XXV LUKU.
Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa ovat he onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Daylightin laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauvan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmin uutta, mutta heille kuului muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He tiesivät miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä. He tiesivät jo ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.
Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää. Eroitus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa ja syvempää tyydytystä. Daylight, joka oli hoidellut suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä, Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän oli käyttänyt järkiperäisempiä menettelytapoja, jotka hänen järkensä hyväksyi.
Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään oli yhtä vaarallinen hänen tuumilleen kuin liikemaailmassa oli ollut Charles Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia. Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettenia ja Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvullisuuden meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen, ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein tahtonut menestyä ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne sala-ojat, sai hän aina iloita menestyksestään.
Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä muutamia jouhisuitsiaan. Työn hän teki itse vaikka hänen jonkun kerran täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Daylight tuskin riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimäisenä iltana Dede, joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemassa omaa.
Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakastettuja työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut ostaa kaikki mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee, kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta ennenkuin uskalsi ostaa amerikalaisen ruuvitaltan ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä pienestä koneistosta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen. Hän säästi kuuden kuukauden aikana muna-rahansa, joihin hänellä oli erikoisoikeus ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvituolin, joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri kuin heidän ilonsa Mabin ensimäisen varsan johdosta, joka oli Deden erikoisomaisuutta.
Vasta toisena kesänä Daylight rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä kaikki nämät puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Daylight pitäneet kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan; joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa; joka teki ansiotyötä vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin; ja joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi aamunkoitteessa ja harhaili kukkuloilla.
Toisinaan hän oli Deden ja Daylightin mukana kauriin jahdissa, jota käytiin vuorirotkojen poikki ja Hood-vuoren epätasaisten jyrkänteiden ylitse, vaikka useimmin Dede ja Daylight olivat yksin. Nämät ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen ja kätketyn notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkulaseinämässä. He oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin, Bobin ja Mabin vaivaloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.
Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä, jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrella, joka vei alas suuren vuorirotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he istuttivat sananjalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti ja sananjalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Daylight vain silloin tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille syreenille, jonka Daylight sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että punakeltaiset kukat helottivat vuoriheinäniityillä ja aitojen varsilla ja uudisviljelysten reunamilla.
Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niitty-joen varrelle, missä sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun jälkimäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Daylight apuun ja julisti sodan jokaista vesikrassi-tarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan. Hääpäivänään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasvi-orvokin mutkittelevan tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella ja tänne hän istutti yhä uusia ja uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean niityn yläpuolella tuli Mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden työtä, kun sen sijaan Daylight, joka ratsasti lyhytvartinen kirves satulankaaressaan raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella kukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi sitä, missä puita oli liian tiheässä.
Nämät puuhat eivät tuottaneet heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin työtä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämät kukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies ja nainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei avutta menestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta. Hevoset ja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja tallasivat niitä ja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten parhaiten taisi. Mutta elukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa, sillä niillä oli vähän ja maatila oli laaja. Muuten olisi Daylight voinut ottaa kaksitoista hevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista dollaria kuussa hevosesta. Mutta hän ei tehnyt sitä peläten hävitystä, jonka sellainen hevoslauma olisi saanut aikaan.
Ferguson tuli heidän luokseen juhlimaan huoneenlämmitystä, joka seurasi suuren kivi-tulisijan valmistumista. Daylight oli jonkun kerran ratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen kanssaan siitä, miten oli meneteltävä ja hän oli ainoa vieras tässä juhlatilaisuudessa, jolloin ensi kerran oli tuli takassa. Poistamalla väliseinän oli Daylight tehnyt kahdesta huoneesta yhden ja tämä oli suuri arkihuone, mihin Deden aarteet oli sijoitettu — hänen kirjansa ja taulunsa ja valokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen kuvapatsas, hehkupannu, missä lautasia ja vateja lämmitettiin ja kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden omien nahkojen lisäksi oli täällä Daylightin tappamien kauriiden ja preeriasusien nahkoja ja yksi vuorileijonan nahka. Hän oli itse parkinnut ne hitaasti ja vaivaa nähden vanhan ajan kullankaivajien tapaan.
Daylight ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja sytytti. Hauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja kävivät kiinni suurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi miehensä käsivarteen ja kolmisin he katselivat jännityksestä henkeään pidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, teki hän sen säteilevin kasvoin ja käsi ojennettuna.
"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!" huusi hän.
Hän puristi Daylightin kättä innoissaan ja Daylight puristi yhtä innokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille. He olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin joku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät olivat epäilyttävän kosteat ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka työn tulos tämä oli. Daylight nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen ja lennätti häntä pianolle päin huutaen: "Soita, Dede! Soita ylistysvirsi!"
Ja liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui huoneessa riemuitsevat säveleet.
XXVI LUKU.
Daylight ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikkei ollut maistanut väkijuomia kuukausmääriin siitä päivästä lähtien, jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta oli hän menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle. Hän ei kaivannut sitä ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä ja kun hänelle kaupungissa joskus tarjottiin, vastasi hän: "Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?"
Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli kaupunkilainen liikemies Burning Daylight kuollut pikaisen kuoleman maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Daylight astunut hänen sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan ja hän oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli Sonoma-laakson tunnustetusti vahva mies, joka nosti raskaimmat taakat ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijä-väen keskuudessa. Ja kerran vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivaja-tapaan haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa laakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja vietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.
Ensin oli Daylight rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä ja käynyt päivätyössä; mutta pian saattoi hän ansaita toisella tavalla, joka miellytti häntä enemmän, eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä yksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla. Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta pahatapaista varsaa ja hän onnistui tässä niin hyvin, että hän pian sai maineen taitavana hevosen-opettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki rahat mitä tarvitsi tällä hänelle mieluisalla työllä.
Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen peninkulman päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa johtajan paikan. Multa Daylight hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.
"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti rajoitetun määrän opetettavia hevosia.
"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, etkä rakastavia vaimoja, etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja neljäkymmentä miljoonaa dollaria eivät voi ostaa minulle takaisin yhtä päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."
Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi varhain vuoteeseen, nukkui kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän oli aina toimessa ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita toimitettavana ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat houkuttelevilta, eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä, kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä peninkulmaa. Toisinaan, kun Daylightilla oli säästössä hiukan rahaa ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevosensa selkään, sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimäiseen sopivaan maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman määrättyä suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa ja kerran he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun olivat kyllin rikkaita kulkea ratsain aina Daylightin lapsuudenkotiin Itä-Oregonissa ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkotiin Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat suunnitellessaan tämän suuren tapahtuman yksityiskohtia.
Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan kirjettä postiin, seppä pidätti heitä.
"Kuulkaahan, Daylight", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slosson lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta automobiililla matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin, mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."
Daylight oli aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossonin kanssa.
"Slosson?" muistutteli hän, "Slosson? Se on varmaankin tuo moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään." Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain kaksitoista peninkulmaa Santa Rosaan ja hevoset eivät ole uuvuksissa."
Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökähytti päätään.
"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Daylight. "Sitä tietä pääsemme pikemmin perille."
Oli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossonia. Hän ja hänen seurueensa asuivat Oberlin-hotellissa ja Daylight tapasi nuoren moukarinheittäjän itsensä konttorissa.
"Nähkääs, poikaseni", sanoi Daylight niin pian kuin oli esittänyt Deden, "olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden vääntämisessä. Tässä on sopiva paikka."
Slosson hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden kyynärpäät pöydällä ja heidän kätensä yhtyivät. Slossonin käsi painui nopeasti taaksepäin ja alas pöytään.
"Te olette ensimäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä se", sanoi hän. "Koettakaamme vielä kerran."
"Kyllä", vastasi Daylight. "Ja älkää unohtako, että te olette ensimäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin tänään teitä tapaamaan."
Taas heidän kätensä yhtyivät ja taas painui Slossonin käsi pöytään. Hän oli leveäharteinen vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin puolta päätään Daylightia pitempi ja hän ilmaisi suoraan mielipahansa ja pyysi saada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja hetkisen näytti epävarmalta kumpi voittaisi. Kasvot punaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän piti puoliaan, kunnes lihaksensa pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun hän höllensi otteensa ja käsi painui taipuisasti pöytään.
"Te olette liian vahva minulle", tunnusti hän. "Toivon vain, ettette rupea moukarinheittäjaksi."
Daylight nauroi ja pudisti päätään.
"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte moukaria ja minä taivutan käsiä."
Mutta Slosson ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.
"Kuulkaahan", sanoi hän, kun Daylight ja Dede istuivat lähtövalmiina satulassa. "Kuulkaahan — sallitteko, että ensi vuonna tulen teitä tervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa."
"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta minun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän täytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja pilkon puita ja opetan varsoja."
Kerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen miehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät Bennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua, kietoi Daylight kätensä hänen vyötäisilleen.
"Pieni nainen", sanoi hän, "sinun syytäsi se on kaikki. Ja luuletko, että maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun sen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille."
Sillä kaikista ilonaiheista, mitä uusi elämä toi Daylightille, oli Dede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti Dedelle, oli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen lopulta huomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät ainoastaan olleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle muuttaessaan valinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa saattoi menestyä. Huolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti Dede luonnonmukaisesta ulkoilmaelämältä ja Daylight oli joka solullaan etupäässä ulkoilma-ihminen.
Daylight ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä käsiä — käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän paperille pikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta; käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen, jotka loihtivat pianosta ihmeellisiä säveleitä, jotka olivat taitavat taloustoimissa, ja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta Daylight ei ollut liiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin miehen tulee, aivankuin Dede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli oikea työnjako, joka sääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä. Mutta kaikki oli heille yhteistä siten, että he tunsivat harrasta mielenkiintoa toistensa hommiin, Daylight oli yhtä huvitettu Deden keittämisestä ja soitosta kuin Dede oli Daylightin kokeista keittiöpuutarhassa. Ja Daylight, joka päättäväisesti oli kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti huolen siitä, että Dedekin vältti tämän vaaran.
Tästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti itseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli etenkin pitkinä lämpiminä kesinä ja tavallisesti ne olivat heidän kaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista itse pitivät huolen ja heidän, kuten todellisten leiriläisten ainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan Kaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen elämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Daylight pysyi kivenkovaan päätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja kamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin olivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsuttu illallisille suureen arkihuoneeseen ja tällöin Daylight määräsi kullekin tehtävän ja katsoi, että määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi vain vuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen suhteen, joka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen selässä. Loma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen ja hän sai toimekseen valkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.
Daylight pyrki keventämään Deden töitä ja tämän veli kehoitti häntä käyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt kului hukkaan. Daylightin täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia voidakseen ostaa tarpeet ja veli uhrasi kolmen viikon loman hänen auttamiseensa ja yhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan. Paitsi puiden sahaamiseen ja sorvintuolin ja tahkon vääntämiseen, käytti Daylight sitä kirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa oli, kun hän kietoi kätensä Deden vyötäisille ja vei hänet katsomaan pesukonetta, jota Peltonin ratas käytti ja joka todella toimi ja pesi vaatteita.
Dede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti Daylightille runoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä istumassa rentona satulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja ääneen laulaen Kiplingin "Tomlinsonia", tai kirvestään teroittaessa säestäen tahkon surinaa Henleyn "Miekkalaululla". Mutta hänestä ei milloinkaan tullut täydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat opettajansa olivat. Paitsi "Fra Lippo Lippi" ja "Caliban ja Setebos" runoja ei hän Browningilta löytänyt mitään mieleistään ja George Meredith oli hänen kauhunsa. Kuitenkin hän omasta alotteestaan osti viulun ja harjoitteli niin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin viettivät monta onnellista hetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.
Niin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei milloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamu- ja hiljaisia viileitä hämärähetkiä päivän päätyttyä; ja aina vaativat tuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi. Paremmin kuin itse tiesikään oli Daylight tullut käsittämään asioiden verrannollisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat hänelle kaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle olivat tuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun hän oli mahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikaa järkkymään. Kun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun varsan ja teki siitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut yhtä suuria aikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä ei valheteltu eikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt perikatoon ja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään. Ja Dede rinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen vieriä; hän oli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina tai polttavassa auringonpaahteessa; ja istua suojassa suuressa arkihuoneessa, missä puut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun ulkona kaakkoismyrsky vavahdutti maailmaa.
Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan ja vastaukseksi Daylight puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:
"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa, niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten hän lisäsi: "Tahtoisin kuitenkin saada takaisin ajan, jolloin koetin voittaa sinut omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien. Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Ja en voi kielin kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani ympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja puhuit tuulessa ja sateessa."