IHMISEN TAPPAMINEN.
Vaikkakin tummat yölamput paloivat, liikkui hän kuitenkin esteettä suurissa huoneissa ja avaroissa halleissa turhaan etsien tuota vain puoleksi luettua runokokoelmaa minkä hän oli unohtanut ja vasta nyt sen muisti. Kun hän väänsi sähkövalon salonkiin seisoi hän siinä puettuna laahustavaan, ruusunpuneiseen yötakkiin kaula ja olkapäät kiedottuina pitsiseen vaippaan. Hänellä oli vielä sormukset sormissaan eikä hänen paksu, vaalea tukkansa ollut alaspäästetty. Hänen kauneutensa oli ihana ja sulava, hän omasi kapeat, soikeat kasvot, punaiset huulet, poskilla heikko punerrus ja sinervät kameleonttisilmät. Ne saattoivat hänen tunteensa mukaisesti tulla suuriksi ja lapsellisen viattomiksi, koviksi ja harmaiksi ja hohtavan kylmiksi taikka liekehtiä milloin kuuma omanarvon tunne ja ylimielisyys ilmeni.
Hän sammutti valon kulkien hallin halki aamiaishuoneeseen. Tullessaan sisään siihen pysähtyi hän kuunnellen. Etäältä kuului ei juuri mikään kovempi kolina, mutta kuitenkin tuntui kuin olisi jotain liikkunut. Hän olisi vaikkapa saattanut vannoa ettei hän mitään kuullut, mutta kuitenkin oli jotain muuttunutta tuossa huoneessa. Yön hiljaisuus oli häiriintynyt. Hän suuresti ihmetteli kuka palvelijoista vielä valvoi. Ei ainakaan pikentti, sillä hän oli tunnettu varhaisesta levollemenostaan, paitsi erikoistapauksissa. Eikä se saattanut olla kamarineitsytkään, hän kun siksi illaksi oli saanut vapautta.
Hän jatkoi ruokasaliin; ovi sinne oli sulettuna. Ollen epätietoisena siitä, miksi hän sen avaisi meni hän kuitenkin sinne; ehkäpä hän sisimmässään tunsi tuon häiritsevän olion, mikä se nyt saattoikaan olla, olevan tuolla sisällä. Huone oli pimeä ja hän haparoi eteenpäin virrankatkaisijan luokse vääntäen nappulat. Kun valonvirta sitten syttyi astui hän taaksepäin päästäen huudon. Se oli kuitenkin vain "oo" sangen tukahdettuna.
Häntä vastapäätä virrankatkaisijan vieressä seisoi muuan mies seinään painautuneena. Kädessään piti mies revolveria millä tähtäsi tulijaa vastaan. Tuon odottamattoman näyn herättämä kauhu oli siihen määrin vaikuttanut naiseen, että hän vain huomasi pistoolin mustaksi ja suunnattoman pitkäpiippuiseksi. Hän tiesi sen Koltrevolveriksi. Mies oli puolipitkä, huonosti vaatetettu, ruskeasilmäinen ja auringonpaisteen mustaama. Hän tuntui kovin kylmäveriseltä. Revolveri ei miehen kädessä vapissut ja se oli suunnattuna naisen keskiruumista kohtaan. Käsivarsi ei myöskään ollut ojennettuna, vaan oli se lanteiden kohdalla mihin käsivarsi nojautui.
"Oo", sanoi nainen. "Anteeksi, te säikähditte minua. Mitä te tahdotte?"
"Kernaimmin olisin tahtonut päästä ulos", vastasi mies ja huulilla liikkui lystillinen vivahdus. "Olen luullakseni eksynyt tässä suuressa huoneustoryhmässä. Ja jos tahdotte olla ystävällinen ja auttaa minua pois täältä en tule toimimaan mitään teille vastenmielistä. Luikkisin vaan tieheni."
"Mutta mitä varten olette täällä?" kysyi nainen. Hänen äänessään oli määrätty sävy kun tottuneella käskijällä konsanaan.
"Varastan, miss, suoraan sanoen. Minä olen puikkinut tänne katsomaan mitä täältä voisin anastaa. Luulin teidän olevan poissa kotoa, koskapa näin teidän automobiilissä lähtevän yhdessä miehenne kera. Mutta se oli kai pappanne ja te olette miss Setliffe."
Mrs Setliffe arvosteli edullisesti tuon yksinkertaisen kohteliaisuuden minkä hänen erehdyksensä aiheutti ja päätti ettei sano totuutta.
"Kuinka tiedätte minun olevan miss Setliffe?" kysyi talon rouva.
"Tämähän on ukko Setliffen talo, vain kuinka?"
Nainen nyökkäsi päätään.
"En tiennyt teillä olevan tyttären, mutta arvelen että te sitä olette. Ja jos ei se tuota teille suurta vaivaa olisin kiitollinen jos minulle neuvoisitte ulospääsytien."
"Miksi sen tekisin? Tehän olette rosvo, murtovaras."
"Ellen olisi ammatissani alottelija ottaisin sormukset pois sormistanne sensijaan että puhun kohteliaisuuksia", sanoi mies. "Olen täällä iskeäkseni ukko Setliffen rahoihin, vaan ei ryöstääkseni naisväkeä. Jos menette pois tieltä, niin ehkäpä tässä selviydyn omin voimin."
Mrs Setliffe oli älykäs nainen ja ymmärsi ettei hänen tarvinnut paljoa pelätä tuota miestä. Hän oli varma siitä ettei tämä mies ollut mikään tavallinen rikollinen. Puhelusta kuuli nainen ettei hän ollut kaupunkilainen ja oli tuntevinaan tuulahduksen suurten arojen raikkaammasta ilmastosta.
"Ajatelkaa jospa huudan?" sanoi nainen uteliaana.
"Ajatelkaahan, jos huudan apua? Ettehän te minua ampuisi … olenhan nainen?"
Hän huomasi pettyneen ilmeen miehen ruskeissa silmissä. Hän vastasi hitaasti ja ajatusrikkaasti kun jos olisi vaikea kysymys ollut ratkaistavana:
"Silloin täytyy minun varmaankin kuristaa teitä ja tehdä muutakin pahaa."
"Naistako kuristaa?"
"Kyllä minun täytyisi", vastasi mies ja nainen huomasi hänen katkerana purevan huuliaan. "Olettehan vain heikko nainen, miss, mutta minä en saata antautua vangiksi. Ei, neiti, sitä en mitenkään voi. Minulla on hyvä ystävä kaukana Lännessä, joka minua odottaa. Ystäväni on nimittäin sangen ahtaalla ja minun täytyy häntä siitä pulmasta auttaa". Suu puristautui yhteen yhä katkerammin. "Ehkä voin teitä kuristaa tekemättä juuri mitään pahaa."
Naisen silmät suurenivat lapsellisessa epäuskossa katsellessaan edessään olevaa miestä.
"En ole milloinkaan ennen nähnyt murtovarasta", vakuutti nainen, "ja on vaikeata sanoa miten mielenkiintoista se itseasiassa on."
"Minä en ole mikään murtovaras, neiti. Ei mikään oikea", riensi hän lisäämään kun nainen näytti huvitettuna epäilevän. "Siltä se kyllä saattaa näyttää koska kerran olen teidän talossanne. Mutta se on ensikertaa kun yritän tätä hommaa. Tarvitsin ehdottomasti rahaa. Muuten pidän itseni oikeutettuna perimään sitä, mikä oikeastaan kuuluu minulle."
"En ymmärrä", sanoi nainen rohkaisevasti hymyillen. Tulitte tänne varastamaan ja varkaushan on samaa kun ottaa sitä, mikä ei ole omaa.
"Niin kyllä … mutta ei tässä erikoistapauksessa. Nyt on kaiketi parasta minun lähteä."
Mies meni kohti ruokasalin ovea mutta nainen asettui hänen eteensä ja vastassa oli hyvin kaunis este. Mies ojensi vasemman kätensä kuin tarttuakseen häneen vaan epäröi. Mies nähtävästi kunnioitti tuota "heikkoa naista".
"Nähkääs!" virkkoi hän riemuiten. "Tiesinhän varmaan että tuota ette tekisi."
Mies oli aivan hämmästynyt.
"En ole milloinkaan ennen tehnyt naiselle pahaa", selitteli hän, "eikä se ole helppo tehtävä. Mutta aivan varmaan tulen nyt sen tekemään, jos vaan rupeatte huutamaan."
"Ettekö malta viipyä muutaman minuutin ja puhua?" sanoi nainen houkuttelevalla äänellä. "Minusta on se niin mielenkiintoista. Tahtoisin kuulla teidän selittävän miten murtovarkaus on samaa kuin periä senlaista, mikä oikeastaan asianomaiselle kuuluu."
Ihaillen katsoi mies naista.
"Olen aina uskonut naisväen pelkäävän varkaita", tunnusti hän.
"Mutta ette te näytä sitä tekevän".
Nainen naurahti iloisesti.
"On nähkääs ero varkailla ja varkailla. Minä en pelkää teitä, kun olen varma siitä että ette lukeudu senlaisiin, jotka tahtovat tehdä naiselle pahaa. Kasniin, puhukaa nyt hetkisen kanssani. Kukaan ei häiritse meitä. Olen aivan yksin. Minun … minun isäni on matkustanut yöjunalla Newyorkiin. Kaikki palvelijat nukkuvat. Mielelläni tahtoisin antaa teille jotain syötävää — naiset asettavat aina iltaruuan esille keksimilleen murtovarkaille, ainakin sanomalehtien nurkkanovelleissa niin kerrotaan. Mutta en tiedä mistä ruokaa löytäisin. Kenties tahtoisitte jotain juotavaa?"
Mies epäröi eikä vastannut, mutta nainen huomasi hänen silmistään miten ihailu häntä kohden kasvoi.
"Ette suinkaan pelkää?" kyseli nainen. "En myrkytä teitä, sen lupaan. Rupean juomaan kanssanne osoittaakseni kaiken olevan asianomaisessa kunnossa."
"Te olette ihmeellisin nainen minkä olen tavannut", selitti mies ensi kerran laskien aseensa sivulleen riippumaan. "Kukahan pystyy minulle sanomaan, että kaupunkilaisnaiset pelkäävät. Te ette ole mikään riitapukari, vaan hauras, mieluinen, pieni tytöntynkä. Mutta rohkeutta, sitä teillä on. Ja sitten on vielä päällepäätteeksi luottamusta. Ei moni nainen tai mies kohtelisi minua sillä lailla kun te olette tehneet."
Nainen hymyili ihastuneena tuosta kohteliaisuudesta ja hänen ilmeensä oli sangen vakava sanoessaan:
"Se johtuu siitä kun pidän ulkomuodostanne. Te olette liiaksi rehellinen ollaksenne varas. Teidän ei pitäisi sitä tehdä. Jos olette pinteessä pitäisi teidän hankkia työtä. Kasniin, asettakaa pois tuo viheliäinen revolveri ja puhukaamme asiasta. Mitä teidän tulee tehdä on työtä."
"Ei tässä kaupungissa", sanoi hän katkerana. "Olen kuluttanut kaksi paria puolipohjia työnetsinnässä. Rehellisesti puhuen olin oikein siisti mies … ennenkuin antauduin etsimään työtä."
Se hupainen nauru millä nainen kuunteli hänen sanontaansa miellytti miestä. Nainen huomasi sen heti ja käytti sitä hyväkseen. Hän kulki ovelta lähestyen senkkiä.
"Kasniin, teidän on nyt puhuttava minulle kaikki sillä aikaa kun tarjoon teille jotakin juotavaa. Mitä saa luvan olla? Whiskiä?"
"Kyllä kiitos", sanoi mies seuratessaan hänen jälkeensä. Mutta mies kantoi vielä tuon suuren revolverin sivullaan, heittäen samalla epäilyttävän katseen tuohon vahdittomaan oveen.
Nainen kaasi hänelle lasillisen senkin luona.
"Lupasin juoda kanssanne", sanoi hän epäillen.
"Mutta minä en joisi whiskiä. Minä … mielisin sherriä."
Hän otti esille sherripullon saadakseen miehen suostumuksen.
"Kyllä varmasti", vastasi hän ja nyökkäsi päällään.
"Whiski on miesten juoma. En voi sietää nähdä naisten juovan whiskia.
Viini on heille sopivampi juoma."
Hän kohotti lasinsa miehen lasin tasolle ja hänen silmänsä olivat sulavan ystävälliset.
"Malja teidän uudelle hyvälle työpaikallenne…" Mutta hän katkaisi esityksensä nähdessään miehen hämmästyneet irvistykset. Miltei koskematon lasi laskeutui hänen vääriltä huuliltaan.
"Miten onkaan?" kysyi hän innokkaasti. "Ettekö senlaisesta pidä?
Olenko osunut harhaan?"
"Sepä vasta konstikas whiski. Maistuu kun pohjaan palanut."
"Oi, miten tyhmä olinkaan! Annoin teille skotlantilaista whiskiä. Te olette luonnollisestikin enemmän tottunut viljapaloviinaan. Tässä on toinen merkki."
Nainen oli miltei äidillisesti puuhaava vaihtaessaan lasin toiseen ja löytäessään oikean pullon.
"Onko tämä parempaa?" kyseli nainen.
"Kyllä kiitos. Siinä ei ole savua. Se on ihanaa kelpo tavaraa. En ole maistanut pisaraakaan yhteen viikkoon. Tämä on reilua, tämä liukuu alas kun rasvattu eikä tämä ole minkälaisen kemiallisen tehtaan tuotteita."
"Oletteko juoppo?"
Tuo oli kysymys ja vaatimus, puoleksi kumpaakin.
"Ei, neiti. Ei kannata niin vähästä puhuakaan. Olen ollut vauhko menijä ajoittain, vaan hyvin harvoin. Mutta sattuu tilaisuuksia kun pisarakin vaikuttaa hyvältä minne osuu vain tulemaan ja tämä on nyt juuri senlainen tilaisuus. Kiitokset nyt kaikesta ystävyydestä, neiti, nyt on parasta pötkiä tieheni."
Mutta rouva Setliffe ei tahtonut päästää murtovarastaau. Hän oli liiaksi selkeä asenteeltaan ollakseen haaveellinen, mutta tässä tapahtumassa oli jotakin miellyttävän jännittävää. Sitäpaitsi oli hän tietoinen, ettei minkäänlaista vaaraa saattanut tulla kysymyksenkään. Huolimatta ulkonevasta leuastaan ja terävistä silmistään oli miestä tavattoman helppo hillitä. Ja kaukana hänen tietoisuudessaan pilkisti esiin ajatus ihailevasta kuulijakunnasta. Oli kerrassaan ikävää, ettei hänellä nyt ollut mitään yleisöä…
"Ette ole selittäneet, murtovarkaus siis, teidän päätelmänne mukaan, on samaa kuin vaatisi takaisin mitä itseasiassa teille jo kuuluu", sanoi nainen. "Tulkaahan istumaan ja puhukaa minulle siitä … tänne pöydän luo."
Nainen meni omalle tuolilleen ja sijoitti murtovarkaan pöydänkulman toiselle sivulle. Nainen huomasi kyllä hänen vielä pitävän varansa ja katsovan terävästi ympärilleen, vaikkakin hänen silmänsä alati kuitenkin palasivat naisen luo hiljaista ihailua puhuvina. Mutta milloinkaan eivät ne kauan viipyneet. Vielä huomasi nainen että mies hänen puhuessaan jännitettynä kuunteli toisia ääniä kuuluvan. Myöskään ei hän päästänyt revolveriansa. Se makasi pöydänkulmalla, heidän välillään, perä aivan lähellä hänen oikeata kättään.
Mutta hän oli aivan tietämättään joutunut toiseen vaiheeseen. Tuo metsissä ja lakeuksilla hyvin kotiutunut mies Lännestä eli alituiseen tarkasti katsoen ja terävin korvin kummelien. Mutta hänpä ei ollut tietoinen pöydän alla aivan naisen jalkojen vieressä löytyvästä sähkönappulasta ja tässä joutui hänen valppautensa ja varovaisuutensa hunningolle.
"Asianlaita on seuraava, neiti", rupesi mies kertomaan, ollen ne vastauksena neidin kiihkeisiin kysymyksiin. "Ukko Setliffe on minua hämmästyttänyt eräässä pienessä liikeyrityksessä. Se oli häpeällinen teko, mutta se meni täydestä kenenkään huomaamatta. Kaikki käy täysin laillisesti, kunpahan vaan on jokunen miljoona selkänojana. Minä en valita enkä liioin tahdo saattaa isäukkoanne varjoon. Hän ei minua tunne, vaikkakin hän kompastuu päälleni eikä hän tiedä käyneensä minua liian läheltä. Hän on aivan liian suurellinen, liikuttelee vain miljoonia ajatellessaan ja toimiessaan ei ole milloinkaan kuullut puhuttavankaan minunlaisestani köyhästä oliosta. Hän on senlainen joka panee suuret yritykset käyntiin. Hänellä on palveluksessaan useanlaisia apulaisia, jotka ajattelevat ja suunnittelevat hänen puolestaan. Olen kuullut joillakin olevan toimestaan suurempi palkka kuin Yhdysvaltain presidentillä. Olen vain yksi tuhansista, jotka ovat joutuneet puille paljaille isäukkonne takia, siinä kaikki.
"Katsokaahan, neiti, minullakin oli pieni kuoppa maassa — muuan mitätön kaivos pienoiskoossa. Kun sitten Setliffe-yhtiö asettui Idaho-alueelle järjestäen uudelleen kaivostrustin ja otti kiluineen ja kaluineen ja perusti tuon suurenmoisen vesipaine-laitteen Twin Pines'in luona, silloin halkesin luonnollisesti. Sain vain pikkasen rovon rahoistani. Jouduin pois puhalletuksi kuin untuva ikään, ennenkuin tiesin mitään koko asiasta. Ja tänä iltana kun olin rahatta ja ystäväni senlaisessa pinteessä tirkistin tänne iskeäkseni isäukkonne suonta pikku hiljaa. Se tuli mieleeni ollessani niin suuressa avun tarpeessa."
"Jos nyt asia on kuten sanotte", sanoi nainen, "on sisäänmurto joka tapauksessa sisäänmurto. Sillä ette voi puolustaa itseänne oikeuden edessä."
"Senhän kyllä tiedän", myönsi mies laupeana. "Se mikä on oikein ei ole aina laillista. Siksi istunkin tässä kuin neuloilla ja puhun kanssanne. Ei siksi kun en nauttisi seurastanne — senhän kyllä teen — mutta en millään muotoa tahdo joutua kiinni. Muuan vekkuli sai näinä päivinä viisikymmentä vuotta murhattuaan erään viikarin kadulla kahdesta dollarista ja viisiyhdeksättä sentiltä. Tuon uutisen luin sanomalehdestä. Ihmiset joutuvat pois suunniltaan kun sattuu vaikeus eikä ole työtä saatavissa. Nekin joutuivat pois suunniltaan joilla oli jotain varastettavaa ja antoivat toisten maksaa vahingon. Jos minut vangittaisiin, saisin kymmenen vuoden rangaistusajan. Siitä syystä istunkin kun neulasilla ja pyrin päästä pois täältä."
"Ei, odottakaa." Nainen teki estävän liikkeen ottaen samalla kertaa jalkansa soittojohdonnappulasta, jota silloin tällöin oli polkenut. "Te ette vielä ole sanoneet nimeänne."
Mies epäröi.
"Kutsukaa minua Dave'ksi."
"Siis … Dave…", nainen naurahti sydämellisesti. "Jotakin täytyy tehdä teidän hyväksenne. Olettehan nuori mies ja vasta huonon yrityksen alkupäässä. Jos alatte yrittämällä anastaa senlaista mikä mielestänne teille kuuluu rupeatte myöhemmin omin lupin ottamaan senlaista, mistä olette varma ettei se teille kuulu. Ja tiedätte kuinka lopulta käy. Meidän täytyy keksiä teille jotakin rehellistä tehtävää."
"Tarvitsen rahaa ja tarvitsen ne juuri nyt", vastasi mies itsepäisenä. "Se ei ole itselleni, vaan tuolle ystävälle mistä minä puhuin. Hän on nähkääs kirotussa satimessa ja hänen täytyy saada apua nyt tai ei milloinkaan."
"Voin hankkia teille työpaikan", vastasi nainen nopeasti. "Ja minulta saatte lainaksi ne rahat kun tarvitsette lähettää ystävällenne. Nuo rahat voitte maksaa takaisia palkastanne."
"Noin kolmisen sataa riittäisi", sanoi mies hitaasti. "Kolmellasadalla hän kyllä läpäisee. Työskentelisin vuoden mittaan sormeni verille ansaitakseni nuo rahat. Ja sitten oli ylöspitoni lisänä sekä muutama sentti savukkeisiin."
"Vai niin, poltatte tupakkaa! Tuota en ajatellut."
Nainen, ojensi kätensä revolveriin päin miehen käden luo. Miehen sormenpäät olivat keltaisessa värissä. Samalla kertaa mittasi naisen silmät oman kätensä ja miehen käden etäisyyden revolverista. Nainen paloi himosta, tarttua siihen nopealla liikkeellä. Hän varmasti luuli sen osaavansa, mutta koska ei siitä ollut aivan varma, niin sitten vetikin kätensä pois.
"Ettekö tahtoisi polttaa tupakkaa?" sanoi hän kutsuvasti.
"Miltein kuolen tupakan halusta".
"Tehkää se sitten. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Pidän paljon siitä — savukkeista, tarkoitan."
Hän pisti vasemman kätensä sivutaskuun ottaen sieltä irtonaisen tupakkapaperin ja muutti sen oikeaan käteensä revolverin viereen. Taaskin sukeltautui hänen kätensä taskuun ja asetti hyppysellisen ruskeahkoa, siruista tupakkaa paperiin. Sitten kääri hän savukkeen molemmilla käsillään aivan revolverin yläpuolella.
"Te pidättäydytte tuon kauhean aseen lähellä, näyttää siltä kun pelkäisitte minua", sanoi nainen vaativalla äänellä.
"En juuri teitä pelkää, mutta olosuhteitten pakosta täytyy olla varuillaan."
"Vaan minäpä en ole teitä pelännyt."
"Teillä ei ole mitään kadotettavaa."
"Henkeni", sanoi nainen.
"Totta kylläkin", myönsi mies heti. "Ettekö ole minua edes säikähtäneet. Olen ehkä liian levoton."
"Minä en tahtoisi tehdä teille mitään pahaa." Juuri tuota sanoessaan harhaili hänen tossunsa kohti soittokellon nappulaa polkien sille. Mutta naisen silmät puhuivat vakavaa ja kohteliasta kieltä. "Osaatte arvostella miehiä ja naisia, sen tiedän. Minähän yritän pelastaa teitä rikoksen teiltä hankkimalla teille rehellistä työtä…"
Mies tuli hetimiten katuvalle tuulelle.
"Pyydän todellakin anteeksi, neiti", sanoi hän. "Minun epäluuloni ei nyt ole juuri…"
Tuota sanoessaan nosti hän oikean kätensä pöydältä ja sittenkun oli savukkeensa sytyttänyt antoi hän käden riippua sivua pitkin.
"Kiitos luottamuksestanne", kuiskasi nainen hiljaa samalla kun hän päättäväisesti esti silmänsä mittaamasta etäisyyttä revolveriin ja piti jalkansa lujasti nappulaan painautuneena.
"Puheen olleen niistä kolmestasadasta", aloitteli mies. "Voisin sähköttää ne yöllä Länteen. Ja minä sitoudun vuoden ajaksi työskentelemään tuosta rahaerästä sekä ylöspidostani."
"Tulette ansaitsemaan vielä enemmän. Lupaan teille vähintään viisikahdeksatta dollaria kuukaudessa. Ymmärrättekö hevosten hoitoa?"
Miehen kasvot hohtivat ja hänen silmänsä kiilsivät.
"Silloinpa saatte palveluspaikan luonani — tai oikeammin sanottuna isäni luona, vaikkakin minä pestaan kaikki palvelijat. Tarvitsen alikuskia…"
"Rupeaisinko pitämään livrépukua?" katkaisi hän äkkiä vapaasyntyisen länsiamerikkalaisen halveksiminen äänessä ja huulilla.
Nainen hymyili suopeasti.
"Senlainen toimi ei nähtävästikään sovi teille. Sallikaa minun ajatella. Niin. Osaatteko taltuttaa ja opettaa varsoja ratsastukseen?"
Hän nyökkäsi.
"Meillä on karjafarmi ja siellä löytyy kiinteä paikka teidänlaiselle miehelle. Suostutteko rupeamaan?"
"Josko suostun, neiti?" Lämmin oli hänen äänensä kiitollisuudesta ja pelkästä innostuksesta. "Sanokaa osoite. Lähden sinne jo huomispäivänä. Ja yhden seikan voin teille varmasti luvata, neiti. Milloinkaan ette tule katumaan ojentaneenne Hughie Lukelle auttavan käden hänen hädässään…"
"Minusta tuntui kuin olisitte sanoneet nimeksenne Dave", sanoi nainen lempeästi nuhtelevalla äänellä.
"Niin sanoinkin, neiti, ja pyydän sen teiltä anteeksi. Sillä nimi oli keksitty. Oikea nimeni on Hughie Luke. Jos suvaitsette antaa minulle osoitteen teidän karjafarmillenne ja rahaa rautatielippuun, matkustan sinne ensimäisellä junalla huomenaamuna."
Koko tämän keskustelun aikana oli hän lakkaamatta jatkanut temppuiluaan tuon soitto johdon kera. Hän oli polkenut nappulaa kaikilla mahdollisilla tavoilla jotka suinkin hälyyttävät — — kolme lyhyttä ja yksi pitkä, kaksi ja yksi pitkä, viisi. Hän yritti pitkiä sarjoja lyhyitä soittoja ja erään kerran oli hän pitänyt nappulan painettuna kolme minuuttia. Eikä hän tiennyt pitikö hänen soimata laiskaa, yhä raskaasti nukkuvaa pikenttiä tai pitikö uskoa soittojohdon olevan epäkunnossa.
"Olen niin iloinen", sanoi hän, "niin iloinen suostumuksestanne. Ei tarvita montakaan valmistelua. Mutta ensin tulee teidän luottaa minuun kun menen yläkerrokseen noutamaan rahakukkaroani." Hän näki miehen epätoivoisen katseen ja lisäsi nopeaan: "Näettehän minun luottavan teihin mikäli se koskee noita kolmeasataa dollaria."
"Minä uskon teitä, neiti", vastasi hän kohteliaasti. "Mutta en mahda mitään hermostuneisuudelleni."
"Menenkö noutamaan nuo rahat?"
Mutta ennenkun hän oli ehtinyt vastaamaan kuuli naisen tarkka korva tukahtuneen kitkuvan äänen etäältä. Hän tiesi sen johtuvan pikentin huoneen ovesta. Mutta tuo ääni oli niin heikko — enemmän hiljainen värähdys kuin kuuluva ääni — ettei hän olisi sitä kuullut ellei hänen korvansa olisi olleet niin jännittyneet pitkästä odotuksesta. Mutta mieskin oli kuullut sen. Hän kävi levottomaksi maltillisella tavallaan.
"Mitä tuo oli?" kysyi hän.
Naisen vasen käsi ojentautui kiireesti revolverin luo ja veti sen puolelleen. Hän oli joutunut ennen miestä ja se olikin täpärällä sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä tempasi mies kätensä sivultaan haparoiden tyhjää ilmaa revolverin paikalta.
"Istukaa", komenteli nainen ankarasti vallan uudessa äänilajissa.
"Älkää liikahtako. Pitäkää kädet pöydällä."
Nainen oli tuolta mieheltä jotain oppinut. Sensijaan että olisi pitänyt tuon raskaan aseen ojennettuna sijaitsi sen perä samoinkuin naisen kyynärpää pöydällä ja piipun suuaukko ei tähdännytkään miehen päätä, vaan hänen rintaansa. Ja mies näytti aivan tyyneltä ja totteli ehdottomasti naisen käskyt tietoisena siitä, ettei mitenkään ollut tilaisuudessa iskemään revolveriin, jotta se olisi ampunut harhaan. Myöskin huomasi hän revolverin pysyvän liikkumatta paikallaan, ettei sitä pitävä käsi edes vapissut ja tiesi tarkalleen suurenko reiän tuo soikea kuula aikaansaisi. Hän ei edes katsellutkaan enää naista vaan pyssyn hanaa, mikä oli kohonnut kun naisen etusormi kosketti liipasinta.
"On kai parasta kun sanon teille, että tuo hana on äärimmäisen herkkä. Älkää painako liian lujasti, silloin saan ruumiiseeni pähkinänkokoisen reiän."
Nainen hellitti hanaa hiukkasen.
"Näin on parempi", sanoi mies. "Paras päästää se kokonaan alas. Näette kuinka keveästi se toimii. Jos vain tahdotte voitte kevyellä ja nopealla paineella aiheuttaa sen alas- ja ylösmenon, niin syntyy verilätäkkö tähän hienolle permannollenne."
Muuan ovi avautui miehen takana ja hän kuuli jonkun tulevan huoneeseen. Mutta hän ei kääntänyt päätään.
"Thomas", käski nainen, "menkää puhelimeen ja kutsukaa tänne poliisi.
Miksi viipyi tulonne niin kauan?"
"Tulin niin nopeasti kun kuulin kellon soivan, rouva", vastasi pikentti.
Murtovaras ei laannut katsomasta naista silmiin, eikä hänkään laannut katsomasta murtovarasta. Mutta pikentin puhuessa kellosta huomasi nainen hänen silmänsä saavan hämmästyneen ilmeen.
"Pyydän anteeksi", sanoi pikentti takaalta, "mutta eiköhän olisi edullisempi jos hankkisin aseen ja herättäisin palveluskunnan?"
"Ei, soittakaa vain tänne poliiseja. Voin tätä miestä hallita. Menkää ja tehkää niin — heti."
Pikentti tassutteli huoneesta pois ja mies ja nainen istuivat siinä katsellen toisiaan silmiin. Naisesta oli tämä ihastuttavan jännittävää ja hän ajatteli miten seurustelutoverit puhuivat ja näkivät uutiset aikakauslehdissä nuoresta ja kauniista neiti Setliffe'stä joka omasta alotteestaan oli vanginnut aseistetun murtovarkaan. Hän oli varma siitä että senlainen herättäisi suurta huomiota.
"Kun saatte tuon tuomionne josta puhuitte", sanoi nainen kylmästi, "tulee teille aikaa ajatella miten tyhmä olette ollut ottaessanne toisen omaisuutta ja uhatessanne naisia ampuma-aseella. Silloin tulee teille aikaa sulattaa nyt saamanne läksyn. Sanokaahan nyt totuus. Ei teillä ole ketään rappiotilassa olevaa ystävää. Kaikki mitä olette kertoneet on ollut silkkaa valhetta."
Mies ei vastannut. Hänen silmänsä olivat kylläkin puhumattomina suunnatut naiseen. Tässä silmänräpäyksessä oli nainen ikäänkuin verhottu häneltä ja hän näki Lännen aurinkoon uponneet lakeudet, missä miehet ja naiset olivat ylevämmät kuin turmeltuneet asukkaat — senlaisina kun hän oli ne nähnyt — Idän kolmasti turmeltuneissa kaupungeissa.
"No, mennään eteenpäin. Miksi ette puhu enää? Miksi ette jatka valheitanne? Miksi ette rukoile vapaaksi pääsyä?"
"Sen kyllä ehkä tekisin", vastasi mies kastellen kuivuneita huuliaan, "ehkä kylläkin pyytäisin vapautta jos…"
"Jos mitä?" kyseli nainen töykeästi, kun mies vaikeni.
"Yritän keksiä muuatta sanaa minkä olette muistuttaneet. Kuten sanottu, ehkä rukoilisin teiltä vapauttani jos olisitte kunniallinen ihminen."
Nainen kalpeni.
"Varokaa", varoitti hän.
"Uskaltaisitteko minut tappaa", sanoi mies halveksivasti. "Maailma on kyllä aika matalalla asteikolla koskapa teidän kaltaisella olennolla on siinä pesäpaikkansa. Mutta niin matalalla se ei vielä liene, että se myöntäisi teille luvan ampua minut kuoliaaksi. Olettehan te alhainen, mutta kaikkein ikävintä on että olette pelkuri kaikessa alhaisuudessanne. Ei tarvita suurtakaan rohkeutta tappamaan ihmistä, mutta te olette sitä vailla. Siinäpä teidän heikkoutenne."
"Ajatelkaahan mitä puhutte", toisti nainen. "Muuten tulee teille ikävyyksiä, sen sanon jo etukäteen. Se saattaa vaikuttaa rangaistukseenne tehden sen joko lievemmäksi tai raskaammaksi."
"On jotain hullusti meidän Herraamme nähden", sanoi mies ilman johdonmukaisuutta, "koskapa antaa teidän vallita. Se on aivan horisonttini yläpuolella mitä hän ajattelee sommitellessaan ihmiskunta-raukalle tuonlaisia kommelluksia. Jos minä olisin Herramme…"
Mies ei saanut puhua lausettaan loppuun, sillä nyt tuli pikentti sisään.
"Puhelin on epäkunnossa, rouva", sanoi sisääntulija. "Täytyy olla joku linjavika, koska en pääse asemalle".
"Menkää herättämään joku palveluskunnasta", käski rouva. "Lähettäkää hänet noutamaan poliisin ja tulkaa sitten tänne takaisin."
Nuo kaksi jäivät taas yksin.
"Tahdotteko olla ystävällinen ja vastata yhteen kysymykseen?" sanoi mies. "Tuo vastainen pikenttinne puhui jotakin kellosta. Olen valvonnut ylitsenne kissan tarkkuudella ettekä mitään kelloa ole soittaneet."
"Se on pöydän alla, tyhmeliini raukka. Painoin nappulaa jalallani."
"Paljon kiitoksia. Ajattelin juuri nähneeni teidän kaltaiset ennenkin ja nyt olen varma että niin onkin asian laita. Puhuin teille vilpittömästi ja täydellä luottamuksella ja koko ajan te valehtelitte minulle kun itse piru."
Nainen naurahti pilkaten.
"Mennään eteenpäin, sanokaa mitä tahdotte. Tämä on sangen mielenkiintoista."
"Olitte minulle sangen suosiollinen, olitte lauhkea ja ystävällinen ja uskottelitte olevanne hameisiin puettuna vaikkakin astelitte housuissa — ja koko ajan kosketitte jalallanne soittokellonnappulaa pöydän alla. Noniin, sehän on kerrassaan lohduttavaa. Tahdon kernaammin olla köyhä Hughie Luke kymmenvuotisine rangaistustöineen kuin kulkea teidän vaatteissanne. Helvetti on täynnä teidänlaisia naisia".
Tuli hetkisen hiljaisuus. Hän ei ottanut silmiänsä tuosta naisesta, vaan tutkien häntä harkitsi hän päätöksensä.
"Jatkakaa", innoitti nainen. "Sanokaahan jotakin".
"Kyllä, neiti, minä sanon jotakin. Ehdottomasti sanon jotakin. Tiedättekö mitä aion tehdä? Aion nousta tältä tuoliltani ja mennä ovelle. Voisinhan minä ottaa teiltä tuon revolverinkin, mutta ehkäpä te silloin hullaantuisitte ja antaisitte sen paukkua. Revolverin saatte itse pitää. Se on hyvä. Kuten sanoin aion mennä suorinta tietä tuosta ovesta. Ettekä te ammu pistoolillanne. Tarvitaan rohkeutta ihmisen ampumiseen ja sitä ei teillä ole. Pitäkää varanne ja katsokaa että voitte laukaista. Minä en aio tehdä teille mitään pahaa. Menen ulos tuosta ovesta ja nyt lähden."
Katse kiinnitettynä tuohon naiseen siirsi hän tuolin takaisin ja nousi hitaasti. Hana nousi puolitiehen.
Nainen piti sitä silmällä. Mies myöskin.
"Painakaa lujemmin", neuvoi mies. "Vielä se ei ole puolitiessä. Toimikaa, painakaa hanaa ja tappakaa ihminen. Kuten sanoin, tappakaa ihminen, sallikaa hänen aivonsa vuotaa permannolle, ampukaa häneen nyrkkinne kokoinen reikä. Se on: tappaa ihminen."
Hana vaipui nopeasti mutta varovasti. Mies käänsi selkänsä ja meni hitaasti ovelle. Nainen käänsi myös revolverin niin, että se suuntautui miehen selkään. Kahdesti nousi hana puolitiehen ja laskeutui vastahakoisesti uudelleen.
Ovessa kääntyi mies silmänräpäyksen ennen katoamistaan. Hänen huulillaan oli pilkallinen hymy. Mies sanoi hänelle jotakin hiljaisella äänellä. Se kuulosti suurinta halveksumista, se kun oli niin likainen parjaussana ettei sitä voinut ääneen sanoa.