VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Mutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän velkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen tauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen vaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan piilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia, kamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua, oli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti esiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan nostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin, jonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen tavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta jota hän ei milloinkaan anna.
Kuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka mahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata, tuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä vuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä kokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet aivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin kuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole siellä käyneet.
Minä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä loppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun syövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten jokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen laajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole kertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä ainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista, tiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä Hashih-maasta.
Mutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt noissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi sanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään kuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista kokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen Logiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat matkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä en voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt aion kertoa.
Sillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia. Maailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit totuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet ovat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä sille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija, näet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma, jota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä kieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin teitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka johtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta eri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat kaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta, erottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.
Alkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista laatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä, se viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa laatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta kaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy kuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa että elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että kuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se tämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo itsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja kolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen kykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka sen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen edessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen turtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen tuhoutumisen kohti loppua — jolloin sen osat (hieno liha, punertavat ja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan kanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan loppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy totella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on elämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.
Tämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt, kuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden joukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on mieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka kaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä on sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle, vaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen hetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka erehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta, järkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.
Kaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän etuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla tunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella maailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen ei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin, tuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä on) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut. Mikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin vähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa mittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta ja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta. Ihmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset ja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella intohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä varjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.
Ja kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat vilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta ja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota pitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin tahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon. He käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He tekivät oikein.
Ja nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa mielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa elää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen totuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja kalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen kuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja unohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia uneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja hajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa huutaa ääneen: "Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!" Ja niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman polulle.