SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
"Tule", sanoo Valkoinen Logiikka, "ja unohda nuo vanhat aasialaiset uneksijat. Täytä lasisi, ja tarkastakaamme eilispäiväin uneksijain pergamentteja, niiden miesten jotka uneksivat sinun omilla lämpimillä kukkuloillasi."
Minä tuijotan Petaluman kartanon Tokai nimisen viinitarhan omistusoikeuspapereihin. Siinä on ikävä pitkä luettelo nimiä, ensimäisenä Manuel Micheltoreno, muinen meksikolainen "maaherra, ylipäällikkö ja tarkastaja Californian maakunnassa", joka luovutti kymmenen neliöpeninkulmaa indiaaneilta ryöstettyä maata eversti Don Mariano Guadalupe Vallejolle palkaksi palveluksista, joita tämä oli tehnyt maalleen, ja rahoista, jotka hän oli kymmenen vuoden ajan suorittanut sotilailleen.
Viipymättä tämä homehtunut selonteko ihmisen maanhimosta muodostuu hirvittäväksi taisteluksi — kiihkeäksi kamppailuksi tomun kanssa. Siinä on kauppakirjoja, kiinnityksiä, vuokrasopimuksia, siirtoja, tuomioita ja jos jonkinlaisia välikirjoja. Alati kukistumattoman hirviön kaltainen on tämä itsepintainen maa, joka lojuu edessäni indiaanikesän paisteessa ja jää eloon kaikkien niiden jälkeen, jotka raapivat sen pintaa ja sitten katosivat.
Kuka oli tämä mies, jolla oli niin eriskummallinen nimi: James King of William? Kuulaakson vanhin nykyään elävä viljelijä ei tunne häntä enää. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusikymmentä vuotta siitä, kuin hän lainasi Mariano G. Vallejolle kahdeksantoista tuhatta dollaria saaden takuuksi erinäisiä alueita, muun muassa sen, mistä sittemmin oli tuleva Tokain viinitarha. Mistä saapui Peter O'Connor ja minne hän katosi liitettyään vähäpätöisen nimensä metsikköön, josta oli tuleva viinitarha? Saapuu sitten Louis Csomortanyi, jonka nimeä voisi käyttää taikasanana. Hänet tapaa useilla sivuilla tätä kestävän maan historiaa.
Saapuu sitten vanhaa amerikkalaista heimoa, vaeltaen janoisena laajan amerikkalaisen aavikon halki, ratsastaen muuleilla kannaksen poikki, kiertäen tuulen ajamana Kap Hornin ympäritse kirjoittaakseen lyhyitä ja unohtuneita nimiä sinne, missä kymmenet tuhannet sukupolvet villejä indiaaneja ovat samaten joutuneet unohduksiin — nimiä sellaisia kuin Halleck, Hastings, Swett, Tait, Denman, Tracy, Grimwood, Carlton, Temple. Sellaisia nimiä ei ole nykyään Kuulaaksossa.
Nimiä alkaa nyt ilmestyä nopeasti, melkein hurjassa vauhdissa, vilahtaen sivulta sivulle ja vilahduksessa häviten. Mutta yhä vain on jäljellä itsepintainen maa, johon yhä uudet saattavat piirtää nimensä. Tapaan sellaisten miesten nimiä, joista olen sivumennen kuullut, mutta joita en ole koskaan itse tuntenut. Kohler ja Frohling — jotka rakensivat suuren kivisen viinitehtaan Tokai nimiseen viinitarhaan, mutta laativat sen kukkulalle, minne toiset viininviljelijät kieltäytyivät kuljettamasta rypäleitään. Niin Kohler ja Frohling menettivät maan, vuoden 1906 maanjäristys tuhosi viinitehtaan, ja minä elän nyt sen raunioilla.
La Motte — hän raivasi maata, istutti viini- ja hedelmätarhoja, pani alulle järkiperäisen kalansiitoksen, rakennutti aikanaan kuuluisan kartanon, joutui häviölle maata vastaan taistellessaan ja katosi. Ja nyt ilmestyy minun lyhytaikainen nimeni. Hänen hedelmätarhainsa ja viinimäkiensä, hänen ylvään kartanonsa ja yksinpä kalalammikkonsakin tilalle minä olen raapustanut nimeni sadoin tuhansin eukalyptuspuin.
Cooper ja Greenlaw — niin sanotulle Hill Ranchille he jättivät kaksi vainajata, "Pikku Lillien" ja "Pikku Davidin", jotka nykyään lepäävät käsin hakattujen paalujen kiertämässä pikku neliössä. Myöskin raivasivat Cooper ja Greenlaw aikanaan neitseelliseen metsään kolme neljänkymmenen tynnyrinalan laajuista vainiota. Nykyään noilla vainioilla kasvaa kanadalaisia herneitä, ja ensi kevännä ne kynnetään kesannoksi.
Haska — hämärä tarumainen henkilö edellisen miespolven ajoilta, joka lähti vuoristoon ja raivasi kuusi auranalaa viidakkoa siinä pienessä laaksossa, joka on saanut nimensä hänestä. Hän raivasi maata, pystytti kiviaitoja ja talon ja istutti omenapuita. Ja jo nyt on mahdoton saada selkoa talon paikasta, kiviaitojen aseman saattaa huomata vain maiseman ääriviivoista, ja minä uudistan hänen taistelunsa päästämällä angoravuohia jyrsimään pois pensaat, jotka ovat peittäneet Haskan raiviot ja tukahuttaneet hengiltä Haskan omenapuut. Niin minäkin raapustan maata ja saan nimeni vilahtamaan asiakirjan lehdellä, ennenkuin katoan ja sivu homehtuu.
"Uneksijoita ja aaveita", nauraa hihittää Valkoinen Logiikka.
"Mutta eiväthän nuo ponnistukset sentään olleet aivan turhia", minä väitän.
"Ne perustuivat harhaluuloon ja ovat valhetta."
"Elämälle välttämätöntä valhetta", minä vastaan.
"Mutta mitä muuta sellainen on paitsi valhetta?" uhmailee Valkoinen Logiikka. "Tule. Täytä lasisi ja tutkikaamme noita vitaalisia valehtelijoita, joita tungeksii sinun kirjahyllylläsi. Selailkaamme hiukan William Jamesia".[5]
"Siinä oli terve mies", minä sanon. "Hänen puoleltaan meidän ei tarvitse odottaa filosofin kiveä; saamme ainakin muutamia tukevia vahvistavia aineita, joihin voi luottaa."
"Tunteeksi kuohittua järkeä", virnistää Valkoinen Logiikka. "Kaiken ajattelemisensa lopuksi hän takertui kuitenkin kuolemattomuuden tunnelmaan. Hän muutti tosiasiat toivon keittopullossa uskon käsitteiksi. Järjen kypsin hedelmä käytettiin järjen typerryttämiseksi. Järjen ylimmältä huipulta James opettaa, että on herettävä järkeilemästä ja uskottava, että kaikki on hyvin ja pysyy hyvänä — metafysikoiden ikivanha akrobaattitemppu, jonka avulla he järkeilivät järjen kokonaan pois välttääkseen pessimismiä, joka johtuu järjen säälimättömästä ja rehellisestä käytöstä.
"Muodostaako tämä sinun lihasi sinut? Vai onko se jotain ulkonaista, joka kuuluu sinulle? Sinun ruumiisi — mitä se on? Kone, joka muuttaa kiihokkeita reaktsioksi. Muista siis: kiihokkeet ja reaktsiot. Ne muodostavat kokemuksen. Silloin sinä olet tietoisuudessasi juuri nämä kokemukset. Sinä olet joka hetkellä, mitä sillä hetkellä ajattelet. Sinun itselösi on sekä tekijä että kohde; se suorittaa toimintoja itsestään ja on itse suoritettu asia. Ajattelija on ajatus, tuntija on tunnettu asia, omistaja on omistettu esine.
"Ihminen on, kuten hyvin tiedät, virtaus tietoisuuden tiloja, ohitse liitäviä ajatuksia, yhtämittaista tulemista, pääsemättä milloinkaan olotilaan, aaveiden virvatuli-liehuntaa aaveiden maassa. Mutta tätä ei ihminen tahdo vapaaehtoisesti myöntää. Hän kieltäytyy hyväksymästä omaa katoamistaan. Hän ei tahdo kadota. Hän haluaa elää uudelleen, vaikkakin täytyisi kuolla sitä varten.
"Hän sekoittaa atoomeja ja valonsäteitä, kaukaisimpia tähtisumuja, vesipisaroita, tuntemuksien neulanpistoja, limatihkua ja kosmillisia möhkäleitä sekä toiselta puolen uskon helmiä, naisen rakkautta, kuviteltua arvoa, arkoja aavistuksia ja mahtipontista pöyhkeyttä, ja tästä aineesta hän laatii itselleen kuolemattomuuden hämmästyttääkseen taivaita ja uhmatakseen äärettömyyttä. Hän vääntelehtii tunkiollaan ja ikäänkuin lapsi, joka on eksynyt pimeässä peikkojen pariin, hän huutaa jumalille olevansa heidän nuorempi veljensä, lihan vangiksi joutunut kuolematon, jonka kohtalo on määrännyt yhtä vapaaksi kuin heidätkin pelkkää monumentaalista itsekkyyttä, unelmia ja unelmien, tomua, jotka katoavat uneksijan kadotessa, lakkaavat olemasta hänen kerallaan.
"Ne eivät ole uusia, nämä vitaaliset valheet, joita ihmiset kertovat toisilleen, mutisten ja hymisten niitä kuin loitsuja Yön valtoja vastaan. Velhot ja poppamiehet ja paholaislääkärit olivat metafyysikoiden isiä. Yö ja Viikatemies ovat kummituksia, jotka vaanivat valon ja elämän tiellä. Ja metafyysikot tahtoivat voittaa, joskin heidän oli kertominen valheita sitä varten. Heitä kiusasi Saarnaajan rautainen laki, että ihmiset kuolevat kuten kedon eläimet ja heidän loppunsa on aivan samallainen. Heidän uskonsa oli heidän salajuoniaan, heidän uskontonsa heidän puoskariaineitaan, heidän filosofiansa heidän taikatemppujaan, joiden avulla he melkein uskoivat kykenevänsä pettämään Viikatemiehen ja Yön.
"Virvatulia, mystillisyyden sumua, sielullisia yliääniä, sielun orgiota, valitusta varjojen keskellä, eriskummallista gnostillisuutta, sanahuntuja ja -kudoksia, lörpöttelevää subjektiivisuutta, hapuilemista ja kapuilemista, ontologisia haaveita, pan-psyykillisiä mieliharhoja — sellaisia ovat ne aineet, toivon aivohoureet, jotka täyttävät hyllyilläsi lojuvat kirjat. Katso niitä, kaikkia murheellisten miesten ja intohimoisten kapinoitsijain murheellisia todisteita — Schopenhauereita, Strindbergejä, Tolstoita, Nietzschejä.
"Tule, sinun lasisi on tyhjä. Täytä se uudelleen ja unohda."
Minä tottelen, sillä aivoissani kihisee nyt alkoholin toukkia, ja juodessani hyllyillä majailevien murheellisten ajattelijain maljan, minä toistan Richard Hoveyn sanoja:
Turhaa on kieltäytyä! Elämä ja lempi tarjoutuvat minulle päivän ja yön tavoin, noudattaen omia lakejaan, meidän ehdoistamme välittämättä. Ota vastaan niiden antimet, kun vielä on aikaa, ennenkuin joudut matojen saaliiksi.
"Minä kukistan sinut", huudahtaa Valkoinen Logiikka.
"Etpä", minä vastaan, toukkien saattaessa minut hulluksi. "Minä tiedän, mikä sinä oikeastaan olet, enkä pelkää sinua. Hedonistisen naamiosi alla sinä olet itse Luurankomies, ja sinun tiesi johtaa Yöhön. Hedonismi[6] on vailla tarkoitusta. Sekin on valhetta, parhaimmassa tapauksessa pelkurin teeskentelevää tinkimistä —"
"Mutta nyt minä kukistan sinut!" keskeyttää Valkoinen Logiikka jatkaen aloittamaansa lainausta. "Mutta ellet halua jatkaa tätä kurjaa elämää täyteen mittaansa, silloin sinulla on vapaa valta päättää se milloin haluat, tarvitsematta pelätä herääväsi kuoleman jälkeen."
Ja minä nauran uhmamielin; sillä nyt, juuri tällä hetkellä, minä tunnen Valkoisen Logiikan petturien petturiksi, joka kuiskii kuolemankuiskauksiaan. Ja hän on syypää omaan paljastumiseensa, oman miellyttävän kemiansa avulla hän on kääntänyt kaikki itseään vastaan, hänen omat toukkansa purevat henkiin vanhat harhaluulot, nostattavat jälleen kaikumaan vanhan äänen menneen nuoruuteni päiviltä, joka kertoo minulle, että yhä minulla on vielä mahdollisuudet ja valta, joita kirjojen ja elämän opetuksen mukaan ei ollut enää olemassa.
Ja päivälliskello kaikuu lasini tyhjennyttyä. Virnistäen Valkoiselle Logiikalle minä lähden pöytään vieraideni seuraan ja teeskennellyn vakavana minä alan pohtia vereksimpiä aikakauskirjoja ja maailman typeriä hommia. Ja kun mieliala vaihtuu, on peräti helppoa ja ihastuttavan hämmentävää leikitellä arvokkaan ja pelkurimaisen keskiluokan fetissheillä ja nauraa ja kompailla vilhuvien jumal-aaveiden ja viisauden mielettömyyksien ja irstailujen kustannuksella.
Kujeilija on paikallaan. Kujeilija. Jos kenen täytyy olla filosofi, olkoon hän sitten Aristofanes. Eikä yksikään pöytäseurueesta ajattele, että minä olen hieman hiprakassa. Olen vain mainiolla tuulella, en sen enempää. Minä uuvun ajattelemistyöhön, ja aterian päätyttyä kujeilen jos jollakin lailla ja toimitan kaikki kisoihin, joita me suoritamme meluisasti kuin poikaviikarit.
Ja kun ilta on päättynyt ja on lausuttu hyvää yötä, vaellan kirjojen
reunustaman työhuoneen halki makuukuistilleni, oman itseni ja
Valkoisen Logiikan luo, joka voittamattomana ei ole luopunut minusta.
Ja vaipuessani humalaisen uneen kuulen Nuoruuden huutavan, kuten
Harry Kemp kuuli:
"Yön halki kuulin kutsun nuoruuden: 'On mennyt multa riemu entinen; ei sijaa pysyvää saa jalkani! Kas, aamu joutuin siirtyy päiväksi; ei viipyä se tohdi hetkeäkään, vaan rientää maailmaan luomaan säteitään, ja ruusuakin häipyvämpänä mun sateenkaarein loistaa äkkiä ylitse taivaan luoden kirkkaan näyn — Niin, Nuoruus olen, koska kuoloon käyn!'"