini. Ja koira istahti rauhallisesti katsellen minua. Sanon teille, ei se rukoillut, se vain katsoi. Ja sen silmissä näin liikkuvan, juuri niin, liikkuvan, niin paljon käsittämätöntä. Todellisuudessa en nähnyt liikettä. Mielessäni sen näin, sillä kuten jo äsken sanoin, minä luullakseni vain tunsin sen. Ja sanonpa teille nyt sen suoraan: se oli minulle ylivoimaista. Se olisi ollut samaa kuin tappaa mies, tietoinen, rohkea mies, joka rauhallisesti katsoo asettanne ikäänkuin sanoakseen: "Ketä pelottaa?" Ja lisäksi näytti silmien sisältämä sanoma olevan niin lähellä, että minä nopean laukauksen asemesta pysähdyin nähdäkseni, voisinko sen nyt tajuta. Tuossa se oli, aivan edessäni, vilahdellen koiran silmissä. Ja sitten oli kaikki liian myöhäistä. Minua rupesi pelottamaan. Koko ruumiini vapisi ja vatsassani tuntui nykäyksiä, jotka; saattoivat minut merikipeäksi. Istuin vain ja katselin koiraan, joka puolestaan katsoi minuun, kunnes luulin tulevani hulluksi. Tahdotteko tietää, mitä tein? Heitin revolverin maahan ja juoksin takaisin leiriin Jumalan pelko sydämessäni. Steve ivaili minua. Mutta, nähkääs, viikkoa myöhemmin Steve vei Merkin metsään samassa aikomuksessa. Steve palasi yksin, mutta vähän ajan kuluttua Merkki tipsutteli takaisin, sekin.
Joka tapauksessa ei Merkki tahtonut tehdä työtä. Olimme maksaneet siitä satakymmenen dollaria viimeisistä pennosistamme ja se ei tahtonut tehdä työtä. Se ei tahtonut edes vetää vetohihnaa tiukalle. Kun ensi kerran panimme sen valjaisiin, puheli Steve sille ja se ikäänkuin vapisi, siinä kaikki. Ei yritystäkään vetämiseen. Koira vain seisoi siinä tutisten kuin hyytelö. Steve kosketti sitä piiskalla. Se vingahti, mutta ei hievahtanut. Toinen sivallus, hieman lujempi. Se rupesi ulvomaan, tavallista, pitkäveteistä sudenulvontaa. Silloin Steve raivostui ja antoi sille sivalluksen toisensa jälkeen, ainakin puolisentusinaa, ja juoksujalkaa minä kiiruhdin teltalta.
Sanoin Stevelle, että hän kohteli eläintä raa'asti, ja silloin oli meillä sananvaihto, ensimäinen, mitä meillä oli ollut. Hän heitti piiskan lumeen ja poistui raivoissaan. Otin piiskan ja menin koiran luokse. Merkki vapisi ja hytisi painautuen maahan, ennenkuin ehdin piiskaa heilauttaakaan. Kun se sai ensimäisen sivallukseni, alkoi se ulvoa ikäänkuin makkarakoneessa. Steve palasi ilkkuen minulle ja minä pyysin anteeksi äskeiset sanani.
Mahdotonta oli saada Merkkiä tekemään mitään. Ja kaiken muun hyvän lisäksi se oli pahin ahmatti koiraksi, mitä olen milloinkaan nähnyt. Päälle päätteeksi se oli mitä taitavin varas. Sitä vastaan oli mahdoton turvautua. Monen aamiaisen saimme syödä ilman silavaa, sillä Merkki oli ennättänyt ennen meitä. Ja juuri sen koiran tähden me olimme vähällä kuolla nälkään Stewartin latvoilla. Se älysi keinon murtautua lihasäiliöömme, ja mitä se ei itse jaksanut syödä, sen söivät valjakkomme muut koirat. Mutta puolueeton se oli. Se varasti kaikilta. Väsymättä se oli aina liikkeessä tarkkaan nuuskien kaikki paikat. Eikä viittä mailia lähempänä ollut ainoatakaan leiripaikkaa, jota se ei olisi tarkastanut. Pahinta oli, että sen vierailulaskut tuotiin aina meidän maksettaviksemme, mikä olikin varsin oikein, sillä se oli maan tapa. Mutta raskasta se meille oli etenkin ensimäisenä Chilcootin luona viettämänämme talvena saadessamme maksaa kokonaisia kinkkuja ja silavakylkiä, joita emme olleet syöneet emmekä edes nähneet. Tapella se osasi myöskin, se koira. Kaikkea muuta se osasi tehdä paitsi työtä. Milloinkaan se ei vetänyt naulaakaan, mutta se oli koko valjakon pomo. Ja kyllä se osasi pitää toiset koirat kurissa. Se käyttäytyi kuin öykkäri tyrmistyttäen toiset koirat ja aina oli niistä jollakin tuoreet muistot Merkin hampaista. Mutta ei se ollut pelkkä öykkäri. Se ei pelännyt ainoatakaan neljällä jalalla kulkevaa oliota. Ja olen nähnyt sen yksin menevän vieraaseen valjakkoon pelkästään tappelemaan ilman pienintäkään syytä. Kerroinko jo, että se osasi syödä. Kerran tapasin sen syömästä piiskaa. Se on ihan totta. Siimasta se oli aloittanut ja minun saapuessani oli se päässyt kädensijaan asti, joka parhaillaan oli menossa.
Mutta komean näköinen se oli. Ensimäisen viikon lopulla me myimme sen seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista ratsastavalle poliisille. Heillä oli kokeneita koiranajajia ja tiesimme, että kun Merkki olisi kulkenut kuudensadan mailin matkan Dawsoniin, niin olisi se hyvä ajokoira. Sanoin, että tiesimme, sillä silloin olimme vasta äskettäin tutustuneet Merkkiin. Vähää myöhemmin emme olleet niin ajattelemattomia, että olisimme tienneet mitään mistään, mikä sitä koski. Viikkoa myöhemmin heräsimme varhain aamulla kimakimpaan koiratappeluun, mitä ikinä olimme kuulleet. Merkki oli palannut takaisin ja oli parhaillaan opettamassa kuria valjakollemme. Sinä aamuna oli aamiaisemme alakuloinen, sen sanon. Mutta kahta tuntia myöhemmin mielialamme kirkastui, kun myimme Merkin viralliselle kuriirille, joka oli matkalla Dawsoniin kuljettaen hallituksen viestejä. Sillä kertaa Merkki viipyi vain kolme päivää, ja kuten tavallisesti, juhli tuloaan panemalla toimeen kunnon metelin.
Kun olimme saaneet omat varustuksemme solan yli, vietimme talven ja kevään kuljettaen toisten tavaroita ja ansaitsimme hyvin. Myöskin Merkki tuotti meille rahaa. Kun olimme myyneet sen yhden kerran, myimme sen myös kaksikymmentä kertaa. Aina se palasi eikä kukaan vaatinut meiltä rahojaan takaisin. Emme me tahtoneet Merkistä rahaa. Olisimme maksaneet sievoisen summan, jos kuka hyvänsä olisi sen meiltä ottanut. Meidän oli päästävä siitä eroon ja lahjoittaa emme sitä voineet, sillä se olisi herättänyt epäilyksiä. Mutta siksi komea sillä oli ulkomuoto, että sen myyminen ei milloinkaan tuottanut vaikeuksia. "Tottumaton", sanoimme me vain ja siitä maksettiin tavanmukainen hinta. Myimme sen niinkin halvasta kuin kahdestakymmenestäviidestä dollarista ja kerran saimme siitä sataviisikymmentä. Sillä kertaa toi ostaja omassa persoonassaan Merkin takaisin. Hän ei suostunut ottamaan takaisin rahoja, mutta tapa, millä hän meitä soimasi, oli peloittavan kunnioitustaherättävä. Hän sanoi pitävänsä hintaa halpana siitä, että hän sai sanoa meille, mitä hän meistä ajatteli. Ja me tunsimme mielessämme, että hänellä oli oikeus puolellaan emmekä vähääkään sanoneet hänelle vastaan. Mutta en vielä tähän päivään asti ole saanut takaisin samanlaista omanarvontuntoa, kuin mitä tunsin, ennenkuin mies minut häpäisi.
Jäiden lähdettyä nostimme tavaramme Lake Bennettin malliseen veneeseen ja lähdimme kohti Dawsonia. Meillä oli hyvä koiravaljakko ja luonnollisesti sijoitimme sen tavaroittemme päälle. Merkki oli mukana, siitä oli mahdoton päästä eroon. Ja toistakymmentä kertaa se ensimäisenä päivänä työnsi jonkun koiran tappelussa veneestä veteen. Siellä oli ahtaat paikat ja se ei näyttänyt pitävän tungoksesta.
"Avarat tilat tuo koira tarvitsee", sanoi Steve seuraavana päivänä.
"Jätetään se maihin."
Niin teimme ja laskimme veneen Caricon Crossingin luona likelle rantaa ja kehoitimme sitä hyppäämään. Kaksi muuta koiraa, hyvää koiraa, hyppäsi sen mukaan ja meiltä meni kaksi kokonaista päivää niitä etsiessämme. Milloinkaan emme enää niitä kumpaakaan nähneet, mutta siksi suuri oli Merkin menosta johtunut helpotuksentunne, että pidimme hintaa halpana, samoinkuin se mies, joka menetti sataviisikymmentä dollaria. Ensimäistä kertaa moniin kuukausiin Steve ja minä nauroimme vihellellen ja naureskellen. Olimme iloisia kuin pääskyset. Synkät päivät oli sivuutettu. Painajainen oli väistynyt. Merkki oli mennyt.
Kolme viikkoa senjälkeen seisoimme Steve ja minä joen rannalla Dawsonissa. Pieni Lake Bennettiltä saapuva laiva lähestyi juuri rantaa. Äkkiä näin Steven hypähtävän ja kuulin hänen sanovan jotain varsin rumaa, joka ei ollut hänen tapaistaan. Rupesin tarkastelemaan laivaa ja siinäpä se! Laivan keulassa istui Merkki karvat pystyssä. Heti livahdimme me tiehemme kuin kaksi piestyä kylänrakkia tahi oikeudenkättä lymyilevää pahantekijää. Niin arveli poliisiluutnanttikin, joka näki meidän luikkivan tiehemme. Hän epäili, että laivassa saapui meitä etsiviä lainvalvojia. Laivan tuloa hän ei jäänyt odottamaan, vaan seurasi perässämme ja pidätti meidät kapakan nurkassa. Meillä oli varsin hupaista selitellessämme, sillä me emme suostuneet lähtemään takaisin laivalle, missä olisimme tavanneet Merkin. Lopuksi hän jätti meidät toisen poliisimiehen vartioitaviksi ja meni itse laivalle. Hänestä selviydyttyämme menimme majallemme. Sinne saapuessamme istui Merkki ovella meitä odottelemassa. Mistä ihmeestä se tiesi meidän asuvan siellä? Sinä kesänä oli Dawsonissa väkeä neljäkymmentätuhatta henkeä ja miten totta tosiaan se osasi löytää juuri meidän majamme? Mistä se saattoi ensiksikin tietää, että me olimme Dawsonissa? Sen jätän teidän pohdittavaksenne. Mutta älkää unohtako, mitä olen kertonut sen älystä ja siitä ihmeellisestä kuolemattomuuden vaikutelmasta, joka minussa syntyi katsoessani sen silmiin.
Nyt oli mahdotonta koettaakaan päästä siitä enää eroon. Dawsonissa oli liian paljon sellaisia miehiä, jotka olivat ostaneet sen Chilcootilla, ja puhe siitä levisi nopeasti. Useita kertoja panimme sen Yukonia alaspäin lähtevään laivaan. Mutta seuraavalla laiturilla se hyppäsi maihin ja juoksi rantaa myöten takaisin. Emme saaneet sitä myydyksi, emme voineet sitä tappaa (kumpikin olimme koettaneet) eikä kukaan muukaan kyennyt sitä tappamaan. Se koira oli noiduttu. Kerrankin näin sen pääkadulla käyvän tappeluun vastassaan viisikymmentä koiraa. Ja kun koirat erotettiin, oli se vahingoittumattomana jaloillaan, kun taas sen vastassa olleista koirista kaksi makasi kuolleena.
Näin sen majuri Dinwiddien keittiöstä varastavan niin raskaan hirvenlihakimpaleen, että koira töintuskin pääsi karkuun nopeammin kuin sitä kirves kädessä ajava rva Dimwiddien intiaanikeittäjätär. Kun koira intiaaninaisen luovuttua takaa-ajosta pääsi mäelle, tyhjensi majuri Dinwiddie sitä kohti kertaakaan osaamatta. Sitten saapui poliisi paikalle ja pidätti majurin ampuma-aseen käyttämisestä kaupungin sisällä. Majuri Dinwiddie maksoi sakkonsa, kun taas Steve ja minä maksoimme hirvenlihasta dollarin naulalta luineen päivineen. Sen oli hänkin siitä maksanut. Liha oli sinä vuonna kallista.
Kerron vain sen, mitä näin omin silmin. Ja kerron teille vieläkin yhden tapauksen. Näin Merkin putoavan avantoon. Jää oli kolme ja puoli jalkaa paksua ja virta vei koiran mukanaan kuin oljenkorren. Kolmesataa askelta alempana oli sairaalan suuri vesiavanto. Merkki ryömi esille avannosta, nuoli pois veden, pureskeli irti varpaiden väliin muodostuneen jään, juoksi joen rannalle ja antoi kultakomissionäärin isolle newfoundlantilaiselle selkään.
Vuoden 1898 lopulla sauvoimme Yukonia ylöspäin viimeisillä avovesillä pyrkien Stewart-joelle. Otimme mukaamme kaikki koirat paitsi Merkin. Olimme mielestämme elättäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Me olimme saaneet uhrata sen tähden enemmän aikaa, vaivaa, rahaa ja ruokaa, kuin mitä olimme saaneet käydessämme sillä kauppaa Chilcootilla — erittäinkin ruokaa. Niinpä sidoimmekin sen kiinni majaamme ja lähdimme. Ensimäisenä yönä leiriydyimme Indian-joen suulle ja ilvehdimme keskenämme, että olimmepa lopulta päässeet Merkistä. Steve puheli leikkisin sanasutkauksin ja minä nauroin leveästi huovilla istuessani, kun pyörremyrsky saapui leirillemme. Hiukset nousivat meiltä pystyyn katsellessamme, miten Merkki iski kiinni koiriimme ja näytti niille, mitä kuuluu ja kuka käski. Miten se oli voinut päästä irti? Sen saatte te selittää. Minulla ei siitä ole aavistustakaan. Ja miten se oli päässyt Klondike-joen yli? Siinä toinen kysymys. Ja mistä oli se saattanut tietää meidän lähteneen Yukonia ylöspäin? Nähkääs, mehän kuljimme vesitse eikä se ollut voinut haistaa jälkiämme. Steve ja minä aloimme tulla taikauskoisiksi. Koira alkoi käydä hermoillemme ja näin meidän kesken sanoen me sitä hieman pelkäsimme.
Vedet jäätyivät meidän ollessamme Henderson Creekin suulla. Siellä me myimme Merkin kahdesta jauhosäkistä White Riveriä ylöspäin lähtevälle kuparinetsintäretkikunnalle. Koko se retkikunta on tuhoutunut. Ei jälkeäkään ole milloinkaan löydetty, ei miehistä, ei koirista eikä re'istä. Kaikki katosi jäljettömiin ja seutu sai yhden selvittämättömän tapahtuman lisää. Steve ja minä ponnistelimme ylöspäin Stewartia ja kuusi viikkoa myöhemmin ryömi Merkki leiriimme. Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin luuranko ja hädintuskin se kykeni kulkemaan, mutta yhtä kaikki se tuli. Ja sen minä tahtoisin tietää, kuka sille kertoi, että me lähdimme Stewartia pitkin? Olisimmehan saattaneet lähteä tuhanteen muuhun paikkaan. Mistä se tiesi? Sanokaa te se minulle, niin minä sanon sitten teille.
Siitä oli mahdoton päästä eroon. Maygossa se aloitti tappelun erään intiaanin koiran kanssa. Tämän omistaja koetti iskeä Merkkiä kirveellä, mutta löi harhaan ja tappoi oman koiransa. Puhukaa sitten taikuudesta ja kuulien kääntämisestä sivulle. Minä puolestani pidän paljon vaikeampana kääntää kirves syrjään, kun kirveen varresta pitelee vahvarakenteinen intiaani. Ja sen näin minä omin silmin. Ei se intiaani aikonut tappaa omaa koiraansa. Siinä teille uusi pulma selvitettävänä.
Kerroin teille, miten Merkki murtautui lihavarastoomme. Siitä oli vähällä koitua meille kuolema. Siellä ei ollut riistaa saatavissa ja liha oli ainoa ruokamme. Hirvet olivat edenneet satojen mailien päähän ja intiaanit niiden mukana. Siinä sitä oltiin. Kevät teki tuloaan ja odottelimme jäiden lähtöä. Hoikiksi kävimme, ennenkuin päätimme ryhtyä koiriin käsiksi ja Merkin päätimme syödä ensiksi. Arvatkaapa, mitä se koira teki? Se luikki tiehensä. Mistä se saattoi tietää, että olimme päättäneet syödä sen. Pidimme öisin vahtia, mutta se ei palannut ja meidän täytyi syödä toiset koiramme. Söimme koko valjakon.
Ja jatko sitten. Te tiedätte, minkälaista jäidenlähtö on suuressa joessa. Biljooneja tonneja jäitä vyöryy jokea alas ryskyen ja kohisten kuin tuhannet myllyt. Ja kun Stewartista silloin jäät lähtivät, näimme Merkin keskellä pahinta räiskettä. Se oli yrittänyt joen poikki ja jäät olivat temmanneet sen mukaansa. Kiljuen ja huutaen juoksentelimme rannalla, viskellen hattujamme ilmaan ja silloin tällöin syleillen toisiamme. Olimme hulluina ilosta, sillä nyt oli Merkin tuho varma. Sillä ei ollut miljoonasosan mahdollisuutta pelastua. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut ensinkään. Jäidenlähdön jälkeen lähdimme veneellämme soutamaan Stewartia ja Yukonia myöten Dawsoniin. Viikoksi pysähdyimme ruokkimaan nälkiytyneitä ruumiitamme Henderson Creekin suussa oleville majoille. Ja kun sitten saavuimme rantaan Dawsonissa, niin Merkki istui rannalla odottamassa korvat suipossa, häntä heiluen, huulet ystävällisesti irvessä, toivottaen meidät sydämellisesti tervetulleiksi. Miten oli se selviytynyt jäistä? Miten se tiesi, että me saapuisimme Dawsoniin ja juuri sillä hetkellä tuli rannalle meitä odottamaan?
Mitä enemmän ajattelen Merkkiä, sitä varmemmaksi tulee minussa vakaumus, että tässä maailmassa on sellaista, mitä tiede ei kykene selittämään. Tieteelliseltä pohjalta on Merkkiä mahdoton ymmärtää. Siinä on luonnonihmettä, mystillisyyttä tahi jotain sentapaista ja hieman teosofiaa seassa. Klondike on hyvä maa. Saattaisin olla siellä vieläkin ja kenties miljoonien omistaja, jollei Merkkiä olisi ollut. Se rasitti hermojani. Kaksi vuotta kestin, mutta sitten voimani loppuivat. Kesällä 1899 lähdin. En sanonut Stevelle mitään. Yksinkertaisesti luikin tieheni. Mutta asiat järjestin kaikki kuntoon. Jätin Stevelle kirjeen sekä paketin selittäen, mitä hänen piti sen sisällöllä tehdä. Merkki oli kuluttanut minut pelkäksi luuksi ja nahaksi. Hermostoni oli niin piloilla, että monasti hypähdin ja katselin ympärilleni, vaikkei ketään ollut äänenkantamilla. Mutta hämmästyttävän nopeasti pääsin entiselleni. San Franciskoon saapuessani olin saanut kaksikymmentä naulaa entistä painoani takaisin, ja Oaklandiin vievälle lautalle tullessani olin täysin ennallani, niin että oma vaimonikin turhaan tarkasteli, olinko muka muuttunut.
Steve kirjoitti minulle kerran ja hän tuntui olevan harmissaan. Häneen oli jonkunverran koskenut, kun jätin hänet Merkin pariin. Myöskin kertoi hän käyttäneensä jättämäni paketin sisällön määräysteni mukaan. Nyt ei hänellä muka ollut mitään tekemistä. Vuosi kului. Olin entisessä toimessani ja minua onnisti kaikin puolin hyvin. Sitten saapui Steve. Hän ei käynyt minua katsomassa. Näin hänen nimensä laivan matkustajaluettelossa ja ihmettelin, kun hän ei tullut. Mutta kauan ei minun tarvinnut ihmetellä. Kun eräänä aamuna heräsin, näin ovenpieleen köytetyn Merkin pitävän maitokuskia loitolla. Juuri sinä aamuna oli Steve, kuten perästäpäin kuulin, lähtenyt pohjoiseen Seattlea kohti. Sen jälkeen en enää lihonut. Vaimoni ostatti minulla Merkille kaulanauhan ja ketjut. Ennenkuin tunti oli kulunut, se osoitti kiitollisuuttaan tappamalla vaimoni persialaisen kissan. Merkistä on mahdoton päästä eroon. Se on luonani kuolemaani asti, sillä se ei varmastikaan kuole. Ruokahaluni ei enää ole niin hyvä kuin ennen sen saapumista ja vaimoni sanoo, että näytän kiusaantuneelta. Eilen illalla pääsi Merkki Mr. Harveyn, lähimmän naapurini, kanatarhaan ja tappoi häneltä yhdeksäntoista mielitipoa. Minun on ne maksettava. Tien vastaisella puolella olevat naapurini riitelivät vaimoni kanssa ja sitten muuttivat pois. Merkki oli syypää. Ja sentähden olen suuttunut Stephen Mackayeen. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän oli niin halpamainen.