III.
Heti heidän saavuttuaan San Franciscoon, alkoivat Sam Stubenerin huolet. Ei sen tähden, että nuori Pat olisi ollut pahankurinen ja tyytymätön kaupunkielämään, kuten hänen isänsä oli peljännyt. Päinvastoin hän oli mallikelpoisen hyvä ja mukautuvainen. Mutta hän kaipasi kotiin rakkaille vuorilleen. Salaisesti hän pelkäsi kaupunkia, vaikka hän järkähtämättömän tyynenä astuskeli pitkin sen katuja punaisena kuin intiaani.
"Olen tullut tänne nyrkkeilemään", sanoi hän ensimäisen viikon kuluttua. "Missä on Jim Hanford?"
Stubener vihelsi ja vastasi:
"Hänen kaltaisensa suuri mestari ei viitsisi katsoa puoleennekaan.
Menkää hankkimaan itsellenne mainetta, sanoisi hän."
"Voin nujertaa hänet."
"Mutta sitä ei tiedä yleisö. Jos voittaisitte hänet, tulisi teistä maailmanmestari, eikä mestaruutta ole kukaan nyrkkeilijä vielä saanut ensimäisellä ottelullaan."
"Minä voisin sen tehdä."
"Niin, mutta sitä ei yleisö tiedä, Pat. Se ei tulisi sitä ottelua katsomaan. Ja rahat tulevat kuitenkin juuri yleisöstä. Juuri sen tähden ei Jim Hanford suostuisi kilpailemaan kanssanne. Hän ei ansaitsisi siitä mitään. Sitäpaitsi saa hän nyt kolmetuhatta viikossa eräässä varieteessa ja on hän tehnyt kahdenkymmenenneljän viikon sopimuksen. Luuletteko, että hän luopuisi niistä rahoista otellakseen miehen kanssa, josta kukaan ei ole kuullut edes puhuttavan? Teidän täytyy ensin tehdä jotakin, tulla kuuluisaksi. Teidän täytyy alottaa vähäpätöisemmillä esikaupunkinyrkkeilijöillä — sellaisilla kuin Chub Collins, Roug-House Kelly ja Lentävä hollantilainen. Kun olette lyönyt heidät, olette vasta maineen tikapuitten ensimäisellä askelella. Mutta sitte tulettekin nousemaan kuin ilmapallo."
"Tahdon taistella noiden kolmen kanssa samalla kertaa vuoronperään kutakin vastaan", selitti Pat päättävällä äänellä. "Saatte järjestää sen asian niin."
Stubener nauroi.
"Mitä nauratte, ettekö usko minun voivan voittaa heitä?"
"Tiedän, että voitte sen tehdä", vakuutti Stubener. "Mutta niin ei voi järjestää. Teidän täytyy käsitellä jokaista kerrallaan. Muistakaa sitäpaitsi, että minä ymmärrän tämän paremmin ja että olen teidän ohjaajanne. Asioita täytyy järjestää, ja minä tiedän, kuinka se käy päinsä. Jos meillä on onni mukanamme, voitte saavuttaa kuuluisuuden parissa vuodessa ja tulla mestariksi sekä ansaita sievoisen summan rahaa."
Pat huokasi, mutta tyyntyi heti.
"Ja sitte voin vetäytyä takaisin isä-ukon luo", sanoi hän.
Stubener aikoi vastata, mutta oli kuitenkin vaiti. Kuinka omituinen tämä mestarikokelas olikaan, luotti Sam Stubener kuitenkin siihen, että hänestä tulisi samanlainen kuin muutkin päästyään maineensa kukkuloille. Sitäpaitsi oli kaksi vuotta pitkä aika, ja siinä ajassa ehtisi paljon saamaan aikaan.
Kun Pat alkoi kuljeksia ympäri asuntonsa läheisyydessä ja lukea päättömiä lainakirjaston runokokoelmia, lähetti Stubener hänet pois Contra-Costan toiselle puolelle lahtea Spider Walshin ankaran silmälläpidon alaiseksi. Viikon kuluttua ilmoitti Spider, että temppu oli epäonnistunut. Hänen holhottinsa oli ulkona pitkin mäkiä ja vuoria aamusta iltaan, onki forelleja joista, ammuskeli viiriäisiä ja jäniksiä ja koetti tavottaa kuuluisan, petollisen metsäkauriin, jonka kerrottiin vuosikymmenen vetäneen metsästäjiä nenästä. Spider itse tuli veltoksi ja laiskaksi hänen suojattinsa pysyessä hyvissä voimissa.
Kuten Stubener oli odottanut, tuli hänen "tuntemattomansa" nyrkkeilykerhon naurun ja pilkan esineeksi. Eivätkö metsät olleet täynnä tuntemattomia suuruuksia, jotka haaveilivat mestaruudesta? Nelieräisen koeottelun he voivat kestää. Mutta suureen loppuotteluun — siihen he eivät koskaan pystyneet. Stubener oli päättänyt, että Pat Glendonin oli heti ensi ottelussaan päästävä esiintymään suurenmoisesti. Suurella vaivalla sai hän Lähetyskerhon suostumaan siihen, että Pat Glendon saisi otella viisitoista erää Rough-House Kellyn kanssa sadantuhannen dollarin palkinnosta. Oli tavallista, että nuoret nyrkkeilijät ottivat itselleen vanhojen urhojen nimiä, joten ei kukaan epäillyt Patia suuren Glendonin pojaksi, ja sen piti Stubener omana salaisuutenaan. Se oli mainio reklaami jota perästä päin voisi kyllä käyttää.
Sitte tuli kilpailupäivän ilta kuukauden kuluttua. Stubener oli hyvin rauhaton. Hänen impressariomaineensa oli kysymyksessä ja kauhukseen hän huomasi, että Pat istuttuaan lavanurkassaan vain viitisen minuttia, menetti poskiensa terveen värin ja tuli sairaalloisen keltaiseksi kasvoiltaan.
"Reipastukaa toki, poikaseni", sanoi Stubener lyöden häntä hartioille. "Olla ensimäistä kertaa lavalla on aina voimiin ottavaa, ja Kellyllä on tapana viipymisellään hermostuttaa vastustajaansa."
"Ei se ole hermostumista", vastasi Pat. "Se johtuu tupakansavusta. En ole tottunut siihen, ja minua melkein ylenannattaa tuo katku."
Hänen impressarionsa tyyntyi heti. Mies, joka pahoinvoi hermostumisesta, ei voisi, vaikka hän olisi Simson, koskaan saada aikaan suurottelua. Mitä taas tupakanhajuun tulee, tottuisi poika kyllä siihen pian. Nuoren Patin astuminen nyrkkeilylavalle oli vastaanotettu vaitiololla, mutta kun Rough-House Kelly astui köyden yli, tervehdittiin häntä raivoisin suosionosotuksin. Hänellä oli nimi miestä myöten. Hän oli villin näköinen, musta ja karvainen suurine kuhmuisine lihaksineen ja painoi runsaasti kaksisataa naulaa. Pat katsoi uteliaana häneen ja sai ivallisen irvistyksen vastaukseksi. Sitten kuin molemmat oli esitetty yleisölle, puristivat he toistensa kättä. Ja kun heidän hansikkaansa tarttuivat toisiinsa, puri Kelly hampaansa yhteen, väänsi suuta pilkallisesti ja mumisi:
"No, kuinka hermojen laita on?" Hän heilautti töykeästi Patin käden omastaan ja sähisi: "Sinut kyllä höyhennän suupalaksi, nulikka!"
Yleisö nauroi hänen käyttäytymiselleen ja arvasi, mitä hän oli sanonut.
Kun Pat tuli takaisin kulmaansa odottaen merkinantoa, kääntyi hän
Stubenerin puoleen.
"Miksi on hän vihainen minulle?" kysyi hän.
"Ei hän ole vihainen", vastasi Stubener. "Se on vain hänen tapaistansa.
Hän pelottelee teitä. Tämä on vain suukopua."
"Eihän se ole mitään nyrkkeilemistä", huomautti Pat, ja Stubener huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä lempeän siniset kuin tavallisesti.
"Olkaa varuillanne", varotti impressario, kun kellonsoitto ilmotti ensimäisen erän alkaneen. "Hän voi rynnätä kimppuunne kuin ihmissyöjä."
Ja niin kuin ihmissyöjä ryntäsikin Kelly hänen kimppuunsa syöksähtäen suoraa päätä yli lavan hurjassa vimmassaan. Pat, joka tyynen tapansa mukaisesti oli mennyt häntä vastaan ainoastaan pari askelta, arvioi toisen vauhdin, astui askelen sivulle ja antoi koukistetulla oikealla kädellään iskun Kellyn leukoihin. Sitten seisoi hän paikoillaan katsellen uteliaana lyöntinsä vaikutusta. Ottelu oli siten loppu. Kelly oli kellistynyt kuin teurashärkä ja makasi liikkumattomana palkintotuomarin ollessa kumartuneena hänen ylitsensä ja lukiessa hänen korvaansa kymmenen sekunttia, mutta Kelly ei kuullut mitään. Kun hänen avustajansa tulivat nostamaan häntä ylös, ehti Pat ennen heitä. Hän tarttui suureen, liikkumattomaan vastustajaansa, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi kulmaan asettaen hänet istumaan tuolille avustajien tuettavaksi. Puolen minutin perästä tämän jälkeen nosti Kelly päänsä aukaisten silmänsä. Hän silmäili hämillään ympärilleen ja katsoi sitte erääseen avustajaansa.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän käheästi. "Sortuiko katto päälleni?"