VI.
"Vietin autonkuljettajan leirissä kolme suunnattomien kärsimysten viikkoa. Mutta sitten eräänä päivänä, ehkä kyllästyneenä minuun tahi peläten vaikutustani Vestaan hän kertoi, että vaeltaessaan Contra Costan kukkuloilta Carquines-salmelle päin hän oli nähnyt savun nousevan sieltä. Tämä merkitsi, että siellä oli toisia ihmisolentoja. Kolme viikkoa oli hän pitänyt minulta täten salassa äärettömän kallisarvoisen tiedon. Lähdin viivyttelemättä matkaan koirieni ja hevosteni kanssa. Kuljin Contra Costan kukkuloiden yli salmelle päin. Toiselta rannalta ei näkynyt savua, mutta Port Costasta löysin pienen lautan, jolle saatoin lastata eläimeni. Löytämäni öljykankaanpalanen toimi hyvin purjeena, ja etelätuuli vei minut nopeasti salmelta Vallejon raunioille. Tuon entisen kaupungin laitaosissa näkyi tuoreita leiripaikan merkkejä. Useat löytämäni raakunkuoret ilmaisivat syyn, miksi nuo ihmisolennot olivat tulleet lahden rannalle. Tämä oli Santa Rosan heimon äskeinen leiri. Seurasin sen jälkiä pitkin vanhaa rautatietä aina Sonomanlaakson suoseuduille. Siellä, Glen Ellenin tiilitehtaan luona, tulin heidän leirilleen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä. Miehistä oli kaksi vanhaa, toinen oli Jones, pankkiiri, toinen Harrison, entinen panttilainaaja, joka oli nainut Napassa olevan Valtion heikkomielisten sairaalan johtajattaren. Tämä oli ainoa eloon jäänyt Napan kaupungin ja kaikkien tuossa rikkaassa ja tiheästi asutussa laaksossa olevien kaupunkien ja kylien asukkaita. Sitten oli kaksi nuorta miestä — Cardiff ja Hale, jotka olivat olleet maanviljelijöitä, sekä Wainwright, tavallinen palkkatyöläinen. Kaikki he olivat löytäneet vaimon itselleen. Hale, sivistymätön ja oppimaton maanviljelijä, oli saanut Isadore'in, joka Vestan jälkeen oli arvokkain ruton säästämistä naisista. Hän oli eräs maailman huomatuimmista laulajattarista. Rutto puhkesi hänen ollessaan San Franciscossa. Hän kertoi minulle monta tuntia seikkailujansa. Hän oli harhaillut Mendocinon metsissä, mistä Hale hänet vihdoin pelasti, jonka jälkeen hänen ainoana keinonaan oli mennä tämän vaimoksi. Hale oli kumminkin hyvä mies huolimatta oppimattomuudestaan, sillä hänellä oli tarkka oikeudentunto. Uskon, että Isadore oli onnellisempi eläessään hänen kanssaan kuin Vesta autonkuljettajan kanssa.
"Cardiffin ja Wainwrightin vaimot olivat rahvaan naisia, työhön tottuneita, lujarakenteisia — oikea tyyppi uuteen, luonnonvaraiseen elämään, jota heidän oli nyt pakko elää. Lisäksi tuli kaksi mielipuolta Eldredge'in heikkomielisten hoitolasta sekä viisi tahi kuusi nuorta lasta, jotka olivat syntyneet senjälkeen kuin heimo oli muodostunut. Vielä oli siellä Berthe. Hän oli hyvä nainen, Ristihuuli, huolimatta isäsi ivasta. Otin hänet vaimokseni. Hän oli isäsi äiti, Edwin, samoin sinun, Hoo-Hoo. Tyttäremme Vera joutui naimisiin isäsi kanssa, Ristihuuli — isäsi Sandow'n, joka oli Vesta Van Wardenin ja autonkuljettajan vanhin poika.
"Minusta tuli Santa Rosan heimon yhdeksästoista jäsen. Ainoastaan kaksi jäsentä tuli sen jälkeen heimon ulkopuolelta. Toinen heistä oli Mungerson, magnaatin poika, joka harhaili pohjois-Californian metsissä kahdeksan vuotta, ennenkuin hän löysi meidät tultuaan etelään. Hän sai odottaa kaksitoista vuotta, kunnes saattoi naida tyttäreni, Mary'n. Toinen oli Johnson, mies, joka perusti Utah'n heimon. Utah, josta hän tuli, on kaukana idässä oleva maa, suurten erämaitten takana. Johnson tuli Californiaan vasta kahdenkymmenenseitsemän vuoden kuluttua rutosta. Hän sanoi, että koko Utah'ssa oli vain kolme henkeä, hän itse mukaan luettuna, säästynyt rutosta, ja että he kaikki olivat miehiä. Nämä kolme miestä elivät yhdessä metsästäen, mutta viimein epätoivoissaan lähtivät Californiaan toivoen löytävänsä sieltä naisia, koska he pelkäsivät, että ihmissuku saattaisi hävitä kokonaan maapallolta. Johnson yksin pääsi läpi erämaan, johon toiset kuolivat. Hän oli meihin liittyessään neljänkymmenenkuudenvuoden ikäinen, ja hän nai Isadore'n ja Hale'in neljännen tyttären, ja hänen vanhin poikansa nai sinun tätisi, Ristihuuli, joka oli Vestan ja autonkuljettajan kolmas tytär. Johnson oli vahva ja luonteeltaan itsenäinen. Sen vuoksi hän erosi Santa Rosan heimosta ja perusti Utah'in heimon, joka asustaa lähellä San José'ta. Se on vähäpätöinen heimo — jäseniä on vain yhdeksän. Mutta vaikka hän itse on kuollut, oli hänellä kuitenkin niin paljon vaikutusta ja voimaa, että tuolla heimolla varmasti tulee olemaan johtava osa sivistyksen palauttamisessa maapallollemme.
"Vain kahdesta muusta heimosta olemme kuulleet — Los Angelesin ja Carmelin heimoista. Viimeksimainitun kantavanhempina oli eräs mies ja nainen. Miehen nimi oli Lopez, hän oli syntyään meksikolainen ja sangen tumma. Hän oli ollut karjapaimenena jossakin Carmelin seutuvilla, ja hänen vaimonsa oli entinen Del Monte-hotellin tarjoilijatar. Seitsemän vuotta aikaisemmin jouduimme tekemisiin Los Angelesin heimon kanssa. Heillä on mainiot asuinpaikat, ainoastaan kuumuus siellä vaivaa. Arvioin, että maailmassa on tätänykyä kolmesataaviisikymmentä tahi neljäsataa ihmistä — sillä edellytyksellä, ettei muualla ole hajanaisia pikku heimoja. Jos sellaisia onkin, me emme ole kuulleet niistä mitään. Sen jälkeen kun Johnson tuli poikki erämaan Utah'sta, emme ole saaneet mitään tietoja idästä. Se suuri, avara maailma, jonka tunsin poikana ja nuorena miehenä, on hävinnyt. Se on lakannut olemasta. Minä olen viimeinen niistä, jotka elivät ruton päivinä ja jotka tietävät tuon etäisen ajan ihmeet. Me hallitsimme maapalloa — maata, vettä ja ilmaa — olimme jumalien vertaisia, mutta nyt olemme alkuperäisiä metsäläisiä Californian jokivarsilla.
"Mutta me lisäännymme nopeasti — sisarellasi, Ristihuuli, on jo neljä lasta. Me lisäännymme nopeasti ja valmistaudumme uudelleen kohoamaan sivistykseen. Ajan tullen liika-asutus pakottaa meidät laajentamaan asuma-alojamme. Sadan ikäpolven päästä ehkä jälkeläisemme menevät yli Sierrojen, aina verkalleen leviten, ikäpolvien kuluessa, täyttääksemme tämän suuren mantereen ja sieltä yhä itään — se on oleva arjalaisten toinen suuri vaellus yli koko maailman.
"Mutta se käy kovin hitaasti, kovin hitaasti, sillä meidän on saavutettava niin paljon ennen sitä. Olemme vajonneet niin auttamattoman syvälle. Olisipa edes yksikin fyysikko tahi kemisti jäänyt eloon! Mutta ei jäänyt, ja me olemme unohtaneet kaiken. Autonkuljettaja ryhtyi sepäksi, hän takoi sen, mitä nykyään käytämme, mutta hän oli laiska mies ja vei mukanaan hautaan kaikki metalli- ja konetietonsa. Mitäpä minä niistä ymmärtäisin. Olin klassillinen tiedemies, en kemisti. Toisilla eloonjääneillä miehillä ei ollut myöskään tietoja. Autonkuljettajalla oli vain kaksi tärkeätä tointa — väkevien juomien valmistaminen ja tupakan kasvattaminen. Kerran juovuspäissään hän surmasi Vestan. Uskon varmasti, että hän teki sen humalaisessa raivokohtauksessaan, vaikka hän aina väitti, että Vesta putosi järveen ja hukkui.
"Pojat, neuvoni on, olkaa varuillanne poppamiesten suhteen. He sanovat itseään lääkäreiksi matkien sitä, mikä kerran oli kunnioitettava ammatti, mutta todellisuudessa he ovat poppamiehiä, paholaisia, taikauskon ja pimeyden apumiehiä. He ovat valehtelijoita ja pettäjiä. Ja me olemme niin turmeltuneita ja syvälle vajonneita, että uskomme heidän valeitaan. Myös heidänkin lukumääränsä lisääntyy, ja he koettavat hallita meitä. Kuitenkin he ovat vain valehtelijoita ja petkuttajia. Katsokaa Ristisilmää, joka tekeytyy lääkäriksi, myy loitsuja tauteja vastaan, antaa hyvän metsästysonnen, lupaa kauniita säitä, hyvää saalista ja hyviä turkiksia, lähettää kuolemannuolia ja tekee tuhansia muita yhtä inhottavia taikoja. Kuitenkin minä sanon, että hän vain valehtelee niitä tehdessään.. Minä, professori Smith, professori James Howard Smith sanon, että hän valehtelee. Olen sen sanonut hänelle peittelemättä. Miksi hän ei ole sitten lähettänyt kuolemannuoltaan surmaamaan minua? Siksi, että hän tietää sen olevan tehottoman. Mutta sinä, Ristihuuli, olet vajonnut niin syvälle taikauskon pimeyteen, että varmasti kuolisit, jos heräisit yöllä ja näkisit kuolemannuolen vuoteesi ääressä. Sinä et kuolisi itse kuolemannuolen tehosta, vaan koska järjetön taikausko on vallannut metsäläismielesi.
"Lääkärit on hävitettävä ja kaikki, minkä olemme menettäneet, on keksittävä uudelleen. Sen vuoksi sanon teille, pojat, täysin tosissani muutamia seikkoja, jotka teidän tulee muistaa ja jättää perintönä lapsillenne. Teidän on kerrottava heille, että kuumennetussa vedessä asuu ihmeellinen voima, jota sanotaan höyryksi ja joka on vahvempi kuin tuhannen miestä ja voi tehdä kaiken ihmiskunnan työn. On useita muita sangen hyödyllisiä seikkoja. Salamassa on myös samanlainen voima, joka sekin oli ihmisen palvelijana ja joka varmasti on jälleen oleva hänen käskyläisenään.
"Aakkoset ovat taas aivan toista laatua. Niiden avulla ymmärrän hienoja merkkejä, mutta te, pojat, osaatte vain karkeata kuvakirjoitusta. Telegraph Hillin kuivaan luolaan, jonne olette usein nähneet minun menevän, kun muut heimon jäsenet ovat lähteneet alas meren rannalle, olen kerännyt useita kirjoja. Niissä on suuria viisauksia. Niiden viereen olen asettanut aakkosten avaimen, joten jokainen, joka taitaa kuvakirjoitusta, voi ottaa niistä selvän. Jonakin päivänä ihmiskunta taasen on oppiva lukemaan, ja ellei luolaani ole kohdannut mikään onnettomuus, he saavat tietää, että minä, professori James Howard Smith, olen elänyt ja säilyttänyt menneiden aikojen viisauden heidän hyväkseen.
"On vielä eräs pieni keksintö, jonka ihmiskunta tulee varmasti tekemään. Se on ruuti. Sen avulla voi surmata pitkän matkan päästä täydellä varmuudella. Ruutia valmistetaan eräistä maaperässä löytyvistä aineksista, jotka sekotetaan määrätyssä suhteessa. Olen unohtanut, mitkä nämä ainekset ovat. Kenties en ole koskaan sitä tiennytkään. Toivoisin kumminkin tietäväni. Silloin valmistaisin ruutia, surmaisin Ristisilmän ja vapauttaisin maan taikauskon —"
"Kun olen kasvanut mieheksi, annan Ristisilmälle kaikki vuoheni, ruokavarani ja turkikseni, jotka minulla on, jotta hän opettaisi minut lääkäriksi", vakuutti Hoo-Hoo. "Kun olen saanut tiedot, pakotan jokaisen kunnioittamaan itseäni. He ryömivät tomussa edessäni, siitä olen varma."
Vanhus nyökkäsi juhlallisesti ja mutisi:
"On omituista kuulla kehittyneen arjalaisen kielen jäännösten ja rippeitten sointuvan likaisen, nahkoihin puetun pikku metsäläisen huulilta. Maailma on aivan mullinmallin. Se on ollut niin rutosta saakka."
"Minua sinä et saisi ryömimään edessäsi", kerskasi Ristihuuli tulevalle poppamiehelle. "Jos antaisin sinulle maksun kuolemannuolesta, joka olisikin tehoton, niin murskaisin pääsi — ymmärrätkö, Hoo-Hoo, mitä?"
"Koetan saada isoisän muistamaan tuon ruutiaineen", virkkoi Edwin tyynesti, "sitten saan asiat oikealle tolalle. Sinä, Ristihuuli, saat taistella puolestani ja hankkia ruokani, ja sinä, Hoo-Hoo, saat lähetellä kuolemannuoliasi, että kaikki kunnioittavat minua. Ja jos näen, että Ristihuuli yrittää murskata pääsi, Hoo-Hoo, selvitän asian tuon ruudin avulla. Isoisä ei ole niin hupsu kuin te luulette. Minä kuuntelen hänen neuvojaan ja jonakin päivänä olen teidän kaikkien päämies."
Vanhus pudisti päätään surullisesti ja sanoi:
"Ruuti on varmasti tuleva käytäntöön, Ei mikään voi sitä estää — sama ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus etäisessä tulevaisuudessa jälleen luoda sivistys. Mutta mitä se hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoinkuin vanhakin. Sen rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se kumminkin on katoava. Kaikki katoaa. Pysyväistä on ainoastaan maailmankaikkeuden voima ja aine, joka aina virraten, aina rakentuen ja hajaantuen, toteuttaa nuo ikuiset tyypit — papin, sotilaan ja kuninkaan. Näiden pienokaisten suusta kuulin ikiaikojen viisauden. Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava kauneus. On samantekevää, säilytänkö vai hävitänkö nuo luolaan keräämäni kirjat — niiden ikuiset totuudet kuitenkin löydetään, samoin se, mikä niissä on väärää ja valheellista. Mitä hyödyttää —"
Ristihuuli nousi seisaalleen ja katsahti vuohiin ja ilta-aurinkoon.
"Heh!" hän mutisi Edwinille. "Päivä päivältä tuo vanha loruilija käy yhä laveasuisemmaksi. Lähdetään leirille."
Kun toiset pojat, koirat mukanaan, keräsivät vuohet yhdeksi laumaksi ja läksivät leirille metsäpolkua pitkin, Edwin jäi vanhuksen luo ja opasti häntä samaan suuntaan. Kun he pääsivät vanhalle oikotielle, Edwin pysähtyi äkkiä ja katsahti taaksepäin. Ristihuuli, Hoo-Hoo sekä koirat ja vuohet jatkoivat matkaansa. Edwin näki pienen hevoslauman, joka oli tullut alas rannan karkealle hiedalle. Niitä oli ainakin kaksikymmentä; nuoria varsoja ja tammoja, joita johti komea ori. Se seisoi vedessä siinä, missä hyöyt taittuivat vaahdoksi, kaula kaarevana, silmät palaen kirkkaina ja nautti meren suolaisesta ilmasta.
"Mitä nyt?" isoisä kysyi.
"Hevosia", vastasi poika. "Näen ensikerran niitä meren rannalla. Puumat käyvät yleisemmiksi ja pakottavat ne tänne alas."
Ilta-aurinko lähetti sädeviuhkansa taivaanrannan pilvien lomasta.
Läheltä, rantaan kuohuvan veden keskeltä, kuului merileijonain mylvinä.
Ne olivat kiivenneet merestä mustille kallioille, missä ne lauloivat
ikivanhaa lauluaan, taistelivat ja rakastelivat.
"Lähdetään taas, isoisä", kehoitti Edwin.
Vanha mies ja poika, nahkoihin puettuina ja alkuperäisinä, kääntyivät lähteäkseen seuraamaan vuohia metsäpolulla.